Itsensä kohtaamisen vaikeus

·

Olen ollut pitkään erittäin huono katsomaan sf-elokuvia. Viimeisimmässä Tähtivaeltajassa Toni Jerrman taisi todeta jotakin siihen tyyliin, että Tähtien sodan valtaisa menestys 1970-luvun lopussa nyrjäytti koko genreä pahan kerran raiteiltaan. Vaikka Tähtien sota onkin yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani, ymmärrän ajatuksen oikein hyvin. Aikaisemmat sf-leffat olivat usein perin mietteliäitä pohdiskeluja… jostakin. Tähtien sodan jälkeisissä sf-elokuvissa tärkeintä on ollut seikkailu. Niin, ja näyttävä lopputaistelu. Yök.

Koska en ole seurannut sf-elokuvaa, törmäsin Duncan Jonesin palkittuun ja kehuttuun esikoiselokuvaan Kuu (Moon, 2009) vasta syksyllä suomentaessani Jonesin isän* elämäkertaa.

Monessakin suhteessa Kuu on sf-elokuvaa sellaisena kuin se oli ennen Tähtien sotaa: hidastempoinen ja mietteliäs pohdiskelu ihmisyydestä, yksinäisyydestä, ihmissuhteista ja pienestä miespolosta ison koneiston osasena – ja siitä, kun kone on ihmisen ainoa luotettava ystävä. Ja siitä, kuinka äärioloissa ihminen joutuu ottamaan itsestään mittaa odottamattomilla tavoilla. (Huono sanaleikki, jonka elokuvan nähneet ymmärtävät.) Hetkittäin tulee mieleen jopa Solaris, tuo Andrei Tarkovskin tunnettu tulkinta toiseksi huonoimmasta minun lukemastani Stanislaw Lemin romaanista.

Suureksi ilokseni elokuvassa ei ollut (spoilerivaroitus! spoilerivaroitus!) lopputaistelua. Ongelmatilanne ratkaistiin toisella tavalla.

Kuu kyllä sortui tietysti toiseen sf-elokuvien ikikliseeseen, eli tekemään (kirjaimellisesti) kasvottomasta suuryrityksestä absoluuttisen, heikosti motivoidun pahiksen. Sama asetelma tietysti pätee myös, vielä äärimmäisemmin, Kuun kanssa samoihin aikoihin valmistuneeseen James Cameronin jättielokuvaan Avatar: senhän voi tulkita hyvin helposti jopa koko amerikkalaisen elämänmuodon vastaiseksi ja peräti terroristimyönteiseksi.

Kuten lienee yleisesti tunnettua, Avatarin budjetti meni niin totaalisesti efekteihin että käsikirjoitus jouduttiin tilaamaan joltakin intialaiselta hikipajalta, joka kiireeseen vedoten luopui yrittämästäkään tehdä omaa tarinaa vaan lainaili sen jotakuinkin kokonaan muista elokuvista. (Toisaalta, kuten totesimme erään Naamattu-kaverin kanssa, juonen vaatiminen tällaiselta elokuvalta on vähän niin kuin sointukulun vaatimista rumpusoololta.) Elokuvaa lainalasit päässä katsellessa olikin helpompi jäädä pohdiskelemaan 3D-tekniikan mahdollisuuksia elokuvailmaisussa.

Avatar on ensimmäinen näkemäni 3D-leffa, joten en osaa verrata sitä mihinkään. Selvää on, että tekniikan täysimittaisen ja tehokkaan hyödyntämisen ajat ovat vielä edessä. Cameronin kuva oli koko ajan rakennettu perinteisemmän elokuvailmaisun keinoilla. Ongelmana on, että 3D-lasien läpi isokin kangas näyttää paljon pienemmältä ja ahtaammalta. Vielä pahempi ongelma on, että kolmiulotteisuusilluusio putoaa päältä joka ikinen kerta, kun jotakin syöksyy kuvaan katsojan ”takaa”, tai jotakin valkokankaan ja katsojan väliin kuvattua rajautuu valkokankaan rajoihin. 3D-elokuva vaatii näköjään aivan toisenlaista kuvageometriaa.

Mutta tekniikalla epäilemättä tehdään vielä monta visuaalisesti hienoa ja aikaa kestävää elokuvaa, kunhan sillä ruvetaan tekemään muutakin kuin Avatarin kaltaisia latteita  lastenelokuvia.

–––

* Jos et jo ennestään tiennyt, ohjaajan koko nimi on Duncan Zowie Haywood Jones, mutta 1970-luvun juorulehdistö kutsui häntä Zowie Bowieksi pöyristellessään hänen riikinkukkomaisten, biseksuaalisuudellaan elämöivien vanhempiensa edellytyksiä toimia pikkuvauvan vanhempina.

Klassikko

· Yksi kommentti ·

Kun nyt tuli perjantaina Peter Gabrielista puhe, niin jatketaan samassa hengessä.

Tämä versio kolmosalbumin ”Games without Frontiersista” on peräisin PoV-konserttivideolta, joka olisi kiva saada lopultakin myös dvd-muodossa: se on nimittäin kuvattu samalta So-levyn jälkeiseltä kiertueelta, jonka Helsingin jäähallin keikka on yksi minun elämäni ikimuistoisimpia konserttikokemuksia, huolimatta piippuhyllypaikasta kaukana lavasta. Minun VHS-kasettini on edelleenkin Eerolalla lainassa, ja kirjaston VHS-kasetista poltettu dvd-r ei ole kovin hyvälaatuinen. (Pari kappaletta oli kyllä Still Growing Up -dvd:n ekstroissa, mutta tahtoo koko setin!)

Ja sitä paitsi basisti Tony Levin ja rumpali Manu Katché ovat yksi suosikkirytmisektioitani.

Hiljaista, tummaa, jännitteistä

·

En voi väittää tuntevani Tindersticksin tuotantoa kovinkaan hyvin: bändin esikoisalbumi löytyy kyllä hyllystä ja tuleehan sitä kuunneltuakin jonnin verran. Syvempi tutustuminen alkoi eilisiltaisella Tavastian keikalla, mikä onkin oikeastaan se mitä jokin osa päätäni pitää oikeana tapana tutustua artistien musiikkiin. Se osa päätä on edelleenkin sitä mieltä että levyt ovat pelkkiä elävän musiikin halpakorvikkeita. Missä onkin tietysti perää, monissa suhteissa.

Jokin osa musiikillista tiekarttaani liittää Tindersticksin sinnikkäästi triphopiin, ja kyllähän tuossa musiikissa on vissiä tummaa, minimalistista sensibiliteettiä vähän samalla tavalla kuin vaikka Portisheadissa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin, enemmän tai vähemmän, kantribändistä, jota on sitten marinoitu vahvassa liemellisessä laulaja/lauluntekijäperinteen synkemmän laidan kulkijoita: Leonard Cohenia, Nick Drakea, Nick Cavea jnpp. Keikalla tuli hetkittäin mieleen, ettei musiikki ole itse asiassa kovinkaan kaukana sellaisesta hieman siirappisesta lounge-jazzistakaan.

Homma kuitenkin toimi komeasti. Seitsenhetkinen ryhmä pitäytyi äärimmäisen hillityssä, niukassa ilmaisussa, joka sopi mainiosti Stuart A. Staplesin mutisevan laulutyylin säestykseksi. Tumma, jännitteinen musiikki kulki ja hengitti. Hieno keikka, kuten kokeneemmatkin Tindersticksin kuulijat ovat jo ehtineet todeta.

Kaksi albumia

·

Jos pitäisi luetella keskeisimpiä omaa musiikillista makuani ja korvieni aukaisua edesauttaneita artisteja, hyvin kärkipäässä olisivat Peter Gabriel ja  – ennen kaikkea kahden ensimmäisen levyttäneen yhtyeensä kautta – Ismo Alanko. Molemmilta on vastikään tullut uusi albumi.

Keikkaoloissa Ismo Alanko Teholla on osoittautunut jotakuinkin huikeaksi duoksi. Teho Majamäen ja Ismon mielikuvitus on tuonut vanhoista kappaleista esiin aivan uusia puolia. Minimalismi toimii, silloin kun tyyppien tyylitaju on tällaista luokkaa.

Levytettynä puolestaan… hmmm. Blanco Spirituals tuntui lievältä pettymykseltä, osittain siksi että levyn laulut eivät tuntuneet niin hyviltä kuin Ismolta olisi voinut odottaa: pitkään töitä paiskinut ja onnistuneita juttuja aikaan saanut artisti joutuu aina kilpailemaan omien klassikkojensa kanssa, eikä vertailuasetelma ole aina eduksi. Uudella Onnellisuus-albumilla lauluissa tuntuisi olevan paljon enemmän otetta, asennetta, sanottavaa ja oivallusta. Etenkin ”Laulajan parhaan ystävän” kyyninen taiteilijakohtalokuva vetoaa.

Mutta Teho ja Ismo sekä tuottaja Riku Mattila eivät tunnu vieläkään luottavan minimalistisen duon voimaan levyllä: kappale kuin kappale on tupattu täyteen kaikenlaista päälekkäisäänitettyä sälää ja rompetta, minkä jälkeen kaikkeen on sitten miksattu holtittomia määriä kaikua. Lopputulos kuulostaa paljon tavanomaisemmalta ja tylsemmältä poppikselta kuin mihin näissä biiseissä olisi ainesta. Harmin paikka. Kansi on kyllä hieno, tosin itse levyn saaminen esiin siitä on hieman hankalaa.

* * *

Minun Peter Gabriel -diggailuni alkoi puolisattumalta ostetusta kolmosalbumista, siitä jonka kannessa on Hipgnosisin mustavalkoinen valokuva PG:n sulavista kasvoista. (PG:n neljä ensimmäistä sooloalbumiahan olivat kaikki nimeltään Peter Gabriel ilman mitään numeroa tai tarkennusta. Amerikan markkinoille neloselle annettiin nimeksi Security.) Vuonna 1980 levyn musiikki tuntui aivan käsittämättömän toisenlaiselta kuin mikään mitä olin aikaisemmin kuullut. Levyn omalaatuinen soundimaailma kyllä levisi muille albumeille riesaksikin asti. Tälle levyllehän keksittiin omalaatuinen rumpusoundi, jota sittemmin ruvettiin nimittämään ”Phil Collins” -soundiksi, kun PG:n levylläkin soittanut entinen bändikaveri rupesi harrastamaan sitä sekä Genesisin että omilla levyillään. Koska kolmosella ei kuulla ainoatakaan symbaaliniskua, levyn yleissoundi olisi kuulostanut aika tumpulta ellei masterointivaiheessa olisi sitten korostettu muun instrumentaation diskantteja poikkeuksellisen paljon.

Soundeja vaikeampaa olisikin ollut jäljitellä levyn omalaatuista rytmimaailmaa, synkkiä tarinoita ja tekijänsä mielenterveyttä aprikoimaan pistävää ilmapiiriä. Tein joskus pikaisen ja suorahkon suomennoksen aloituskappale ”Intruderin” tekstistä, ja sain aikaan tekstin nähneessä tuttavapiirissä inhon ja kammon väristyksiä.

Neljän nimettömän albumin jälkeen ovat (livealbumien lomassa) seuranneet So, Us ja Up – yhä pidemmin ilmestymisvälein. Uusin PG-levy Scratch My Back tulikin oikeastaan yllättävän sukkelaan. Asiaan on varmasti vaikuttanut, että kyse on coverlevystä. Kahdelle cd-levylle levitetyssä paketissa on yhteensä kolmentoista biisin tulkinnat ynnä kolmesta laulusta vielä toiset versiot/miksaukset: Kinksiä, Talking Headsia, Radioheadia, David Bowiea, Neil Youngia, Regina Spektoria, Arcade Fireä,…

PG tunnetaan paljolti rytmien ja soundien kautta musiikkiaan lähestyvänä artistina, ja tällä levyillä hän luopuu molemmista: säestyksenä on ainoastaan piano ja klassinen orkesteri. Tämä ei ole pop- tai rockmusiikille välttämättä paras mahdollinen lähestymistapa, sillä klassiseen (ja elokuvamusiikkiin) nojaava soitinnustyyli korostaa harmoniaa, joka puolestaan ei ole rokkipuolen kommunikaatiomenetelmien prioriteettiasteikolla kovinkaan korkealla. Homman voi tehdä erinomaisesti ja oivaltavasti – Kauko Röyhkän ja Mikkelin kaupunginorkesterin Zaia on tästä hyvä esimerkki – mutta ei se ole helppoa. PG:n sovittaja John Metcalfe on mennyt paljon matalamman riman alta ja tuloksena on jokseenkin tasapaksua jousimattoa.

PG on parhaimmillaan erinomainen, kuusikymmentäluvun soulista fraseerauksensa selvästikin oppinut laulaja, ja tylsähköjen sovitusten ja soundillisen tavanomaisuuden vuoksi hän joutuukin kantamaan koko pakettia saamatta kauheasti tukea taustamusiiksiksi jäävältä orkesterilta. Kyllä homma hetkittäin toimii: levyn aloittava Bowien ”Heroes” on hieno, samoin Talking Headsin ”Listening Wind”, jonka tekstin tarina nousee esiin aivan eri tavalla kuin alkuperäisversiossa. Toteutustapa sopii hyvin myös Kinksin ”Waterloo Sunsetille”. Mutta kaiken kaikkiaan tämä albumi jää kovin herkästi pelkäksi taustamusiikiksi. Kansi on kyllä tässäkin levyssä hieno.

Peter Gabrielin Real World -levy-yhtiöllä on muuten kiinnostava RealWorldRemixed-sivusto, joka tarjoaa oman musiikkinsa tekijöille mahdollisuuden tehdä omia remiksaustulkintojaan yhtiön artistien teoksista – luvan kanssa, ja alkuperäisistä moniraitanauhoituksista lähtien. Parhaillaan on menossa kilpailu juuri tuon mainitun kolmosalbumin tähtihetkiin kuuluvasta vimmaisesta ”Not One Of Usista”. Olen oman miksaukseni tehnyt, kun vain sivuston upload-toiminto suostuisi pelittämään…

••••• |||| ― ˟ ∩, osa II

· 4 kommenttia ·

Muutama viikko sitten kerroin New Scientistin artikkelista, jonka mukaan kirjoitustaito on saattanut alkaa kehittyä jopa nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten.

Saman lehden tuore numero puolestaan kertoo vielä parikymmentätuhatta vuotta vanhemmasta löydöstä: Etelä-Afrikan Diepkloofin kaivauspaikalta on löydetty jopa kuudenkymmenentuhannen vuoden ikäisiä strutsinmunankuorenkappaleita, joiden merkinnät voidaan tulkita symbolisiksi – ei varsinaisiksi kirjaimiksi tai kuvamerkeiksi, vaan esimerkiksi omistajan merkeiksi. Eteläisen Afrikan metsästäjä-keräilijät ovat merkinneet omistamiaan strutsinmunankuoriastioita samantapaisilla merkinnöillä nykypäiviin saakka.

Symbolinen ajattelu, jota on pidetty modernin ihmisen merkkinä, näyttää vanhenneen taas parikymmentätuhatta vuotta.

Ai niin, samaisessa lehdessä kerrottiin taannoin, että merenpohjan sedimenttikerroksissa elävien bakteerien välille saattaa muodostua eräänlaisia nanojohtimia, jolloin bakteerimassasta syntyy jonninmoinen ”superorganismi”. Jutun kirjoittaja viittaili Avatar-elokuvaan (jonka näin pari viikkoa sitten ja joka ei totisesti olisikaan oscareita ansainnut), mutta minulle itselleni tuli pikemminkin mieleen viime kesänä lukemani Frank Schätzingin Pedot.

Klassikko

·

Koska tietämätön nuoriso on viime aikoina ilmaissut käsittämätöntä nostalgiaa vinyylilevyjen (kuulemma) parempaa äänenlaatua ja muutenkin suurempaa hienoutta kohtaan, lienee syytä muistuttaa, ettei se levysoitinaikakausi todellakaan mitään moitteettoman äänentoiston auvoa ollut. John Hartford (1937–2001) tietää paremmin:

Työmaa-alue

· 4 kommenttia ·

Aion tässä lähiaikoina saada lopultakin aikaiseksi jo hyvän tovin suunnittelemani Yrttimaa.netin sivujen suuren, hienon ja laajan kokonaisuudistuksen. Uutta sivupohjaa olen jo rakennellutkin.

Tämä tietysti merkitsee blogin lukijan ja sivujeni käyttäjän kannalta sitä, että tiedossa on toimimattomuuden ja sekasotkun hetkiä. Pahoittelemme epämukavuutta.

Uudistus ulottunee blogiinkin. Yritän varmaankin päivittää WordPressin tuoreempaan versioon, kunhan vain onnistun hahmottamaan, mitkä tiedostot pitikään korvata ja mitä tiedostoja ei missään nimessä pidä mennä korvaamaan: viimeksi kun yritin, oli pakko sitten jättää päivitys sikseen ja palauttaa koko roska – onneksi oli varmuuskopio.

Toiset kymmenen koossa

·

Ovelle koputtaneella postisedällä oli tuotavanaan pahvilaatikollinen kääntäjänkappaleita. Philip K. Dickin Tohtori Veriraha on siis tullut painosta ja ilmestynee kauppojen hyllyille päivän–parin sisällä.

Tämä on muuten kymmenes suomentamani Philip K. Dickin romaani.

Luin Dr. Bloodmoneyn ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja tykkäsin siitä varsin paljon. Lukiessani sen uudelleen ennen kääntämisen aloittamista tarina tuntui oikeastaan aika tavanomaiselta ja jossain määrin vanhentuneeltakin: tämä ydinsodan jälkeiseen Kaliforniaan sijoittuva fantasiatarina on maailmankuvaltaan hyvinkin paljolti kirjoittamisajankohtansa lapsi, yhdistelmä viisikymmentäluvun paranoideja maailmantuhovisioita ja orastavan hippiliikkeen ruohonjuuri-luomupositiivisuutta.

Aikansa kuvastaminen ei sinänsä ole pahe: spekulatiivinen fiktio on usein parhaimmillaan kuvatessaan juuri omaa aikaansa, vaikka tekstin (näennäinen) tapahtuma-aika tai -paikka olisikin jossakin muualla. Toisella lukukerralla tarina vain tuntui vähän löysältä ja oikeastaan aika tapahtumattomalta, lukuun ottamatta viimeisten lukujen huipennusta.

Kääntämisen mittaan kertomus alkoi kuitenkin taas viehättää. Dickillä ei ole erityisen taitavan ihmiskuvaajan maine, mutta tässä romaanissa on hänen kirjakseen huomattavan vahvoja ja kiinnostavia henkilöitä – ja vahva, kiinnostava yhteisö. Tämä on enemmänkin yhteisön ja yksilöiden kehityskertomus kuin yksittäisen scifi-idean ympärille läjätty pläjäys. Siinä suhteessa tämä kirja on oikeastaan noussut vanhan suosikkini (ja kolmannen Dick-käännökseni) Timothy Archerin sielunvaelluksen rinnalle. Sekään ei ole scifiä, ei tämäkään. Mielestäni vallan lukemisen arvoinen kirja joka tapauksessa.