Jos pitäisi luetella keskeisimpiä omaa musiikillista makuani ja korvieni aukaisua edesauttaneita artisteja, hyvin kärkipäässä olisivat Peter Gabriel ja – ennen kaikkea kahden ensimmäisen levyttäneen yhtyeensä kautta – Ismo Alanko. Molemmilta on vastikään tullut uusi albumi.
Keikkaoloissa Ismo Alanko Teholla on osoittautunut jotakuinkin huikeaksi duoksi. Teho Majamäen ja Ismon mielikuvitus on tuonut vanhoista kappaleista esiin aivan uusia puolia. Minimalismi toimii, silloin kun tyyppien tyylitaju on tällaista luokkaa.
Levytettynä puolestaan… hmmm. Blanco Spirituals tuntui lievältä pettymykseltä, osittain siksi että levyn laulut eivät tuntuneet niin hyviltä kuin Ismolta olisi voinut odottaa: pitkään töitä paiskinut ja onnistuneita juttuja aikaan saanut artisti joutuu aina kilpailemaan omien klassikkojensa kanssa, eikä vertailuasetelma ole aina eduksi. Uudella Onnellisuus-albumilla lauluissa tuntuisi olevan paljon enemmän otetta, asennetta, sanottavaa ja oivallusta. Etenkin ”Laulajan parhaan ystävän” kyyninen taiteilijakohtalokuva vetoaa.
Mutta Teho ja Ismo sekä tuottaja Riku Mattila eivät tunnu vieläkään luottavan minimalistisen duon voimaan levyllä: kappale kuin kappale on tupattu täyteen kaikenlaista päälekkäisäänitettyä sälää ja rompetta, minkä jälkeen kaikkeen on sitten miksattu holtittomia määriä kaikua. Lopputulos kuulostaa paljon tavanomaisemmalta ja tylsemmältä poppikselta kuin mihin näissä biiseissä olisi ainesta. Harmin paikka. Kansi on kyllä hieno, tosin itse levyn saaminen esiin siitä on hieman hankalaa.
* * *
Minun Peter Gabriel -diggailuni alkoi puolisattumalta ostetusta kolmosalbumista, siitä jonka kannessa on Hipgnosisin mustavalkoinen valokuva PG:n sulavista kasvoista. (PG:n neljä ensimmäistä sooloalbumiahan olivat kaikki nimeltään Peter Gabriel ilman mitään numeroa tai tarkennusta. Amerikan markkinoille neloselle annettiin nimeksi Security.) Vuonna 1980 levyn musiikki tuntui aivan käsittämättömän toisenlaiselta kuin mikään mitä olin aikaisemmin kuullut. Levyn omalaatuinen soundimaailma kyllä levisi muille albumeille riesaksikin asti. Tälle levyllehän keksittiin omalaatuinen rumpusoundi, jota sittemmin ruvettiin nimittämään ”Phil Collins” -soundiksi, kun PG:n levylläkin soittanut entinen bändikaveri rupesi harrastamaan sitä sekä Genesisin että omilla levyillään. Koska kolmosella ei kuulla ainoatakaan symbaaliniskua, levyn yleissoundi olisi kuulostanut aika tumpulta ellei masterointivaiheessa olisi sitten korostettu muun instrumentaation diskantteja poikkeuksellisen paljon.
Soundeja vaikeampaa olisikin ollut jäljitellä levyn omalaatuista rytmimaailmaa, synkkiä tarinoita ja tekijänsä mielenterveyttä aprikoimaan pistävää ilmapiiriä. Tein joskus pikaisen ja suorahkon suomennoksen aloituskappale ”Intruderin” tekstistä, ja sain aikaan tekstin nähneessä tuttavapiirissä inhon ja kammon väristyksiä.
Neljän nimettömän albumin jälkeen ovat (livealbumien lomassa) seuranneet So, Us ja Up – yhä pidemmin ilmestymisvälein. Uusin PG-levy Scratch My Back tulikin oikeastaan yllättävän sukkelaan. Asiaan on varmasti vaikuttanut, että kyse on coverlevystä. Kahdelle cd-levylle levitetyssä paketissa on yhteensä kolmentoista biisin tulkinnat ynnä kolmesta laulusta vielä toiset versiot/miksaukset: Kinksiä, Talking Headsia, Radioheadia, David Bowiea, Neil Youngia, Regina Spektoria, Arcade Fireä,…
PG tunnetaan paljolti rytmien ja soundien kautta musiikkiaan lähestyvänä artistina, ja tällä levyillä hän luopuu molemmista: säestyksenä on ainoastaan piano ja klassinen orkesteri. Tämä ei ole pop- tai rockmusiikille välttämättä paras mahdollinen lähestymistapa, sillä klassiseen (ja elokuvamusiikkiin) nojaava soitinnustyyli korostaa harmoniaa, joka puolestaan ei ole rokkipuolen kommunikaatiomenetelmien prioriteettiasteikolla kovinkaan korkealla. Homman voi tehdä erinomaisesti ja oivaltavasti – Kauko Röyhkän ja Mikkelin kaupunginorkesterin Zaia on tästä hyvä esimerkki – mutta ei se ole helppoa. PG:n sovittaja John Metcalfe on mennyt paljon matalamman riman alta ja tuloksena on jokseenkin tasapaksua jousimattoa.
PG on parhaimmillaan erinomainen, kuusikymmentäluvun soulista fraseerauksensa selvästikin oppinut laulaja, ja tylsähköjen sovitusten ja soundillisen tavanomaisuuden vuoksi hän joutuukin kantamaan koko pakettia saamatta kauheasti tukea taustamusiiksiksi jäävältä orkesterilta. Kyllä homma hetkittäin toimii: levyn aloittava Bowien ”Heroes” on hieno, samoin Talking Headsin ”Listening Wind”, jonka tekstin tarina nousee esiin aivan eri tavalla kuin alkuperäisversiossa. Toteutustapa sopii hyvin myös Kinksin ”Waterloo Sunsetille”. Mutta kaiken kaikkiaan tämä albumi jää kovin herkästi pelkäksi taustamusiikiksi. Kansi on kyllä tässäkin levyssä hieno.
Peter Gabrielin Real World -levy-yhtiöllä on muuten kiinnostava RealWorldRemixed-sivusto, joka tarjoaa oman musiikkinsa tekijöille mahdollisuuden tehdä omia remiksaustulkintojaan yhtiön artistien teoksista – luvan kanssa, ja alkuperäisistä moniraitanauhoituksista lähtien. Parhaillaan on menossa kilpailu juuri tuon mainitun kolmosalbumin tähtihetkiin kuuluvasta vimmaisesta ”Not One Of Usista”. Olen oman miksaukseni tehnyt, kun vain sivuston upload-toiminto suostuisi pelittämään…
Saman lehden
Ovelle koputtaneella postisedällä oli tuotavanaan pahvilaatikollinen kääntäjänkappaleita. Philip K. Dickin Tohtori Veriraha on siis tullut painosta ja ilmestynee kauppojen hyllyille päivän–parin sisällä.
