Painavaa aineistoa

· Yksi kommentti ·

Olen tainnut tunnustaa tämän ennenkin, mutta vielä kerran: Äitin hullaantui Tuomari Nurmioon. Minä en voinut sietää.

Kyse oli siis Tuomari Nurmio ja Orpojen tuki -nimellä ilmestyneestä singlestä ”Valo yössä”, joka soi radiossa lievästi sanoen taajaan. Samoin sitä seurannut LP Kohdusta hautaan Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien kanssa. Samoin seuraava levy, ja sitä seuraava. Muistan vielä joskus vuonna 1982 katselleeni bussissa nuorta naista, jonka kantaman äänilevymuovikassin läpi erottui Punaisen planeetan punavihreä kansi ja miettineeni tympiintyneenä tyyliin ”taas noita”. Jonkun Nurmion bändin näin livenäkin Kaivarin kesäkonsertissa, ja taisin lähteä ärtyneenä kesken kaiken pois.

Mutta sitten homma alkoi vähitellen mennä himaan. Luulen, että juuri Punainen planeetta taisi olla se albumi, joka lopulta teki tempun. Sittemmin löysin kolme edeltävääkin albumia. Epäilemättä syynä oli kasvava innostukseni ja kehittyvä tietämykseni juurevasta amerikkalaismusiikista, ennen kaikkea bluesista: Hande Nurmion ilmaisua on luullakseni hyvin vaikeaa käsittää olemalla edes jollakin tavoin hajulla siitä, millaista on, no, vaikkapa John Lee Hookerin tai Charley Pattonin musiikki. Minä kuuntelin sitä paitsi silloin (ja osin vieläkin) musiikkia tekstien kautta, ja Nurmion omintakeiset tarinat ja tunnelmakuvat erottuivat uuden aallon joukosta. Olen edelleenkin lumoutunut joka kerta kun kuulen ”Aavaa preeriaa” -laulun alkusäkeet

Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan
työmiehet makaa kuuden hengen kopeissa

Syntyy väistämättä mielikuva Hugo Simbergin Halla-maalauksen hahmosta, joka vähän nolosti ja ujosti yrittää ujuttautua saman surkean peiton alle kuin parakissa majaileva siirtotyöläinen: ”Sori vaan, mutta tää on mun duunia.”

Meatballs-levy meni minulta ohi, koska suhtauduin oletusarvoisesti kaikkeen suomalaisten tekemään englanninkieliseen musiikkiin hyödyttömänä roskana, ellei kyse ollut Bluesoundista (ja suhtaudun osittain vieläkin). Käytettyä rakkautta -LP tuli hommattua uuden innostuksen vauhdilla, mutta se ei vedonnut samalla voimalla. Sittemmin Nurmion levytyksiin – ja keikkoihin – on tullut suhtautua vähän töyssyisesti. Loistavaa ja läyhää. Kuumaa ja kylmää. Tuotannon karuimpaan päähän kuuluvan Luuta ja nahkaa -levyn (1997) tienoilta tein Nurmiosta Rumbaan haastattelunkin, jota tosin jouduttiin lyhentelemään taittovaiheessa. Hyvä henki oli vallinnut ja puhetta oli riittänyt haastatteluvaiheessa.

Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen järkälemäinen muusikkoelämäkerta Dumari (WSOY) pitikin hommata käsiin heti tuoreeltaan. Yli viisisataasivuinen, perusteellisesti pohjustettu, komeasti taitettu ja näyttävästi painettu tiiliskivi on totisesti vaivan arvoinen. Nurmion musiikillista kehitystä seurataan rautalanka-ajoista uusimpaan Paratiisin puutarha -levyyn asti. Esikoisalbumia edeltävistä vuosista 1960- ja 1970-lukujen vaihteen vasemmistolaista laululiikettä käsitellään paljon avartavammin ja reilummin kuin nykyajan oikeistolainen yksisilmäisyys haluaisi meidän siihen suhtautuvan. Nurmion yksityselämää valotetaan sen verran kuin se musiikin (ja muun taiteen) tekemisen kannalta on perusteltua, mutta miehen usein arvaamaton luonne ja joskus perin lyhyt pinna tulevat kyllä selväksi, samoin ajoittaiset vakavatkin päihdeongelmat.

Musiikkia teos analysoi huomattavan paljon perusteellisemmin kuin ns. kevyen musiikin elämäkerroissa on totuttu, ja se on yksi kirjan vahvuuksista. Analyysiä tekevät kirjoittajatroikan lisäksi  Nurmion kanssa töitä tehneet ”opistomuusikot” Ahti Marja-Ahosta Aija Puurtiseen ja Eeva Koivusaloon, samoin monet muut musiikkinsa ja länsimaisen musiikin historiansa opiskelleet. Vaikuttajalista tekee tarpeen astella levyhyllylle, tai levykauppaan. Myös sanoitusten taustoja ja juuria valotetaan: aivan, muillekin on tullut samankaltainen Simberg-mielikuva. Alkaa myös tuntua siltä, että moni Nurmion omakin levy kaipaisi vähän perusteellisempaa uutta paneutumista.

Kohteensa näköinen, erinomaisesti kirjoitettu ja kiinnostavasti koostettu paketti. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava teos kirjoittamisen arvoisesta suomalaisen kevyen musiikin peruspilarista. Tämä kirja kuuluu modernin sivistyskodin kirjahyllyyn.

Ebbakvarn

·

Ystävän tasavuosijuhlien vuoksi on tullut keräiltyä, digitoitua ja kuunneltua melkoisen paljon 1980-luvun musiikkia, suurelta osin ns. uutta aaltoa. Siltä pohjalta pistetään tällä kertaa peliin ruotsalainen näkemys aiheesta.

Joakim Thåströmin vetämä Ebba Grön oli kiistatta ajan suuria nimiä, ja syystä: upeita biisejä, vimmaista energiaa ja voimaa. Tässä Thåström esiintyy tosin toisen ajan ruotsalaissuuruuden, Eldkvarnin kanssa. Ebba Grönin hajottua hän perusti yhtä lailla arvostetun yhtyeen nimeltä Imperiet, ja on viimeiset parikymmentä vuotta esiintynyt ja levyttänyt pelkällä Thåström-nimellä. Viime vuonna julkaistiin näköjään uuden Sällskapet-yhtyeen levy, jota en ole kuullut.

Hmm, siskolla lienee edelleen tallessa tuolta komealta Kaivari-keikalta kahdella ääni-kaitafilmikameralla kuvaamamme filmi.

Kertsi, Ankka ja Olli

·

Huomasin aamun Hesarista, että Helsingin Mannerheimintie 5:ssä sijaitseva Uusi Ylioppilastalo täyttää näinä aikoina kunnioitettavat sata vuotta. Kyseiseen taloon liittyy itsellänikin paljon muistoja, etenkin 1980-luvulta, jolloin A-rapun asukkeina oli enimmäkseen erinäisiä aine- ja muita opiskelijajärjestöjä. Osakunnat olivat pääasiassa toisaalla, joskin Eteläsuomalainen Osakunta muutti joskus vuoden 1982 tienoilla neljännen kerroksen tiloihin vietettyään joitakin vuosia Casa Academicalla vastapäätä Domusta. Siinä vaiheessa olin jo lakannut käymästä ESO:n tilaisuuksissa, ja kun osakunnan lehti alkoi osoittaa yhä etovampia merkkejä aivottoman ja kritiikittömän oikeistolaisesta 1930-luvun ihannoinnista, lopetin myös osakunnan jäsenmaksun maksamisen.

ESO:n muuton aikoihin A-rapun salit remontoitiin, koska ne otettiin päiväsajaksi opetuskäyttöön. Myös kalusteet uusittiin aikaisemmasta kirpparikamasta siistimpiin pöytiin ja tuoleihin, mikä paransi myös ilta-aikaisen kokous- ja bilekäytön mukavuutta. Järjestöjen kerhohuoneet pysyivät ennallaan.

A-rapun toisessa kerroksessa toimi monta vuotta Kirjakahvila, hieno paikka, jossa on suunniteltu monta hanketta, perustettu monta järjestöä ja jossa suomalaista vaihtoehtotoimintaa ovat pistäneet alulle monenlaiset porukat viherpiiperöistä hc-punkkareihin. Hyvää teetä, hyviä leivonnaisia, paljon kiinnostavaa luettavaa.

Kolmannen kerroksen sali tunnettiin tähän aikaan puolivirallisesti ANK:n salina, vaikka Ainejärjestöjen neuvottelukunta -niminen organisaatio oli kuihtunut jo kauan sitten. Tässä kerroksessa kulutin melkoisesti aikaa, sillä myös Limeksen kerhohuone oli ”Ankan” vieressä. Sinne minulla oli avaimet vielä hyvän aikaa senkin jälkeen kun en ollut enää Limeksen hallituksessa.

Ankka oli myös mieluisin bilekerros, juuri kerhohuoneen läheisyyden vuoksi ja tietenkin siksi, että kolmanteen kerrokseen roudaaminen oli hissittömässä rapussa helpompaa kuin ylemmäksi. Eräissä bileissä tammikuussa 1985 siellä soitti myös ensimmäinen oma bändini, Kumpula-projekti.

Kuva on otettu loppuillasta keikan jälkeen, jolloin suurin osa porukkaa oli jo poistunut, samoin bändin laulajakitaristi Mikko ja kosketinsoittaja Tuija. Minun heiluttelemani hieno Fender ei ole omani, vaan meitä ennen esiintyneen Etulinja-nimisen punkbändin kitaristin. Taustalla näkyvä Voxin vahvistin kuului kertsin vakiokalustoon: sen omisti Limeksen painokonetta työkseen hoitanut Pablo, mutta säilytyspaikaksi oli vakiintunut kertsin mukavan nojatuolin vierus. Vox on juuri sopivasti sohvapöydän korkuinen, joten jokainen nojatuolin käyttäjä laski luontevasti sen päälle mukinsa tai tuhkakuppinsa. Tuuletusraoista vahvistimen sisään olikin valunut kuivumaan melkoinen sekoitus viinejä, oluita ja tuhkaa, ja putkien lämmetessä vahvistin päästeli ilmoille melkoista tuoksua -– mutta toimi.

En muista, mitä neloskerroksessa oli ennen ESO:a. Viitosen sali oli Ankan tavoin järjestöjen vuokrattavissa ja tunnettiin nimellä ”Olli”, Opiskelijoiden Liikuntaliiton nimilyhenteen mukaan. Tämän yläpuolella oli vielä Savolaisen osakunnan tilat, joissa niissäkin bilettivät toisinaan myös muut järjestöt.

Monen kerroksen megabileet alkoivat vasta minun ainejärjestöaikojeni jälkeen, enkä ollut paikalla enää silloinkaan kun 22-Pistepirkko täytti Ankan umpitäyteen. Useinmiten bileissä oli hyvin tilaa, ja järjestöjen kevät- ja syyskokouksissa salissa oli runsaasti tilaa.

Remontointi luentosalikäyttöön ei johtanut siihen että saleja olisi mitenkään akustoitu (luultavasti arveltiin että suojeltuun taloon ei sellaista olisi saanut tehdäkään), ja niiden kaikupuuroinen akustiikka olikin jotakuinkin legendaarista luokkaa. Yleensä käytössä oli Nuorisoasiainkeskukselta vuokratut kehnot ja ikivanhat laulukamat ynnä kunkin bändin mukanaan tuoma vahvistinkalusto – tai sitten, kauempaa henkilöautokyydillä tulevien bändien tapauksessa, tutuntutuilta haalittuja vahvistimia. Muistelen, että lainasin omia bassokamojani ainakin Rattuksen tyypeille.

Suurin osa bändeistä oli meidän Kumpula-projektimme tavoin erilaisia opiskelijakokoonpanoja, joista joistakin kehittyi sittemmin jotakin nimekkäämpää: Seven Bananas taisi sittemmin keksiä itselleen nimeksi Freud, Marx Engels & Jung, ja jostakin toisesta ihan kivasta bändistä tuli sittemmin Keba. Ainoa omat (isot!) laulukamansa paikalle raahannut bändi oli siihen aikaan pienessä nosteessa ollut Himo, joka sittemmin menestyi erinomaisesti Rockbändien SM-kisoissa, teki yhden mainion albumin ja hajosi, jonka jälkeen heidän kosketinsoittaja/fonistinsa rupesi käyttämään taiteilijanimeä Jimi Tenor.*

Joskus bändien tilalla tai täydennyksenä toimi deejii, jossa hommassa minäkin muistan olleeni ainakin kerran Linjoilla sijainneesta Rewatt-nimisestä liikkeestä (jonka lempinimi oli tietysti ”Reva-tt”) vuokratun dj-levysoitinpatterin ääressä. Muistan, että soittamani perin rokkaava musiikki saavutti suurta innostusta tanssiyleisössä, mikä puolestaan tuotti pikku ongelman: Uuden salien lattioiden notkuminen on legendaarista, ja pogoava tanssikansa sai neulat hyppimään vinyylilevyillä. Sex Pistolin ”Anarchy in the UK” lyheni tällä keinoilla alle minuutin mittaiseksi hc-pläjäykseksi – mutta porukka tanssi sen siitä huolimatta.

Useinmiten tausta- ja tanssipurkkimusiikista huolehti kuitenkin lainalaulukamoihin yhdistetty kasettidekki. Toisinaan paikalle piipahti yksi tai toinen humaltunut puolituttu tarjoamaan itse juuri näitä bileitä varten erityisesti äänittämäänsä kasettia. Heidän käsityksensä sopivasta bilemusiikista oli joskus melkein yhtä esoteerinen kuin omani. Jotkut kappaleet tuntuivat päätyneen suunnilleen jokaikisen bilekasetteja tarjonneen nauhoituksille. Siitä syystä minulla on edelleenkin vaikeuksia sietää esimerkiksi Doorsin ”Roadhouse Bluesia”.

Järjestöaktiivit toimivat useinmiten myös järkkäreinä. Yleensä touhu oli leppoisaa ja mukavaa aina loppusiivoukseen asti, jolloin oli saatava myös viimeiset bilevieraat joko a) heräämään tai b) uskomaan ettei järkkäreillä ollut lupaa jättää porukkaa omine nokkineen viettämään saliin yötä. Luennot alkoivat tilassa aamukahdeksalta, joten kaiken oli oltava siistiä ennen kuin lähdimme.

Vaikka pidin silloin ja pidän edelleenkin unkarilaisista viineistä,  Magyar Fehér Bor -nimiseen tuotteeseen en ole sittemmin koskenut. Nenä muistaa edelleenkin, miltä tuoksuu lattialle kaatuneen Magiksen ja oksennuksen yhdistelmä.

Siihen aikaan Helsingissä ei kulkenut yöbusseja, joten järkkäriporukka joko yritti saada bileet loppumaan ennen viimeisten bussien lähtöä tai vietti loppuyön kertsin sohvalla, tuoleilla ja lattialla – tai, jos joku porukasta sattui asumaan kävelymatkan päässä, hänen luonaan. Miinaa ja Mariaa, eli Helsingin kahta yökahvilaakin harrastettiin.

Parin hankkeen vuoksi tulin osallistuneeksi Ankan bileiden järjestelyyn pari kertaa yhdeksänkymmentäluvullakin. Meno oli muuten ennallaan – akustiikka yhtä huono, bändit yhtä onnettomia, pikkutuntien meininki yhtä surrealistista – mutta ”bileiden päättymisen jälkeinen järkkärien loppuyö” -ongelmaan oli keksitty tyylikäs ratkaisu vuokraamalla yöksi HYY:n saunatila Uuden ylioppilastalon C-rapun kellarista. Siellä kelpasi rauhoittua ja odotella aamun julkuneuvoja.

Siinä vaiheessa ”Ankka”- ja ”Olli”-nimet olivat jo historiaa. Jossakin vaiheessa 80-luvun lopulla HYY:n päättävät tahot saivat keskiluokkakohtauksen ja antoivat niille jotkut uudet, koreat ja isänmaalliselta kalskahtavat nimet.

___

* Unohtui ainakin samoihin aikoihin Kaurismäkien Calamari unionissakin nähty mainio Casablanca Vox, joka teki sittemmin loistavan singlen ”Hyvää yötä, kääpiöt” ynnä yhden LP:n. Heidän laulaja/huilistinsa Markku Toikka keskittyi sittemmin enemmän näyttelijänhommiin.

60 vuoden Ääni

· Yksi kommentti ·

En ole varmaankaan ainoa, jonka ensimmäinen kosketus Mavis Staplesiin tapahtui The Last Waltz -elokuvan kautta. Sen ehdottomasti vaikuttavimpia kohtia oli isäntien eli The Bandin ja Staples-lauluyhtyeen yhdessä esittämä tulkinta Band-kitaristi Robbie Robertsonin ”The Weightistä” ja, tietenkin, Mavisin vetämä säkeistö. Että on naisella sekä ääntä että ilmaisuvoimaa!

”The Weight” kuultiin myös eilen Finlandiatalolla. Mavis Staples on seitsemänkymmentäyksivuotias, mutta kuudenkymmenen vuoden musiikkiuran jälkeenkin Ääni on yhä tallessa ja – kuten tuoreet levytkin todistavat – ja ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Välillä tuntui miltei käsittämättömältä, että niin pienikokoisesta naisesta lähtee niin vahva, niin syvä ja matala lauluääni. Lauluvalikoima kattoi kuudenkymmenen vuoden taivalta lapsuuden gospelklassikosta ”Will the Circle Be Unbroken” 60-luvun kansalaisoikeusliikkeen kannustuslaulujen ja Staplesin soulhitin ”I’ll take You There” kautta parin viime albumin uudenmpiin raitoihin ja klassikkotulkintoihin; vaikka versio CCR:n ”Wrote a Song for Everyonesta” ei ollut livenäkään mitenkään huono, jokin tuon kappaleen valinnassa kyllä minua tökkii, en tiedä miksi. Mutta muuten ei juuri valittamista. Mavis Staples on huikean karismaattinen, innostava esiintyjä. Loistava säestäjätrio (kitaristi Rick Holmstrom, basisti Jeff Turmes ja rumpali Stephen Hodges) sai myös omaa tilaa, ehkä joidenkin miedestä liikaakin. Toisaalta trion niukan tyylikäs ilmaisu oli erinomaista kuunneltavaa ilman lauluakin, ja oli hauska katsella Mavisia ja taustalaulajasisko Yvonnea istumassa lavan laidassa, teetä juoden ja välillä kannustushuutoja heitellen.

Etukäteen olin pelännyt ala-arvoisen Aalto-akustiikan sotkevan tämänkin konsertin pelkäksi epämääräiseksi puuroksi, mutta ei: näin pienimuotoinen soitinnus tuntui toimivan salissa mainiosti, eikä lämmittelijänä toiminut, Suomen juurimuusikoiden nimekkäimmistön Hoedown sekään kuulostanut lainkaan pahalta. Toisaalta satuimme istumaan melkein miksauspultin vieressä, joten pääsimme kuulemaan saliääntä niin hyvänä kuin millaiseksi se ylipäänsä oli mahdollista saada.

Lepopäivä

·

Tämä silmittömän hieno laulu kuullaan toivon mukaan tänään illalla, kun lavalle astuu pitkän linjan kansalaisoikeusaktivisti Mavis Staples.

Ajatus heille, jotka eivät ole enää joukossamme, mutta joita ilman emme olisi tässä missä olemme nyt.

Kolmen päivän kuningas

· 3 kommenttia ·

Vuonna 1995 haastattelin Rumbaan vastikään esikoisalbuminsa Ivalo-Bombay julkaissutta Symposium-yhtyettä – tai, jos tarkkoja ollaan, yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kosketinsoittajaa. Symposium oli vinkeä tapaus, sanoitukset, levykansi  ja osin musiikkikin viittasi hyvin usein melkein sadan vuoden takaisiin kulttuuripiireihin. Valssirytminen ”Kämpin viinuri” oli tästä tietysti kaikkein äärimmäisin esimerkki.

Haastattelun asetelma oli ihan kiinnostava: minä olin tuohon aikaan lähinnä aloitteleva harrastelijamusiikkikirjoittelija, mutta haastateltavani teki päätyökseen musiikkitoimittajan töitä Helsingin Sanomissa. Kysäisin jossakin vaiheessa, oikeastaan enemmän silkkaa uteliaisuuttani kuin journalistisessa mielessä, millainen ilmapiiri klasaritoimituksessa oikein oli. (Siihen aikaan lehdessä huseerasi suuna päänä ylimielisestä sivistymättömyydestään, ahdasmielisyydestään ja kehnosta kirjallisesta ilmaisustaan tunnettu sukulaismieheni Seppo Heikinheimo, joka sittemmin listasi itsemurhansa syiksi mm. pesäpallo-otteluiden tauoilla soitettavan möykkämusiikin.) Haastateltavani kuitenkin jätti vastaamatta kysymykseen, koska piti ”toimittajat haastattelevat toimittajia siitä, miten mukavia ihmisiä toimittajat ovat” -haastatteluja turhanpäiväisenä touhuna, missä hän epäilemättä olikin aivan oikeassa.

(Sellaisen tekstin lukeminen on jokseenkin yhtä joutavanpäiväistä touhua kuin kirjailijaelämästä kertovien kirjojen lukeminen tai rockbändissä soittamisesta kertovien rockbiisien kuunteleminen.)

Vaikka en kovin usein lue klassista musiikkia käsitteleviä juttuja – en pidä ko. musiikkityyliä erityisen kiinnostavana tai musiikillisesti antoisana – saatan hyvinkin lukea jutun, jos sen kirjoittaja on silloinen haastateltavani Vesa Sirén. En oikeastaan siksi että olen haastatellut häntä tai siksi että klasaritoimittajalla on rokkibändi, vaan siksi, että Vesa kirjoittaa hyvin, laajakatseisesti ja toisinaan klasaripiirien ylimielisen pienisieluisuudenkin huumorilla kuitaten. Ehkä hän on onnistunut jopa hieman hälventämään ennakkoluulojani klassisen musiikin suhteen. Hieman.

Ja Vesaa sopii onnitella muutenkin: hänen kirjansa Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin (Otava) on tänään voittanut Tieto-Finlandia-palkinnon. Onnea!

Tuolloin ja tällöin

·

Kai muistitte katsoa eilen Teemalta alkuaan syksyllä 1984 lähetetyn Tilt-ohjelman, jossa nähtiin Tavastia-klubin lavalla Tavaramarkkinat ja Se? Jos ette, niin ohjelma löytyy YLEn Areenalta vielä viikon ajan. Se-yhtyeen osuuden aikana yleisön eturivin tietämissä näkyy pari kertaa keltapaitainen, tuuheatukkainen kaveri jorailemassa muiden seassa. Se olen minä.

Epäilen olleeni myös ohjelmassa nähdyllä Tavaramarkkinoiden keikalla. Molempia yhtyeitä kävin yhtä kaikki katsomassa niin usein kuin vain mahdollista. Molemmat olivat aikakautensa tärkeimpien suomalaisyhtyeiden ehdottomassa kärjessä, molemmilla oli allaan loistava albumi (Lievä kosto ja Lasi kirkasta vettä), ja molempien tapauksissa nämä albumit jäivät viimeisiksi. Molemmat olivat joka tapauksessa ehtineet jättää merkkinsä musiikinhistoriaan ja laajentaa usein ahtaitakin rajoja siinä, mitä pidettiin ”suomirokkina” tai ”uutena aaltona”. Molemmat, tietysti, vaikuttivat melkoisesti myös omaan musiikintekemiseeni. Esimerkiksi tätä seuraavaa kappaletta voisi monessakin mielessä pitää aika lailla Se-vaikutteisena.

(Toivottavasti musiikkisoittimen upotus sivuun toimii tällä kertaa.)

”Kaipuulaulu” on sikäli kummallinen minun tekemäkseni lauluksi, että se on alkuaan tehty englanninkielisenä (”To Be Missed”). Sittemmin totesin olleeni jo 1980-luvun alusta alkaen sitä mieltä, että englanniksi laulavat suomalaiset artistit ovat pääsääntöisesti Syväriltä ja Persiasta (paitsi tietysti Bluesounds), joten tein sanoille originaalille jokseenkin uskollisen suomennoksen.

Väkertelen pikku hiljaa suunnilleen albumin mittaista kokonaisuutta uusista lauluista ja vanhojen uusista versioista: lopputulos tulee sitten joskus johonkin nettilevykauppaan ostettavaksi ja/tai ladattavaksi. Kun saan kunkin laulun äänitettyä, teen jonkinlaisen pikaisen miksauksen ja jätän biisin sitten odottamaan lopullista miksaustaan osaksi kokonaisuutta. Eli tämäkin äänitys muuttuu luultavasti jonnin verran. Nyt kuunnellessa alkoi tosin tuntua, että etenkin a-osat laahaavat: pitäisikö sittenkin tehdä uusi ja vähän nopeampi versio? Ehkä tuon lauluosuudenkin voisi vetää sitten uudestaan, ja…

Nykyisten kotistudioitsijoiden ongelma nimittäin on aivan liiallinen mahdollisuuksien määrä.

Joka tapauksessa tällä äänitteellä debytoin sekä syntetisoijan soittajana* että baritonikitaristina: molempia kuullaan kappaleen alku- ja väliriffien aikana, jolloin syna soi ensin stereokuvassa vähän enemmän vasemmalla ja baritoni vastaa oikealta. Pikkuinen mutta pätevä analogisynamoduuli tuli hankittua jo vuosi sitten, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntäminen on toistaiseksi ollut turhan vähäistä. Baritonikitara on puolestaan tuoreempi tapaus: se valmistui vajaa kuukausi sitten pienten, nolosta mittavirheestä johtuneiden muutosten jälkeen. Vaikka tietysti kaikkea voisi vähän parannella, käsissä on oikein mainiosti toimiva soitin – ensimmäinen, johon tein itse myös kaulan.

Baritonikitarahan on, kuten nimestä voi arvata, eräänlainen ”normaalin” sähkökitaran ja bassokitaran välimuoto. Itse olen ainakin toistaiseksi käyttänyt siinä tavallista kitaraviritystä kvartilla pudotettuna, jolloin alin (ja ylin) kieli on viritetty h:hon. Tämä tietysti sopii basistin aivoille, sillä viisikielisen bassonkin alin kieli on h, oktaavia alempana. Mutta tämä on elämäni ensimmäinen baritonikitara, ja voi olla että keksin sen kanssa aivan muita jekkuja, kunhan aikaa kuluu ja vekottimeen ehtii tutustua. Osittain onton rungon ja mikrofonivalintojen (sekä klassisen Bigsby-vibrakoneiston) ansiosta soittimesta kuitenkin irtoaa mainiosti sellainen Duane Eddy -tyylinen ”twang”-soundi jota halusinkin.

Vaikka olen soitinrakentajana vasta silkka aloittelija, on hauska huomata että ideat toimivat senkin jälkeen kun ne on jyrsitty, sahattu, liimattu, hiottu ja lakattu aivan omin käsin. Siitäkin huolimatta, että harrastajasoitinrakentajan motto on ”Kun itse tekee, saa sellaista kuin tulee”.

Itse asiassa varsin hyvä motto myös kotiäänittäjälle. Ja ITE-musiikintekijälle ylipäänsä.

(Tämä kuvaruutukaappaus kelpaa vaikkapa perusteluksi siihen, miksi kolme vierekkäin olevaa näyttöä on itse asiassa ihan hyvä idea myös musiikin äänittäjälle.)

___

* Tämä siis tarkoittaa sitä, ettei syna pelkästään toistanut edeltä käsin midi-tiedoksi tallennettua soitinosuutta, vaan minä soitin sitä koskettimilla ns. oikeesti ja äänitin tuloksen.

Suomisen Olli lankeaa loveen

·

Olen luultavasti liikkunut Jyväskylässä keskivertohelsinkiläistä enemmän, parin ystäväni ja muutaman järjestön ansiosta. Se ei kuitenkaan oikein riittänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä (Atena, 2010) lukiessa. Aloin kaivata romaanista hyvin toimitettua e-kirjaversiota, johon olisi hyperlinkitetty Jyväskylän kartasto ja valokuvia keskeisimmistä kirjan tapahtumapaikoista. Sikäli kuin ne ovat ns. oikeasti olemassa. Samalla kirjaan voisi lisätä ainakin still-kuvia niistä klassikkoelokuvien kohtauksista, joihin kirjassa viitataan. E-kirjaan olisi sitä paitsi luultavasti helpompi upottaa kirjan kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua.

Perinteinen paperikirja lähtee jyväskyläläisen kustantajan Olli Suomisen arkisesta elämästä ja uusien Facebook-tuttavien mieleen palauttamista lapsuudenmuistoista, tuo välillä hetkittäin mieleen Thomas A. Cookin verisen väkivaltaisia nuoruudenmuistoja luotaavat romaanit, ja tekee muutaman kuukauden tapahtuma-aikana vaikuttavan kaaren eräänlaiseen goottilaisen kauhutarinan ja pohjoisen šamanismin loveenlankeamiskuvauksen ristisiitokseen. Ollilta vaaditut tehtävätkin vastaavat perinteistä šamaanitarinaa, ja lapsuudenystävä Karri Kultanen on sekä fyysisten ominaisuuksiensa että kirjassa saamansa roolin osalta ilmeinen henkiopas. Leikittelin itse vähän samanlaisilla perinneaineksilla Neduissa, joten niitä oli helppo tunnistaa tästäkin tulkinnasta. Pasilla langettavat lovet tosin ovat vielä konkreettisemmin maanalaisia koloja – käytäviä – kuin minulla.

Oman lukemiseni kannalta pahimmaksi ongelmaksi muodostui päähenkilö-Suomisen hahmo. Alussa pitkään kuvatussa arkielämässä hän on tyhjä hahmo, oman elämänsä sivustakatsoja, jota klassisen suomalainen ”koivuklapiproosa”-kirjoitustyyli vain korostaa. Voisi kuvitella, että hän kokisi elokuvakerhon ja ensirakkautensa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ”cinemaattisen”* maailman jotenkin todellisempana, mutta ei: hän on sielläkin kuin kustantamon kokkareilla salin nurkassa tarjottua kuohuviinilasia kädessään pitelevä tyyppi, joka ei oikein itsekään tiedä, miksi hänet on bileisiin ylipäänsä kutsuttu ja miksi hän ei ole lähtenyt kotiin jo toista tuntia sitten.

(Olen ollut – oikeassa elämässä – sellaisilla kustantamon kokkareilla juuri sellaisena hahmona. Itse asiassa moniakin kertoja, ennen kuin minusta tuli ensin suomentaja ja sitten itsekin kirjailija. Pystyinkö siis sittenkin samaistumaan Olli Suomiseen? En.)

Vieraannuttamisefekti toimii vielä silloinkin, kun lukijan pitäisi uskoa Ollin heittäytyneen kokonaan uudelleen löytyneen rakkautensa ihmeelliseen maailmaan, ja vaikka teksti alkaa juosta paljon sujuvammin ja ilmavammin. Molempien loppukohtauksienkin elokuvallisuus jää pikemminkin jostakin Peter von Baghin kirjasta luetun juoniselostuksen elokuvallisuudeksi kuin itse teatterissa istutun ja koetun tuntuiseksi: rouge-version viimeinen virke tietysti viittaa siihen, että näin on tarkoituskin. Samaan tietysti viittaa Ollin halki koko elämänsä harjoittama, näköjään  jotakuinkin välinpitämätön suhtautuminen elämänsä tärkeiden ihmisten kuolemisiin, katoamisiin tai kidnappaamisiin. Tämä kirja kertoo ihmisestä, joka pysyy omassa elämässään sivustakatsojana, vaikka kuinka ravisteltaisiin?

Onhan siinäkin tietysti jotakin tuttua. Ja elokuvallista.

___

* Kirjan viljelevä sana cinemaattinen tökkii oikeakielisyyshenkistä kustannustoimittajaminääni. Sanan alkuperähän on kreikan liikkumista tarkoittavassa verbissä κινεῖν, samassa josta ovat peräisin vanha elokuvateatterien nimitys kino ja koulun fysiikan tunneilta tuttu liikeoppi eli kinematiikka, joten ns. oikeasti pitäisi tietenkin puhua kinemaattisista asioista. Mutta ehkä se ei kuulostanut riittävän cinemaattiselta?