Karjalainen ei ollutkaan arjalainen

·

Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä.
(The Master Plan. Himmler’s Scholars and the Holocaust. Suomentaneet Vappu Orlov ja Anna Orlova. Bazar 2009)

Tieteellisissä teorioissa on yksi kiusallinen piirre: havaintotuloksilla on paha taipumus puhua niitä vastaan. Entä jos tutkija on etsinyt koko uransa todisteita teorialle, jolle ei kerta kaikkiaan löydy todisteita? Joko hänen pitää todeta kylmän rauhallisesti ”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti” ja rakentaa koko ammatillinen ajattelunsa uudelleen – tai sitten purtava hammasta yhteen ja jatkaa todisteiden etsimistä entistäkin epätoivoisemmilla keinoilla.

Ajatellaanpa vaikkapa teoriaa siitä, että ihmiskunta olisi jaettavissa siististi ”rotuihin”, joihin kuuluvat voidaan erottaa toisistaan näppärästi henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Harvaa teoriaa on yritetty todistaa oikeaksi niin sinnikkäästi ja perusteellisesti, mutta helkutti sentään, kun ihmiskunta ei kerta kaikkiaan suostu jakautumaan rotuihin millään tolkullisella tavalla. Vieläkin lienee jokunen tutkija joka jaksaa uskoa sinnikkäästi rotuteorioihin – siis oikea tutkija eikä mikään Tatu Vanhasen tasoinen ”tutkija” – mutta Hesarin tiedetoimittajien kaltaisten näennäistieteilijöiden ja kaiken maailman puolikoulutettujen perssuomalaisten piirissä rotumyytti tuntuu yhä kituuttavan hengissä.

(No, okei: Svante Pääbon tutkijaryhmä osoitti, että ihmiskunta on ollut jaettavissa fyysisesti ja ehkä henkisestikin toisistaan poikkeaviin rotuihin. Mutta se toinen rotu – neandertalilaiset – kuoli sukupuuttoon kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten. Vähän heikäläisten geeniperimää näyttäisi yhä elelevän meidän eurooppalaistenkin soluissa.)

Kolmannen Valtakunnan ideologialle rotumyytti oli aivan keskeinen peruskivi. Kansallissosialistinen liike oli siinnyt 1920-luvun Saksan sekavissa oloissa vastauksena ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävään tappioon, massatyöttömyyteen, mielettömään inflaatioon ja maahanmuuttajien pelkoon. (Siihenkin aikaan Saksassa oli paljon siirtotyöläisiä mm. Puolasta.) Yhtenäinen Saksa ei ollut muutenkaan erityisen vanha eikä kunniakas valtio, joten yhtenäisyyttä yritettiin pönkittää luomalla mielikuvaa jalosta rodusta, joka oli hävinnyt sodan ainoastaan alhaisen kieroilun vuoksi. Kieroilijoiksi oli helppoa leimata juutalaiset, sillä antisemitismi on ollut yleinen mielenterveysongelma kaikkialla Euroopassa jo vuosisatoja.

Jotta juutalaisten, slaavien ja mongolien kaltaisten kieroutuneiden, rappeutuneiden alempien rotujen merkitystä saataisiin heikennettyä, oli tietysti siitettävä lisää mahdollisimman puhdasta herrarotua – juuri sitä rotua, jonka tiedettiin eläneen kadonneessa Atlantiksen valtakunnassa, rakentaneen Peruun palatseja jo miljoona vuotta sitten, tuhonneen neandertalilaiset tieltään ja johtaneen kaikkia suurvaltoja Skandinaviasta Intiaan. Tämä rotu tunnettiin vaaleista piirteistään ja hiuksistaan, sinisistä silmistään, jalosta muodostaan ja korkeista henkisistä kyvyistään – sekä siitä, että he, tai ainakin heidän esi-isänsä, puhuivat indogermaanisia kieliä. (Nykyään puhutaan mieluummin ”indoeurooppalaisista kielistä”.)  Tälle rodulle otettiin käyttöön vanhimman tunnetun indogermaanisen kielen, sanskritin ”ylhäistä” tarkoittavasta sanasta johdettu termi ”arjalaiset”. Arjalaisten puhdasverisyyden takaamiseksi alkuaan eräänlaiseksi henkivartijakaartiksi perustetusta SS:stä kehitettiin järjestö, jonka jäseneksi pääsivät vain rodullisesti parhaat, joiden edellytettiin levittävän siementään mahdollisimman paljon: tätä auttamaan Hugo Boss suunnitteli heille mahdollisimman tyylikkäät ja seksikkäät mustat univormut.

SS:n johtaja Heinrich Himmler halusi myös tieteellistä tietoa rotukäsitystensä tueksi, joten järjestön sisään perustettiin Ahnenerbe-niminen tutkimuslaitos, toisaalta selvittämään pohjoisen rodun loistavaa, miljoonavuotista historiaa ja toisaalta auttamaan rodunjalostusta esimerkiksi laatimalla täsmälliset, mitattavat kriteerit eri rotujen edustajien fyysisille ominaisuuksille. Molemmissa suhteissa Ahnenerbe epäonnistui surkeasti, loppujen lopuksi.

1930-luvun tutkimusretket Peruun, Islantiin, Karjalaan, Lähi-Itään tai Tiibetiin eivät tuoneet oikeastaan mitään konkreettisia todisteita pohjoisen rodun vaikutuksesta tai loisteliaasta menneisyydestä. Ahnenerben suomalaistutkija Yrjö von Grönhagen yritti kovasti vakuuttaa esimiehiään siitä, että kalevalainen lauluperinne olisi jäänne arjalaisten kunnian päiviltä, mutta epäonnistui ja sai lopulta potkut: vaikka hänellä oli saksalaisiakin sukujuuria, hän ei tietenkään voinut olla arjalainen, koska suomi tai karjala eivät kuulu indogermaanisiin kieliin.

Alempirotuisten, ennen kaikkea juutalaisten erotteleminen saksalaisten (tai muidenkaan eurooppalaisten) joukosta ei sekään luonnistunut kovin hyvin: pelkästään jo Saksan juutalaislapsista toistakymmentä prosenttia osoittautui vaaleahiuksisiksi ja sinisilmäisiksi, eivätkä läheskään kaikki juutalaiset aikuisinakaan kävelleet ryhdittömän laahustavasti, kuten teoria tiesi. Entistä sekavammaksi todisteiden etsintä meni Saksan ja liittolaistensa hyökättyä Neuvostoliittoon. Koska kaikkia puna-armeijan bolševikkikomissaareja pidettiin kategorisesti juutalaisina, kallonmittaukset antoivat sekavia tuloksia. ”Viimeisen goottilaisvaltakunnan” alueelta Krimin niemimaalta puolestaan löytyi sulassa sovussa eläviä ja keskenään risteytyviä juutalais-, muslimi- ja kristillisiä yhteisöjä, joiden tapakulttuuritkin menivät ihan miten sattui. Eivätkä arkeologitkaan löytäneet myyttisestä goottilaisvaltakunnasta mitään muuta jälkeä kuin vaatimattomia luolakaupunkeja.

(Sellaista ei ollut nimittäin koskaan olemassakaan: Krimillä asui jonkin verran gootteja vielä keskiajalla, mutta he olivat pieni ja yhdentekevä heimo Bysantin keisarikunnassa. Asterix tietysti leikitteli myöhemmin varsin vinkeästi natsien fantasioimalla saksalaisten ja goottien sukulaisuudella.)

Ja sitten Kolmannen Valtakunnan korttitalo alkoikin jo luhistua saatuaan aikaan ensin miljoonia ruumiita. Ahnenerben tutkijat yrittivät parhaansa mukaan hävittää todisteita puuhistaan ja tutkimuksiaan varten murhatuista, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä. Osa kuoli tai teki itsemurhan ennen oikeuden eteen joutumistaan, yksi tuomittiin kuolemaan, muutama muu pidempiin vankeusrangaistuksiin. Osa selvisi varsin vähällä, jatkoi tieteellistä työskentelyä (jonkun muun alan kuin ”rotutieteen” parissa) tai elätti itseään sodan jälkeen muuttuvassa maailmassa muilla keinoin.

Saksan liittolaisena Karjalan mäntyyn itseään hakanneen Suomen kansalaisena Pringlen kirja saa tietysti pohtimaan, miten suomalaisiin olisi suhtauduttu natsien kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Sodan aikanahan liittolaiseksi toki kelvattiin, mutta niin kelpasivat selkeästi alempaa mongolirotua edustavat japanilaisetkin. Suomen ansiosta Neuvostoliitto joutui venyttämään rintamaansa parituhatta kilometriä pidemmäksi ja huomattavan paljon vaikeammin puolustettavaksi.

Mutta eivät suomalaiset olisi arjalaisiksi kelvanneet, eivät koskaan. Ensinnäkään me emme puhu arjalaista kieltä. Toiseksi saksalaiset fyysisen antropologian tutkijat olivat jo 1900-luvun alussa osoittaneet suomalaisten kuuluvan mongolirotuun. Todennäköisesti suomalaisten kohtalona olisi siis aikaa myöten ollut orjatyö – ja Ahnenerben kaltaisten ”tutkimuslaitosten” aineistoksi päätyminen.

Erinomaisen hyödyllistä luettavaa itse kullekin.

Ei uida luomuna, ei

·

On aina kiinnostavaa huomata pitävänsä itsestäänselvyyksinä asioita, joita ei ehkä aina olisi niin järkevää pitää itsestäänselvyyksinä. Ajatellaan nyt vaikkapa viime vuosien urheilurakentamisen kukkasta, hiihtotunneleita. Aivan älytöntä energianhaaskausta, eikö vain? En itsekään tullut ajatelleeksi, että niiden energiankulutus on itse asiassa ihan samaa luokkaa kuin uimahallien. Ja uimahallithan ovat itsestäänselvyys, eikö vain?

Ovat ainakin minulle. Uiminen on yksi ehdottomia mieliliikuntalajejani kävelemisen ja taijin ohella. Meditatiivinen tuokio, tilaisuus antaa ajatusten leijailla omia ratojaan kehon keskittyessä rytmiin, kun silmillä ei ole juurikaan muuta näkemistä kuin altaan kaakelipohja eikä korvilla juurikaan muuta kuulemista kuin veden lorina korviin ja korvista pois. (Uin enimmäkseen kroolaamalla, osittain siksi että olen aina ollut surkea rintauimari.)

Täällä Koillis-Helsingissä vallitsee näinä päivinä idyllinen talvi. Pikkupakkanen, puut postikorttimaisen lumisina. Lisää lunta on tulossa, ja pian on edessä sama ongelma kuin viime talvena: pihaa on paha kolata, kun lumelle ei ole tontilla kunnolla tilaa. Kulkuväylien molemmille puolille kasautuu parimetriset vallit.

Oli hämmentävää käydä eilen, pitkästä aikaa, Helsingin keskustassa. Paikka on täynnä loskaa, ja katujen auraus on niin kehnoa, ettei sellaista siedettäisi täällä sivistyneemmissä kaupunginosissa. Esikaupunkilaiselle keskustasta tulee muutenkin mieleen ennen kaikkea likaisuus ja meluisuus, joten ostokset ja muun elämän tekee mieluiten jossakin muualla – siis sellaisessa muualla, jonne pääsee julkuneuvolla. Sen verran kaupunkilainen olen, etten suostu autoa omistamaan. Sitä paitsi keskustan likaisuus ja meluisuus johtuu ennen kaikkea juuri sinne väenväkisin tuppaavista henkilöautoilijoista.

Harkittua remellystä

· 2 kommenttia ·

Erinomainen kreikkalaisateria ja loistava konsertti olivat vallan mainio tapa juhlistaa nationalismin uhrien muistopäivää. Ateria venähti vain sen verran, että ensimmäinen artisti Alain Johannes jäi viimeistä biisiään lukuun ottamatta näkemättä. Sääli, tuttavan kommentin perusteella kyseessä oli vaikuttava soolosetti. Toisena esiintynyt Devotchka puolestaan kärsi pahasti Kulttuuritalon kelvottomasta alvaraaltoakustiikasta, mutta onnistui silti vaikuttamaan kiinnostavalta, ennen kaikkea omalaatuisten soitinkombinaatioidensa osalta. Thereminin ja tuuban yhdistelmä saa kummasti tylsänkin laulun vaikuttamaan huomattavan paljon vähemmän tylsältä!

Mutta paikalle oli tietenkin tultu katsomaan ennen kaikkea Gogol Bordelloa. Kahta päivää vaille tasan kolmen vuoden takaisen Tavastian-konsertin jälkeen tiesimmekin odottaa kunnon meininkiä – samoin muu yleisö. Bileet lähtivät käyntiin heti bändin astuessa lavalle ja pitkästä, pitkästä aikaa Kulttuuritalolla haisi kunnolla hiki, kun täysi permannollinen yleisöä jorasi sen minkä ahtaudessa pystyi.

Jälleen kerran täytyy ihailla bändin ammattitaitoa: meininki vaikuttaa välillä lähestulkoon holtittomalta känniremellykseltä, mutta on kaikkea muuta: yhteissoitto on tiukkaa kuin hansikas, sovitukset viimeistä pilkkua myöten viilattuja, ilmeisesti jopa spontaanin oloinen lavaliikehdintä ainakin jossain määrin suunniteltua. Se ei näytä eikä kuulosta sellaiselta, ja siinä on sen voima. Se välittää paremmin ja enemmän iloa ja bailumentaliteettia kuin ”aito” koheltaminen. Gogol Bordellolla alkaa olla nykyään niin paljon vahvoja lauluja, että niiden hukkaaminen löysään jammailuun olisikin suuri sääli. Myös lavalla piipahdelleet lukuisat koti- ja ulkomaiset vieraat osasivat asennoitua yhtä professionaalin kurinalaisella hauskanpidon hengellä, joten homma toimi. Taidehan on, pohjimmiltaan, illuusiota. Kai. Ainakin joskus. Joka tapauksessa meillä kaikilla tuntui olevan todella loistava ilta.

Alvar Aalto teki jälleen parhaansa hukuttaakseen soiton detaljit ja aika hyvin siinä onnistuikin, mutta oleellinen välittyi – etenkin loppukeikasta äänenvoimakkuus kyllä alkoi lähestyä turhan ison rajamaita.

Ei enää

·

Rockradion ensimmäisten viikkojen aikana kesäkuussa 1980 tulin nauhoittaneeksi kasetille (kuten oli tapana siihen aikaan, kun rockia tai muuta yhtään särmikkäämpää musiikkia tuli radiosta vain muutama tunti viikossa) englantilaisen The Blues Band -nimisen kokoonpanon kappaleen ”Talk To Me Baby”. Se oli rakkautta ensi kuulemalla. Sen jälkeen slide-kitara on ollut minulle basson ohella kaikkein rakkain instrumentti. (Vaikka, jostakin käsittämättömästä syystä, tuon laulun säveltäjä Elmore James ei ole koskaan erityisemmin kolissut.)  Ja The Blues Bandin omakustanne-esikoislevystä The Official Blues Band Bootleg Album tuli ensimmäinen levy, jota olen hakemalla hakenut. Kävin läpi varmaankin kaikki silloiset Helsingin levykaupat (kävin monessa niistä ensi kertaa) ennen kuin jostakin löytyi yksi kappale. Sillä tiellä ollaan edelleenkin, vaikka nettilevykaupat ja itunesit ovat helpottaneet harvinaisten äänitteiden jahtaamista ns. erittäin paljon.

The Blues Band esiintyi (muistaakseni) seuraavana kesänä Kaivopuistossa, ja oli juuri niin huikea kuin olin odottanutkin. Sittemmin bändi tuli nähtyä myös Kulttuuritalolla ja, toistakymmentä vuotta myöhemmin ja jo vähän harmaantuneena, Tavastia-klubilla. Hienoja keikkoja nekin.

Kaikilla niillä kuultiin myös tämä, noiden aikojen monien muidenkin ei-oikeistolaisten brittimuusikoiden suosikkicoverversio Bob Dylanilta.

Tuolloisesta nuorteahkosta olemuksestaan huolimatta The Blues Bandin kaverit eivät olleet mitään aloittelijoita. He olivat lähtöisin samoista porukoista joista sikisivät sittemmin sellaiset nuoret englantilaiset r&b-bändit kuin The Yardbirds ja The Rolling Stones. Laulaja-harpisti Paul Jones toimi 1960-luvulla Manfred Mannin yhtyeen laulusolistina (”Pretty Flamingo” jnpp.) ennen teatteri- ja elokuvauraa. Rumpali Hughie Flintin diskografiasta löytyy mm. sellainen länsimaisen musiikin kulmakivi kuin John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Clapton.

Ja laulu on, tietenkin, omistettu Margaret Thatcherille, tuolle oman aikansa Robert Mugabelle ja Mahmud Ahmadinežadille. Hänkin tiesi olevansa – ja olleensa – aina oikeassa. Sellaiset ihmiset ovat hengenvaarallisia.

Lomps

· 2 kommenttia ·

Vanha kansa sanoo, että kirjallisuuden kääntäjä on lomilla silloin, kun käännöstyö on lähetetty kustantajalle eikä seuraavalla ole vielä kiire.

Lähetin eilen kustantajalle suomennokseni Jonathan Tropperin romaanista This Is Where I Leave You. En tiedä, minkäniminen suomalaisesta versiosta tulee, Lähdön paikka on yksi kustannustoimittajan kanssa pyöritellyistä ehdotuksista, mutta suurikuu.fi näyttää mainostavan sitä nimellä Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Olen suomentanut Tropperia ennenkin (Kuinka lähestyä leskimiestä, Karisto 2009), ja tämä uutukainen pyöritteli osittain samanlaisia teemoja, samanlaisissa kuvioissa: lähiomaisen kuolemaa, perheen dynamiikkaa ja perheenjäsenten vanhoja kaunoja, ihmissuhdeongelmia. Vaikka Leskimieskin sijoittui Yhdysvaltain itärannikon juutalaisyhteisön piiriin, tässä uudessa juutalaisuus on paljon vahvemmin esillä. Koko kirja tapahtuu shivan eli shevan eli suruviikon aikana, joka alkaa minähahmo Judd Foxmanin isän hautajaisista, jolloin perhe ja maailmalle jo toistakymmentä vuotta sitten muuttaneet neljä lasta perheineen kokoontuvat viikoksi vanhaan kotitaloon muistelemaan, ottamaan vastaan tuttavien ja sukulaisten surunvalitteluja – ja setvimään omia ja keskinäisiä ongelmiaan (joita riittää, etenkin Juddilla, joka on juuri eronnut vaimostaan siksi, että tällä oli suhde Juddin esimieheen, joten samalla meni työpaikkakin). Juutalaisia rituaaleja käsitellään sen verran, että sanaston oli aiheellista olla sähköposti- ja puhelinyhteydessä Helsingin juutalaisen seurakunnan ihmisiin, joille iso kiitos!

Suomensin tätä isän kuoleman jälkeisestä tilanteesta kertovaa romaania oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana.

En voi ainakaan tässä vaiheessa väittää, että yhdistelmä olisi ollut erityisen traumaattinen, mutta ei erityisen terapeuttinenkaan. Kyllä, Tropperin tekstistä ja päähenkilön ajatuksista löytyi paljonkin sellaista, joita saatoin hyvin peilata omaan isäsuhteeseeni, joka ei sekään ole aina ollut todellakaan ongelmaton. Ehkä kirjasta saattoi jokin ajatus tarttua. Omaan surutyöhön menee kuitenkin vuosia, se on tehtävä itse eikä lukemalla (mitä suomentaminenkin monessa suhteessa on).

Kirjan loppupuolella on kyllä pari kohtausta, joita huomasin suomentavani jotakuinkin tippa linssissä, mutta ne liittyivät enemmänkin kirjan muihin teemoihin ja juonisäikeisiin. Yksi niistä toi vahvasti mieleen Miesten vuoro -elokuvan. Tunteiden patoaminen sisälle ja ristiriitojen puolittainen, viitteellinen selvittäminen ei ole mikään suomalaisten yksinoikeus.

Tropperia on verrattu joskus Nick Hornbyyn, ja on tuossa jotakin samaa – minun ensimmäinen Hornby-suomennokseni Juliet, riisuttuna ilmestyy sekin ensi keväänä. Sellaista ajoittain mustankin huumorin ja pohtimisen arvoisten ajatusten ryydittämää, sujuvasti luettavaa ihmissuhdeproosaahan nuo.

Käännös on siis jätetty, ja seuraava dedis on huhtikuun lopussa. China Miévillen The City and the City on keskimääräistä työläämpää tekstiä, mutta silti hommalla ei ole vielä kiire. Loma? Periaatteessa kyllä. Tekemistä kyllä riittää. Puolisentoista vuotta pikku hiljaa äänitelty A Glance beyond Nature -projekti kaipaa lopullisia basso-osuuksiaan ja miksaustaan. Omiakin lauluja olisi mukava rakennella, ja alan vähitellen päätyä ratkaisuun siitä, minkä kahdesta suunnitteilla olevasta soitinrakennusprojektista valitsen seuraavaksi työn alle. Olen myös lupaillut Jerrmanin Tonille työstää erästä novelli-ideaani (työnimellä ”Vapaat ihmiset”), erään varsin mainion novellin käännöksenhän minä viime kuussa teinkin Tähtivaeltajaa varten. Ja Muurahaispuutakin pitäisi toki suunnitella. Sen vuoro on nimittäin Miévillen jälkeen, eikä kevääseen ole enää kovin pitkä aika.

Ystävä piti viime lauantaina 50-vuotisbileet (tai kahdennetkymmenennetneljännet 27-vuotisbileet, kuten hän mieluummin itse sanoo) Juhlien musiikin ja pukeutumisen teemana oli 80-luku (enemmänkin siltä suomalaisemmalta ja punkimmalta laidaltaan, tosin), ja lauantaina tuli tavattua montakin siihen aikaan tärkeää ihmistä ensimmäistä kertaa kymmeneeṇ tai kahteenkymmeneen vuoteen. Tämä kaikki pani minut ainakin pienessä mitassa sukeltamaan siihen, mitä itse olin 1980-luvulla. En osaa arvioida, miten paljon olen itse muuttunut noista ajoista (ja joskus tuntuu siltä, että kypsymistä ja aikuistumista olisi saanut tapahtua vähän enemmänkin), mutta tiedän kyllä, että olen päätynyt monessakin suhteessa sellaisiin hommiin, sellaiselle alalle, josta tuohon aikaan haaveilin. Varsin hämmästyttävää, etenkin ottaen huomioon, että välissä ollut 1990-luku työttömyyksineen ja masennuskausineen oli viemässä minua ihan toisaalle. Vieläkin hämmästyttävämpää on se, että tämä muinoinen haave-elämä kulttuurin monitoimiammattilaisena on osoittautunut melkoisen mukavaksi tosielämässäkin. Ei voi kuin toivoa, että se tuntuu siltä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin.

Painavaa aineistoa

· Yksi kommentti ·

Olen tainnut tunnustaa tämän ennenkin, mutta vielä kerran: Äitin hullaantui Tuomari Nurmioon. Minä en voinut sietää.

Kyse oli siis Tuomari Nurmio ja Orpojen tuki -nimellä ilmestyneestä singlestä ”Valo yössä”, joka soi radiossa lievästi sanoen taajaan. Samoin sitä seurannut LP Kohdusta hautaan Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien kanssa. Samoin seuraava levy, ja sitä seuraava. Muistan vielä joskus vuonna 1982 katselleeni bussissa nuorta naista, jonka kantaman äänilevymuovikassin läpi erottui Punaisen planeetan punavihreä kansi ja miettineeni tympiintyneenä tyyliin ”taas noita”. Jonkun Nurmion bändin näin livenäkin Kaivarin kesäkonsertissa, ja taisin lähteä ärtyneenä kesken kaiken pois.

Mutta sitten homma alkoi vähitellen mennä himaan. Luulen, että juuri Punainen planeetta taisi olla se albumi, joka lopulta teki tempun. Sittemmin löysin kolme edeltävääkin albumia. Epäilemättä syynä oli kasvava innostukseni ja kehittyvä tietämykseni juurevasta amerikkalaismusiikista, ennen kaikkea bluesista: Hande Nurmion ilmaisua on luullakseni hyvin vaikeaa käsittää olemalla edes jollakin tavoin hajulla siitä, millaista on, no, vaikkapa John Lee Hookerin tai Charley Pattonin musiikki. Minä kuuntelin sitä paitsi silloin (ja osin vieläkin) musiikkia tekstien kautta, ja Nurmion omintakeiset tarinat ja tunnelmakuvat erottuivat uuden aallon joukosta. Olen edelleenkin lumoutunut joka kerta kun kuulen ”Aavaa preeriaa” -laulun alkusäkeet

Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan
työmiehet makaa kuuden hengen kopeissa

Syntyy väistämättä mielikuva Hugo Simbergin Halla-maalauksen hahmosta, joka vähän nolosti ja ujosti yrittää ujuttautua saman surkean peiton alle kuin parakissa majaileva siirtotyöläinen: ”Sori vaan, mutta tää on mun duunia.”

Meatballs-levy meni minulta ohi, koska suhtauduin oletusarvoisesti kaikkeen suomalaisten tekemään englanninkieliseen musiikkiin hyödyttömänä roskana, ellei kyse ollut Bluesoundista (ja suhtaudun osittain vieläkin). Käytettyä rakkautta -LP tuli hommattua uuden innostuksen vauhdilla, mutta se ei vedonnut samalla voimalla. Sittemmin Nurmion levytyksiin – ja keikkoihin – on tullut suhtautua vähän töyssyisesti. Loistavaa ja läyhää. Kuumaa ja kylmää. Tuotannon karuimpaan päähän kuuluvan Luuta ja nahkaa -levyn (1997) tienoilta tein Nurmiosta Rumbaan haastattelunkin, jota tosin jouduttiin lyhentelemään taittovaiheessa. Hyvä henki oli vallinnut ja puhetta oli riittänyt haastatteluvaiheessa.

Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen järkälemäinen muusikkoelämäkerta Dumari (WSOY) pitikin hommata käsiin heti tuoreeltaan. Yli viisisataasivuinen, perusteellisesti pohjustettu, komeasti taitettu ja näyttävästi painettu tiiliskivi on totisesti vaivan arvoinen. Nurmion musiikillista kehitystä seurataan rautalanka-ajoista uusimpaan Paratiisin puutarha -levyyn asti. Esikoisalbumia edeltävistä vuosista 1960- ja 1970-lukujen vaihteen vasemmistolaista laululiikettä käsitellään paljon avartavammin ja reilummin kuin nykyajan oikeistolainen yksisilmäisyys haluaisi meidän siihen suhtautuvan. Nurmion yksityselämää valotetaan sen verran kuin se musiikin (ja muun taiteen) tekemisen kannalta on perusteltua, mutta miehen usein arvaamaton luonne ja joskus perin lyhyt pinna tulevat kyllä selväksi, samoin ajoittaiset vakavatkin päihdeongelmat.

Musiikkia teos analysoi huomattavan paljon perusteellisemmin kuin ns. kevyen musiikin elämäkerroissa on totuttu, ja se on yksi kirjan vahvuuksista. Analyysiä tekevät kirjoittajatroikan lisäksi  Nurmion kanssa töitä tehneet ”opistomuusikot” Ahti Marja-Ahosta Aija Puurtiseen ja Eeva Koivusaloon, samoin monet muut musiikkinsa ja länsimaisen musiikin historiansa opiskelleet. Vaikuttajalista tekee tarpeen astella levyhyllylle, tai levykauppaan. Myös sanoitusten taustoja ja juuria valotetaan: aivan, muillekin on tullut samankaltainen Simberg-mielikuva. Alkaa myös tuntua siltä, että moni Nurmion omakin levy kaipaisi vähän perusteellisempaa uutta paneutumista.

Kohteensa näköinen, erinomaisesti kirjoitettu ja kiinnostavasti koostettu paketti. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava teos kirjoittamisen arvoisesta suomalaisen kevyen musiikin peruspilarista. Tämä kirja kuuluu modernin sivistyskodin kirjahyllyyn.

Ebbakvarn

·

Ystävän tasavuosijuhlien vuoksi on tullut keräiltyä, digitoitua ja kuunneltua melkoisen paljon 1980-luvun musiikkia, suurelta osin ns. uutta aaltoa. Siltä pohjalta pistetään tällä kertaa peliin ruotsalainen näkemys aiheesta.

Joakim Thåströmin vetämä Ebba Grön oli kiistatta ajan suuria nimiä, ja syystä: upeita biisejä, vimmaista energiaa ja voimaa. Tässä Thåström esiintyy tosin toisen ajan ruotsalaissuuruuden, Eldkvarnin kanssa. Ebba Grönin hajottua hän perusti yhtä lailla arvostetun yhtyeen nimeltä Imperiet, ja on viimeiset parikymmentä vuotta esiintynyt ja levyttänyt pelkällä Thåström-nimellä. Viime vuonna julkaistiin näköjään uuden Sällskapet-yhtyeen levy, jota en ole kuullut.

Hmm, siskolla lienee edelleen tallessa tuolta komealta Kaivari-keikalta kahdella ääni-kaitafilmikameralla kuvaamamme filmi.

Kertsi, Ankka ja Olli

·

Huomasin aamun Hesarista, että Helsingin Mannerheimintie 5:ssä sijaitseva Uusi Ylioppilastalo täyttää näinä aikoina kunnioitettavat sata vuotta. Kyseiseen taloon liittyy itsellänikin paljon muistoja, etenkin 1980-luvulta, jolloin A-rapun asukkeina oli enimmäkseen erinäisiä aine- ja muita opiskelijajärjestöjä. Osakunnat olivat pääasiassa toisaalla, joskin Eteläsuomalainen Osakunta muutti joskus vuoden 1982 tienoilla neljännen kerroksen tiloihin vietettyään joitakin vuosia Casa Academicalla vastapäätä Domusta. Siinä vaiheessa olin jo lakannut käymästä ESO:n tilaisuuksissa, ja kun osakunnan lehti alkoi osoittaa yhä etovampia merkkejä aivottoman ja kritiikittömän oikeistolaisesta 1930-luvun ihannoinnista, lopetin myös osakunnan jäsenmaksun maksamisen.

ESO:n muuton aikoihin A-rapun salit remontoitiin, koska ne otettiin päiväsajaksi opetuskäyttöön. Myös kalusteet uusittiin aikaisemmasta kirpparikamasta siistimpiin pöytiin ja tuoleihin, mikä paransi myös ilta-aikaisen kokous- ja bilekäytön mukavuutta. Järjestöjen kerhohuoneet pysyivät ennallaan.

A-rapun toisessa kerroksessa toimi monta vuotta Kirjakahvila, hieno paikka, jossa on suunniteltu monta hanketta, perustettu monta järjestöä ja jossa suomalaista vaihtoehtotoimintaa ovat pistäneet alulle monenlaiset porukat viherpiiperöistä hc-punkkareihin. Hyvää teetä, hyviä leivonnaisia, paljon kiinnostavaa luettavaa.

Kolmannen kerroksen sali tunnettiin tähän aikaan puolivirallisesti ANK:n salina, vaikka Ainejärjestöjen neuvottelukunta -niminen organisaatio oli kuihtunut jo kauan sitten. Tässä kerroksessa kulutin melkoisesti aikaa, sillä myös Limeksen kerhohuone oli ”Ankan” vieressä. Sinne minulla oli avaimet vielä hyvän aikaa senkin jälkeen kun en ollut enää Limeksen hallituksessa.

Ankka oli myös mieluisin bilekerros, juuri kerhohuoneen läheisyyden vuoksi ja tietenkin siksi, että kolmanteen kerrokseen roudaaminen oli hissittömässä rapussa helpompaa kuin ylemmäksi. Eräissä bileissä tammikuussa 1985 siellä soitti myös ensimmäinen oma bändini, Kumpula-projekti.

Kuva on otettu loppuillasta keikan jälkeen, jolloin suurin osa porukkaa oli jo poistunut, samoin bändin laulajakitaristi Mikko ja kosketinsoittaja Tuija. Minun heiluttelemani hieno Fender ei ole omani, vaan meitä ennen esiintyneen Etulinja-nimisen punkbändin kitaristin. Taustalla näkyvä Voxin vahvistin kuului kertsin vakiokalustoon: sen omisti Limeksen painokonetta työkseen hoitanut Pablo, mutta säilytyspaikaksi oli vakiintunut kertsin mukavan nojatuolin vierus. Vox on juuri sopivasti sohvapöydän korkuinen, joten jokainen nojatuolin käyttäjä laski luontevasti sen päälle mukinsa tai tuhkakuppinsa. Tuuletusraoista vahvistimen sisään olikin valunut kuivumaan melkoinen sekoitus viinejä, oluita ja tuhkaa, ja putkien lämmetessä vahvistin päästeli ilmoille melkoista tuoksua -– mutta toimi.

En muista, mitä neloskerroksessa oli ennen ESO:a. Viitosen sali oli Ankan tavoin järjestöjen vuokrattavissa ja tunnettiin nimellä ”Olli”, Opiskelijoiden Liikuntaliiton nimilyhenteen mukaan. Tämän yläpuolella oli vielä Savolaisen osakunnan tilat, joissa niissäkin bilettivät toisinaan myös muut järjestöt.

Monen kerroksen megabileet alkoivat vasta minun ainejärjestöaikojeni jälkeen, enkä ollut paikalla enää silloinkaan kun 22-Pistepirkko täytti Ankan umpitäyteen. Useinmiten bileissä oli hyvin tilaa, ja järjestöjen kevät- ja syyskokouksissa salissa oli runsaasti tilaa.

Remontointi luentosalikäyttöön ei johtanut siihen että saleja olisi mitenkään akustoitu (luultavasti arveltiin että suojeltuun taloon ei sellaista olisi saanut tehdäkään), ja niiden kaikupuuroinen akustiikka olikin jotakuinkin legendaarista luokkaa. Yleensä käytössä oli Nuorisoasiainkeskukselta vuokratut kehnot ja ikivanhat laulukamat ynnä kunkin bändin mukanaan tuoma vahvistinkalusto – tai sitten, kauempaa henkilöautokyydillä tulevien bändien tapauksessa, tutuntutuilta haalittuja vahvistimia. Muistelen, että lainasin omia bassokamojani ainakin Rattuksen tyypeille.

Suurin osa bändeistä oli meidän Kumpula-projektimme tavoin erilaisia opiskelijakokoonpanoja, joista joistakin kehittyi sittemmin jotakin nimekkäämpää: Seven Bananas taisi sittemmin keksiä itselleen nimeksi Freud, Marx Engels & Jung, ja jostakin toisesta ihan kivasta bändistä tuli sittemmin Keba. Ainoa omat (isot!) laulukamansa paikalle raahannut bändi oli siihen aikaan pienessä nosteessa ollut Himo, joka sittemmin menestyi erinomaisesti Rockbändien SM-kisoissa, teki yhden mainion albumin ja hajosi, jonka jälkeen heidän kosketinsoittaja/fonistinsa rupesi käyttämään taiteilijanimeä Jimi Tenor.*

Joskus bändien tilalla tai täydennyksenä toimi deejii, jossa hommassa minäkin muistan olleeni ainakin kerran Linjoilla sijainneesta Rewatt-nimisestä liikkeestä (jonka lempinimi oli tietysti ”Reva-tt”) vuokratun dj-levysoitinpatterin ääressä. Muistan, että soittamani perin rokkaava musiikki saavutti suurta innostusta tanssiyleisössä, mikä puolestaan tuotti pikku ongelman: Uuden salien lattioiden notkuminen on legendaarista, ja pogoava tanssikansa sai neulat hyppimään vinyylilevyillä. Sex Pistolin ”Anarchy in the UK” lyheni tällä keinoilla alle minuutin mittaiseksi hc-pläjäykseksi – mutta porukka tanssi sen siitä huolimatta.

Useinmiten tausta- ja tanssipurkkimusiikista huolehti kuitenkin lainalaulukamoihin yhdistetty kasettidekki. Toisinaan paikalle piipahti yksi tai toinen humaltunut puolituttu tarjoamaan itse juuri näitä bileitä varten erityisesti äänittämäänsä kasettia. Heidän käsityksensä sopivasta bilemusiikista oli joskus melkein yhtä esoteerinen kuin omani. Jotkut kappaleet tuntuivat päätyneen suunnilleen jokaikisen bilekasetteja tarjonneen nauhoituksille. Siitä syystä minulla on edelleenkin vaikeuksia sietää esimerkiksi Doorsin ”Roadhouse Bluesia”.

Järjestöaktiivit toimivat useinmiten myös järkkäreinä. Yleensä touhu oli leppoisaa ja mukavaa aina loppusiivoukseen asti, jolloin oli saatava myös viimeiset bilevieraat joko a) heräämään tai b) uskomaan ettei järkkäreillä ollut lupaa jättää porukkaa omine nokkineen viettämään saliin yötä. Luennot alkoivat tilassa aamukahdeksalta, joten kaiken oli oltava siistiä ennen kuin lähdimme.

Vaikka pidin silloin ja pidän edelleenkin unkarilaisista viineistä,  Magyar Fehér Bor -nimiseen tuotteeseen en ole sittemmin koskenut. Nenä muistaa edelleenkin, miltä tuoksuu lattialle kaatuneen Magiksen ja oksennuksen yhdistelmä.

Siihen aikaan Helsingissä ei kulkenut yöbusseja, joten järkkäriporukka joko yritti saada bileet loppumaan ennen viimeisten bussien lähtöä tai vietti loppuyön kertsin sohvalla, tuoleilla ja lattialla – tai, jos joku porukasta sattui asumaan kävelymatkan päässä, hänen luonaan. Miinaa ja Mariaa, eli Helsingin kahta yökahvilaakin harrastettiin.

Parin hankkeen vuoksi tulin osallistuneeksi Ankan bileiden järjestelyyn pari kertaa yhdeksänkymmentäluvullakin. Meno oli muuten ennallaan – akustiikka yhtä huono, bändit yhtä onnettomia, pikkutuntien meininki yhtä surrealistista – mutta ”bileiden päättymisen jälkeinen järkkärien loppuyö” -ongelmaan oli keksitty tyylikäs ratkaisu vuokraamalla yöksi HYY:n saunatila Uuden ylioppilastalon C-rapun kellarista. Siellä kelpasi rauhoittua ja odotella aamun julkuneuvoja.

Siinä vaiheessa ”Ankka”- ja ”Olli”-nimet olivat jo historiaa. Jossakin vaiheessa 80-luvun lopulla HYY:n päättävät tahot saivat keskiluokkakohtauksen ja antoivat niille jotkut uudet, koreat ja isänmaalliselta kalskahtavat nimet.

___

* Unohtui ainakin samoihin aikoihin Kaurismäkien Calamari unionissakin nähty mainio Casablanca Vox, joka teki sittemmin loistavan singlen ”Hyvää yötä, kääpiöt” ynnä yhden LP:n. Heidän laulaja/huilistinsa Markku Toikka keskittyi sittemmin enemmän näyttelijänhommiin.