Pois kotipihalta

· 2 kommenttia ·

Olin juuri aloittamassa lukiota, kun NASA laukaisi matkaan Voyager 2– ja 1-luotaimet (tässä järjestyksessä) elo- ja syyskuussa 1977. Luultavasti noteerasin uutisen jo tuoreeltaan, vaikka intohimoinen kiinnostukseni tähtitieteeseen alkoi vasta saman vuoden joulun alla, kun äiti pisti minut siivoamaan kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikko Tähtitaivas.

Kun luotaimet tavoittivat Jupiterin keväällä ja kesällä 1979 olin tuore abiturientti ja katselin lumoutuneena ennennäkemätöntä kuvamateriaalia Tähdet ja avaruus -lehdestä. Sekä kuvat että luotainten muiden laitteiden mittaustulokset uudistivat melkoisesti käsitystä jättiläisplaneetan olemuksesta.

Voyager 1 pääsi Saturnuksen lähelle marraskuussa 1980 ja Voyager 2 elokuussa 1981. Tähän aikaan opiskelin yliopistossa fysiikkaa, tähtitiedettäkin, ja aioin vakaasti tutkijanuralle.

Tämän jälkeen Voyager 1 on taivaltanut eteenpäin tyhjässä avaruudessa, mutta Voyager 2 onnistui vielä kohtaamaan kaksi aurinkokuntamme planeettaa. Sen päästessä Uranuksen lähelle tammikuussa 1986 olin jo vaihtanut pääaineekseni filosofian ja, samassa kuussa, jättänyt HOASille perheasuntohakemuksen tyttöystäväni kanssa. Kun Voyager 2 saavutti Neptunuksen elokuussa 1989, poukkoilin Helsingin ja sivaripaikkani Muhoksen väliä, kun käytin kaiken vapaa-aikani vasta ostamamme vuosaarelaiskaksion maalaamiseen ja tapetointiin. (Muutin sieltä pois seuraavan vuoden marraskuussa. M. myi asunnon vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin, kuten kuulin nähdessäni hänet pari vuotta sitten.)

Molempien luotainten laitteistot toimivat edelleen, kolmenkymmenenkolmen vuoden lennon jälkeen. Viime vuosina ei ole ollut kovinkaan paljoa raportoitavaa. Suurten planeettojen tuolla puolen avaruus on vieläkin tyhjempää kuin täällä Auringon kyljessä. Muutamia kuukausia sitten Voyager 1:n mittalaitteet kuitenkin osoittivat merkittävän muutoksen: anturit eivät enää tunteneet aurinkotuulta. Tietoa ei vielä ilmoitettu, sillä sinänsä odotetusta ilmiöstä haluttiin olla varmoja. Aurinkotuulettomuus (aurinkotyven?) on kuitenkin jatkunut, joten alkaa olla varmaa, että Voyager 1 on saavuttanut etäisyyden, jota voidaan hyvällä syyllä pitää meidän Aurinkokuntamme (eräänä) ulkorajana.

(kuva: NASA)Aurinkotuuli on Auringosta purkautuva suhteellisen tasainen varattujen hiukkasten virta, joka samalla kantaa mukanaan Auringon magneettikenttää, joka puolestaan muodostaa Aurinkokunnan ympärille eräänlaisen näkymättömän kuoren aivan samalla tavoin kuin Maan magneettikentä ympäröi kotiplaneettaamme (ja suojaa meitä aurinkotuulen ja muiden kosmisten hiukkasten säteilyn haittavaikutuksilta). Jossakin vaiheessa tulee alue, jossa aurinkotuulen paine on heikentynyt niin paljon, että tähtienvälinen kaasu ja pöly – ja muiden tähtien aurinkotuulten yhteisvaikutus – vaimentavat sen olemattomiin. Tätä tyventä aluetta kutsutaan heliovaipaksi.

Muutamien – tai muutamien kymmenien – vuosien kuluttua Voyager 1 ohittaa lopullisesti myös heliovaipan alueen ja siirtyy aidosti tähtienväliseen avaruuteen. Mielenkiintoista nähdä, olenko silloin vielä kirjoittamassa Voyagerien ja oman elämäni etappien yhteensattumisista.

Elämme jännittäviä aikoja, mutta tähtitieteen ja avaruusmatkojen suhteen ei parane olla erityisen kärsimätön.

Leppoisaa

·

Lumen keskelle, huonosti kolatun kantakaupungin perukoille Savoy-teatteriin oli saapunut tavallista suppeampi yleisö, mutta riittävästi kuitenkin hyvää keikkatunnelmaa varten. Eikä illan artisti totisesti tunnelmaa pilannut.

Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli pari kappaletta itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä kesällä Porissakin nähdyllä duolla soitettiin sitten pari biisiä, ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall. Väliajan jälkeen Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli yhden rallin itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä duolla soitettiin sitten yksi laulu ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall.

Bibbissä on minun korvaani paljon samaa kuin vaikkapa Taj Mahalissa. Molemmat lähtevät vahvasta, hyvin sisäistetystä bluesperinteestä, mutta pitävät korvat ja silmät auki muullekin musiikille. Molemmilla on myös taito laulaa lämpimän intiimisti. Toisaalta Bibbin tavasta kompata akustisella – etenkin bändin kanssa – on samanlaista terävää perkussiivisuutta kuin vaikkapa Ani DiFrancolla. Molempien tavoin Bibb on erinomainen lauluntekijä. Asiaan kuuluu myös leppoisa jutustelu kappaleiden välillä. Nyttemmin suomalaistunut Bibb kertoi muun muassa ensimmäisestä kosketuksestaan Helsinkiin – kyläreissusta toisen blues-expatin, pianisti/lauluntekijälegenda Eddie Boydin kotiin Helsinginkadulle ja isännän kotitilaltaan salakuljettamasta kurpitsasta tehdystä piirakasta.

Savoyn akustiikka pisti parastaan konsertissa, jonka yleisvolyymin hiljaisuuden tajusi vasta silloin, kun Bibb puhui jotakin kaukana mikrofonista tai viritti kitaraansa ilman vahvistusta: molemmat kuuluivat katsomoon mainiosti ilman sähkön apuakin. Tavattoman sympaattinen ja miellyttävä ilta. Bibbin viimeisenä encorena soittama perinteikäs spirituaali ”Wayfaring Stranger” toi tosin minun ja ikätoverieni mieleen laulun teemaa kovasti lainailleen Orso Maria Guerrinin laulaman tunnussävelmän ”I Wanna Go” televisiosarjasta Lumikenttien kutsu…

Mutta, säätilan huomioon ottaen, assosiaatio oli vallan passeli.

”Sähköisyys on sitä että kerää pölyä”

·

Tänä sunnuntaina saatte kuullaksenne musiikkia, jota esimerkiksi Tom Waits on jossakin elämänsä vaiheessa kuunnellut vähän liiankin kanssa.

Näissä absurdeissa rantalomatunnelmissa musisoiva orkesteri Captain Beefheart and His Magic Band sikisi samoista Yhdysvaltain länsirannikon rhythm and bluesia avantgardempaan suuntaan vääntävistä ympyröistä, joista ovat peräisin myös Frank Zappa, Little Feat ja lyhytaikaiseksi kokoonpanoksi jäänyt Rising Sons, jonka laulajakitaristi Taj Mahal ja soolokitaristi Ry Cooder piipahtivat myös Beefheartin klassisen esikoisalbumin Safe as Milk sessioissa vuonna 1967. Samalta albumilta on peräisin tämä klassikko nimeltä ”Electricity”.

Tähän aikaan (rhythm and) blues oli muuttumassa taitavien kitaristien ”katsokaa kuinka hyvin minä osaan soittaa” -muniinpuhalteluksi, joten Beefheartin paluu sisäsiistiytyneen musiikkityylin arvaamattomille, pelottaville ja rujoille juurille oli enemmänkin kuin vain tervetullutta. Kokoonpano jatkoi, muodossa tai toisessa, aina 1980-luvun puoliväliin asti, jolloin ainoa vakijäsen, laulaja/lauluntekijä Don van Vliet kyllästyi lopullisesti ja on sittemmin keskittynyt kuvataiteeseen. Hänen on huhuttu kärsivän MS-taudista, mutta kyseessä saattaa olla myös ihan tavallinen erakoituneista muusikoista levitellyn huhun muunnelma. (Viime keväänä suomentamani ja alkuvuodesta ilmestyvä Nick Hornbyn Juliet, riisuttuna leikittelee paljon juuri tällaisilla myyteillä, joten suonette anteeksi pikku kyynisyyteni.)

Karjalainen ei ollutkaan arjalainen

·

Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä.
(The Master Plan. Himmler’s Scholars and the Holocaust. Suomentaneet Vappu Orlov ja Anna Orlova. Bazar 2009)

Tieteellisissä teorioissa on yksi kiusallinen piirre: havaintotuloksilla on paha taipumus puhua niitä vastaan. Entä jos tutkija on etsinyt koko uransa todisteita teorialle, jolle ei kerta kaikkiaan löydy todisteita? Joko hänen pitää todeta kylmän rauhallisesti ”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti” ja rakentaa koko ammatillinen ajattelunsa uudelleen – tai sitten purtava hammasta yhteen ja jatkaa todisteiden etsimistä entistäkin epätoivoisemmilla keinoilla.

Ajatellaanpa vaikkapa teoriaa siitä, että ihmiskunta olisi jaettavissa siististi ”rotuihin”, joihin kuuluvat voidaan erottaa toisistaan näppärästi henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Harvaa teoriaa on yritetty todistaa oikeaksi niin sinnikkäästi ja perusteellisesti, mutta helkutti sentään, kun ihmiskunta ei kerta kaikkiaan suostu jakautumaan rotuihin millään tolkullisella tavalla. Vieläkin lienee jokunen tutkija joka jaksaa uskoa sinnikkäästi rotuteorioihin – siis oikea tutkija eikä mikään Tatu Vanhasen tasoinen ”tutkija” – mutta Hesarin tiedetoimittajien kaltaisten näennäistieteilijöiden ja kaiken maailman puolikoulutettujen perssuomalaisten piirissä rotumyytti tuntuu yhä kituuttavan hengissä.

(No, okei: Svante Pääbon tutkijaryhmä osoitti, että ihmiskunta on ollut jaettavissa fyysisesti ja ehkä henkisestikin toisistaan poikkeaviin rotuihin. Mutta se toinen rotu – neandertalilaiset – kuoli sukupuuttoon kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten. Vähän heikäläisten geeniperimää näyttäisi yhä elelevän meidän eurooppalaistenkin soluissa.)

Kolmannen Valtakunnan ideologialle rotumyytti oli aivan keskeinen peruskivi. Kansallissosialistinen liike oli siinnyt 1920-luvun Saksan sekavissa oloissa vastauksena ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävään tappioon, massatyöttömyyteen, mielettömään inflaatioon ja maahanmuuttajien pelkoon. (Siihenkin aikaan Saksassa oli paljon siirtotyöläisiä mm. Puolasta.) Yhtenäinen Saksa ei ollut muutenkaan erityisen vanha eikä kunniakas valtio, joten yhtenäisyyttä yritettiin pönkittää luomalla mielikuvaa jalosta rodusta, joka oli hävinnyt sodan ainoastaan alhaisen kieroilun vuoksi. Kieroilijoiksi oli helppoa leimata juutalaiset, sillä antisemitismi on ollut yleinen mielenterveysongelma kaikkialla Euroopassa jo vuosisatoja.

Jotta juutalaisten, slaavien ja mongolien kaltaisten kieroutuneiden, rappeutuneiden alempien rotujen merkitystä saataisiin heikennettyä, oli tietysti siitettävä lisää mahdollisimman puhdasta herrarotua – juuri sitä rotua, jonka tiedettiin eläneen kadonneessa Atlantiksen valtakunnassa, rakentaneen Peruun palatseja jo miljoona vuotta sitten, tuhonneen neandertalilaiset tieltään ja johtaneen kaikkia suurvaltoja Skandinaviasta Intiaan. Tämä rotu tunnettiin vaaleista piirteistään ja hiuksistaan, sinisistä silmistään, jalosta muodostaan ja korkeista henkisistä kyvyistään – sekä siitä, että he, tai ainakin heidän esi-isänsä, puhuivat indogermaanisia kieliä. (Nykyään puhutaan mieluummin ”indoeurooppalaisista kielistä”.)  Tälle rodulle otettiin käyttöön vanhimman tunnetun indogermaanisen kielen, sanskritin ”ylhäistä” tarkoittavasta sanasta johdettu termi ”arjalaiset”. Arjalaisten puhdasverisyyden takaamiseksi alkuaan eräänlaiseksi henkivartijakaartiksi perustetusta SS:stä kehitettiin järjestö, jonka jäseneksi pääsivät vain rodullisesti parhaat, joiden edellytettiin levittävän siementään mahdollisimman paljon: tätä auttamaan Hugo Boss suunnitteli heille mahdollisimman tyylikkäät ja seksikkäät mustat univormut.

SS:n johtaja Heinrich Himmler halusi myös tieteellistä tietoa rotukäsitystensä tueksi, joten järjestön sisään perustettiin Ahnenerbe-niminen tutkimuslaitos, toisaalta selvittämään pohjoisen rodun loistavaa, miljoonavuotista historiaa ja toisaalta auttamaan rodunjalostusta esimerkiksi laatimalla täsmälliset, mitattavat kriteerit eri rotujen edustajien fyysisille ominaisuuksille. Molemmissa suhteissa Ahnenerbe epäonnistui surkeasti, loppujen lopuksi.

1930-luvun tutkimusretket Peruun, Islantiin, Karjalaan, Lähi-Itään tai Tiibetiin eivät tuoneet oikeastaan mitään konkreettisia todisteita pohjoisen rodun vaikutuksesta tai loisteliaasta menneisyydestä. Ahnenerben suomalaistutkija Yrjö von Grönhagen yritti kovasti vakuuttaa esimiehiään siitä, että kalevalainen lauluperinne olisi jäänne arjalaisten kunnian päiviltä, mutta epäonnistui ja sai lopulta potkut: vaikka hänellä oli saksalaisiakin sukujuuria, hän ei tietenkään voinut olla arjalainen, koska suomi tai karjala eivät kuulu indogermaanisiin kieliin.

Alempirotuisten, ennen kaikkea juutalaisten erotteleminen saksalaisten (tai muidenkaan eurooppalaisten) joukosta ei sekään luonnistunut kovin hyvin: pelkästään jo Saksan juutalaislapsista toistakymmentä prosenttia osoittautui vaaleahiuksisiksi ja sinisilmäisiksi, eivätkä läheskään kaikki juutalaiset aikuisinakaan kävelleet ryhdittömän laahustavasti, kuten teoria tiesi. Entistä sekavammaksi todisteiden etsintä meni Saksan ja liittolaistensa hyökättyä Neuvostoliittoon. Koska kaikkia puna-armeijan bolševikkikomissaareja pidettiin kategorisesti juutalaisina, kallonmittaukset antoivat sekavia tuloksia. ”Viimeisen goottilaisvaltakunnan” alueelta Krimin niemimaalta puolestaan löytyi sulassa sovussa eläviä ja keskenään risteytyviä juutalais-, muslimi- ja kristillisiä yhteisöjä, joiden tapakulttuuritkin menivät ihan miten sattui. Eivätkä arkeologitkaan löytäneet myyttisestä goottilaisvaltakunnasta mitään muuta jälkeä kuin vaatimattomia luolakaupunkeja.

(Sellaista ei ollut nimittäin koskaan olemassakaan: Krimillä asui jonkin verran gootteja vielä keskiajalla, mutta he olivat pieni ja yhdentekevä heimo Bysantin keisarikunnassa. Asterix tietysti leikitteli myöhemmin varsin vinkeästi natsien fantasioimalla saksalaisten ja goottien sukulaisuudella.)

Ja sitten Kolmannen Valtakunnan korttitalo alkoikin jo luhistua saatuaan aikaan ensin miljoonia ruumiita. Ahnenerben tutkijat yrittivät parhaansa mukaan hävittää todisteita puuhistaan ja tutkimuksiaan varten murhatuista, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä. Osa kuoli tai teki itsemurhan ennen oikeuden eteen joutumistaan, yksi tuomittiin kuolemaan, muutama muu pidempiin vankeusrangaistuksiin. Osa selvisi varsin vähällä, jatkoi tieteellistä työskentelyä (jonkun muun alan kuin ”rotutieteen” parissa) tai elätti itseään sodan jälkeen muuttuvassa maailmassa muilla keinoin.

Saksan liittolaisena Karjalan mäntyyn itseään hakanneen Suomen kansalaisena Pringlen kirja saa tietysti pohtimaan, miten suomalaisiin olisi suhtauduttu natsien kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Sodan aikanahan liittolaiseksi toki kelvattiin, mutta niin kelpasivat selkeästi alempaa mongolirotua edustavat japanilaisetkin. Suomen ansiosta Neuvostoliitto joutui venyttämään rintamaansa parituhatta kilometriä pidemmäksi ja huomattavan paljon vaikeammin puolustettavaksi.

Mutta eivät suomalaiset olisi arjalaisiksi kelvanneet, eivät koskaan. Ensinnäkään me emme puhu arjalaista kieltä. Toiseksi saksalaiset fyysisen antropologian tutkijat olivat jo 1900-luvun alussa osoittaneet suomalaisten kuuluvan mongolirotuun. Todennäköisesti suomalaisten kohtalona olisi siis aikaa myöten ollut orjatyö – ja Ahnenerben kaltaisten ”tutkimuslaitosten” aineistoksi päätyminen.

Erinomaisen hyödyllistä luettavaa itse kullekin.

Ei uida luomuna, ei

·

On aina kiinnostavaa huomata pitävänsä itsestäänselvyyksinä asioita, joita ei ehkä aina olisi niin järkevää pitää itsestäänselvyyksinä. Ajatellaan nyt vaikkapa viime vuosien urheilurakentamisen kukkasta, hiihtotunneleita. Aivan älytöntä energianhaaskausta, eikö vain? En itsekään tullut ajatelleeksi, että niiden energiankulutus on itse asiassa ihan samaa luokkaa kuin uimahallien. Ja uimahallithan ovat itsestäänselvyys, eikö vain?

Ovat ainakin minulle. Uiminen on yksi ehdottomia mieliliikuntalajejani kävelemisen ja taijin ohella. Meditatiivinen tuokio, tilaisuus antaa ajatusten leijailla omia ratojaan kehon keskittyessä rytmiin, kun silmillä ei ole juurikaan muuta näkemistä kuin altaan kaakelipohja eikä korvilla juurikaan muuta kuulemista kuin veden lorina korviin ja korvista pois. (Uin enimmäkseen kroolaamalla, osittain siksi että olen aina ollut surkea rintauimari.)

Täällä Koillis-Helsingissä vallitsee näinä päivinä idyllinen talvi. Pikkupakkanen, puut postikorttimaisen lumisina. Lisää lunta on tulossa, ja pian on edessä sama ongelma kuin viime talvena: pihaa on paha kolata, kun lumelle ei ole tontilla kunnolla tilaa. Kulkuväylien molemmille puolille kasautuu parimetriset vallit.

Oli hämmentävää käydä eilen, pitkästä aikaa, Helsingin keskustassa. Paikka on täynnä loskaa, ja katujen auraus on niin kehnoa, ettei sellaista siedettäisi täällä sivistyneemmissä kaupunginosissa. Esikaupunkilaiselle keskustasta tulee muutenkin mieleen ennen kaikkea likaisuus ja meluisuus, joten ostokset ja muun elämän tekee mieluiten jossakin muualla – siis sellaisessa muualla, jonne pääsee julkuneuvolla. Sen verran kaupunkilainen olen, etten suostu autoa omistamaan. Sitä paitsi keskustan likaisuus ja meluisuus johtuu ennen kaikkea juuri sinne väenväkisin tuppaavista henkilöautoilijoista.

Harkittua remellystä

· 2 kommenttia ·

Erinomainen kreikkalaisateria ja loistava konsertti olivat vallan mainio tapa juhlistaa nationalismin uhrien muistopäivää. Ateria venähti vain sen verran, että ensimmäinen artisti Alain Johannes jäi viimeistä biisiään lukuun ottamatta näkemättä. Sääli, tuttavan kommentin perusteella kyseessä oli vaikuttava soolosetti. Toisena esiintynyt Devotchka puolestaan kärsi pahasti Kulttuuritalon kelvottomasta alvaraaltoakustiikasta, mutta onnistui silti vaikuttamaan kiinnostavalta, ennen kaikkea omalaatuisten soitinkombinaatioidensa osalta. Thereminin ja tuuban yhdistelmä saa kummasti tylsänkin laulun vaikuttamaan huomattavan paljon vähemmän tylsältä!

Mutta paikalle oli tietenkin tultu katsomaan ennen kaikkea Gogol Bordelloa. Kahta päivää vaille tasan kolmen vuoden takaisen Tavastian-konsertin jälkeen tiesimmekin odottaa kunnon meininkiä – samoin muu yleisö. Bileet lähtivät käyntiin heti bändin astuessa lavalle ja pitkästä, pitkästä aikaa Kulttuuritalolla haisi kunnolla hiki, kun täysi permannollinen yleisöä jorasi sen minkä ahtaudessa pystyi.

Jälleen kerran täytyy ihailla bändin ammattitaitoa: meininki vaikuttaa välillä lähestulkoon holtittomalta känniremellykseltä, mutta on kaikkea muuta: yhteissoitto on tiukkaa kuin hansikas, sovitukset viimeistä pilkkua myöten viilattuja, ilmeisesti jopa spontaanin oloinen lavaliikehdintä ainakin jossain määrin suunniteltua. Se ei näytä eikä kuulosta sellaiselta, ja siinä on sen voima. Se välittää paremmin ja enemmän iloa ja bailumentaliteettia kuin ”aito” koheltaminen. Gogol Bordellolla alkaa olla nykyään niin paljon vahvoja lauluja, että niiden hukkaaminen löysään jammailuun olisikin suuri sääli. Myös lavalla piipahdelleet lukuisat koti- ja ulkomaiset vieraat osasivat asennoitua yhtä professionaalin kurinalaisella hauskanpidon hengellä, joten homma toimi. Taidehan on, pohjimmiltaan, illuusiota. Kai. Ainakin joskus. Joka tapauksessa meillä kaikilla tuntui olevan todella loistava ilta.

Alvar Aalto teki jälleen parhaansa hukuttaakseen soiton detaljit ja aika hyvin siinä onnistuikin, mutta oleellinen välittyi – etenkin loppukeikasta äänenvoimakkuus kyllä alkoi lähestyä turhan ison rajamaita.

Ei enää

·

Rockradion ensimmäisten viikkojen aikana kesäkuussa 1980 tulin nauhoittaneeksi kasetille (kuten oli tapana siihen aikaan, kun rockia tai muuta yhtään särmikkäämpää musiikkia tuli radiosta vain muutama tunti viikossa) englantilaisen The Blues Band -nimisen kokoonpanon kappaleen ”Talk To Me Baby”. Se oli rakkautta ensi kuulemalla. Sen jälkeen slide-kitara on ollut minulle basson ohella kaikkein rakkain instrumentti. (Vaikka, jostakin käsittämättömästä syystä, tuon laulun säveltäjä Elmore James ei ole koskaan erityisemmin kolissut.)  Ja The Blues Bandin omakustanne-esikoislevystä The Official Blues Band Bootleg Album tuli ensimmäinen levy, jota olen hakemalla hakenut. Kävin läpi varmaankin kaikki silloiset Helsingin levykaupat (kävin monessa niistä ensi kertaa) ennen kuin jostakin löytyi yksi kappale. Sillä tiellä ollaan edelleenkin, vaikka nettilevykaupat ja itunesit ovat helpottaneet harvinaisten äänitteiden jahtaamista ns. erittäin paljon.

The Blues Band esiintyi (muistaakseni) seuraavana kesänä Kaivopuistossa, ja oli juuri niin huikea kuin olin odottanutkin. Sittemmin bändi tuli nähtyä myös Kulttuuritalolla ja, toistakymmentä vuotta myöhemmin ja jo vähän harmaantuneena, Tavastia-klubilla. Hienoja keikkoja nekin.

Kaikilla niillä kuultiin myös tämä, noiden aikojen monien muidenkin ei-oikeistolaisten brittimuusikoiden suosikkicoverversio Bob Dylanilta.

Tuolloisesta nuorteahkosta olemuksestaan huolimatta The Blues Bandin kaverit eivät olleet mitään aloittelijoita. He olivat lähtöisin samoista porukoista joista sikisivät sittemmin sellaiset nuoret englantilaiset r&b-bändit kuin The Yardbirds ja The Rolling Stones. Laulaja-harpisti Paul Jones toimi 1960-luvulla Manfred Mannin yhtyeen laulusolistina (”Pretty Flamingo” jnpp.) ennen teatteri- ja elokuvauraa. Rumpali Hughie Flintin diskografiasta löytyy mm. sellainen länsimaisen musiikin kulmakivi kuin John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Clapton.

Ja laulu on, tietenkin, omistettu Margaret Thatcherille, tuolle oman aikansa Robert Mugabelle ja Mahmud Ahmadinežadille. Hänkin tiesi olevansa – ja olleensa – aina oikeassa. Sellaiset ihmiset ovat hengenvaarallisia.

Lomps

· 2 kommenttia ·

Vanha kansa sanoo, että kirjallisuuden kääntäjä on lomilla silloin, kun käännöstyö on lähetetty kustantajalle eikä seuraavalla ole vielä kiire.

Lähetin eilen kustantajalle suomennokseni Jonathan Tropperin romaanista This Is Where I Leave You. En tiedä, minkäniminen suomalaisesta versiosta tulee, Lähdön paikka on yksi kustannustoimittajan kanssa pyöritellyistä ehdotuksista, mutta suurikuu.fi näyttää mainostavan sitä nimellä Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Olen suomentanut Tropperia ennenkin (Kuinka lähestyä leskimiestä, Karisto 2009), ja tämä uutukainen pyöritteli osittain samanlaisia teemoja, samanlaisissa kuvioissa: lähiomaisen kuolemaa, perheen dynamiikkaa ja perheenjäsenten vanhoja kaunoja, ihmissuhdeongelmia. Vaikka Leskimieskin sijoittui Yhdysvaltain itärannikon juutalaisyhteisön piiriin, tässä uudessa juutalaisuus on paljon vahvemmin esillä. Koko kirja tapahtuu shivan eli shevan eli suruviikon aikana, joka alkaa minähahmo Judd Foxmanin isän hautajaisista, jolloin perhe ja maailmalle jo toistakymmentä vuotta sitten muuttaneet neljä lasta perheineen kokoontuvat viikoksi vanhaan kotitaloon muistelemaan, ottamaan vastaan tuttavien ja sukulaisten surunvalitteluja – ja setvimään omia ja keskinäisiä ongelmiaan (joita riittää, etenkin Juddilla, joka on juuri eronnut vaimostaan siksi, että tällä oli suhde Juddin esimieheen, joten samalla meni työpaikkakin). Juutalaisia rituaaleja käsitellään sen verran, että sanaston oli aiheellista olla sähköposti- ja puhelinyhteydessä Helsingin juutalaisen seurakunnan ihmisiin, joille iso kiitos!

Suomensin tätä isän kuoleman jälkeisestä tilanteesta kertovaa romaania oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana.

En voi ainakaan tässä vaiheessa väittää, että yhdistelmä olisi ollut erityisen traumaattinen, mutta ei erityisen terapeuttinenkaan. Kyllä, Tropperin tekstistä ja päähenkilön ajatuksista löytyi paljonkin sellaista, joita saatoin hyvin peilata omaan isäsuhteeseeni, joka ei sekään ole aina ollut todellakaan ongelmaton. Ehkä kirjasta saattoi jokin ajatus tarttua. Omaan surutyöhön menee kuitenkin vuosia, se on tehtävä itse eikä lukemalla (mitä suomentaminenkin monessa suhteessa on).

Kirjan loppupuolella on kyllä pari kohtausta, joita huomasin suomentavani jotakuinkin tippa linssissä, mutta ne liittyivät enemmänkin kirjan muihin teemoihin ja juonisäikeisiin. Yksi niistä toi vahvasti mieleen Miesten vuoro -elokuvan. Tunteiden patoaminen sisälle ja ristiriitojen puolittainen, viitteellinen selvittäminen ei ole mikään suomalaisten yksinoikeus.

Tropperia on verrattu joskus Nick Hornbyyn, ja on tuossa jotakin samaa – minun ensimmäinen Hornby-suomennokseni Juliet, riisuttuna ilmestyy sekin ensi keväänä. Sellaista ajoittain mustankin huumorin ja pohtimisen arvoisten ajatusten ryydittämää, sujuvasti luettavaa ihmissuhdeproosaahan nuo.

Käännös on siis jätetty, ja seuraava dedis on huhtikuun lopussa. China Miévillen The City and the City on keskimääräistä työläämpää tekstiä, mutta silti hommalla ei ole vielä kiire. Loma? Periaatteessa kyllä. Tekemistä kyllä riittää. Puolisentoista vuotta pikku hiljaa äänitelty A Glance beyond Nature -projekti kaipaa lopullisia basso-osuuksiaan ja miksaustaan. Omiakin lauluja olisi mukava rakennella, ja alan vähitellen päätyä ratkaisuun siitä, minkä kahdesta suunnitteilla olevasta soitinrakennusprojektista valitsen seuraavaksi työn alle. Olen myös lupaillut Jerrmanin Tonille työstää erästä novelli-ideaani (työnimellä ”Vapaat ihmiset”), erään varsin mainion novellin käännöksenhän minä viime kuussa teinkin Tähtivaeltajaa varten. Ja Muurahaispuutakin pitäisi toki suunnitella. Sen vuoro on nimittäin Miévillen jälkeen, eikä kevääseen ole enää kovin pitkä aika.

Ystävä piti viime lauantaina 50-vuotisbileet (tai kahdennetkymmenennetneljännet 27-vuotisbileet, kuten hän mieluummin itse sanoo) Juhlien musiikin ja pukeutumisen teemana oli 80-luku (enemmänkin siltä suomalaisemmalta ja punkimmalta laidaltaan, tosin), ja lauantaina tuli tavattua montakin siihen aikaan tärkeää ihmistä ensimmäistä kertaa kymmeneeṇ tai kahteenkymmeneen vuoteen. Tämä kaikki pani minut ainakin pienessä mitassa sukeltamaan siihen, mitä itse olin 1980-luvulla. En osaa arvioida, miten paljon olen itse muuttunut noista ajoista (ja joskus tuntuu siltä, että kypsymistä ja aikuistumista olisi saanut tapahtua vähän enemmänkin), mutta tiedän kyllä, että olen päätynyt monessakin suhteessa sellaisiin hommiin, sellaiselle alalle, josta tuohon aikaan haaveilin. Varsin hämmästyttävää, etenkin ottaen huomioon, että välissä ollut 1990-luku työttömyyksineen ja masennuskausineen oli viemässä minua ihan toisaalle. Vieläkin hämmästyttävämpää on se, että tämä muinoinen haave-elämä kulttuurin monitoimiammattilaisena on osoittautunut melkoisen mukavaksi tosielämässäkin. Ei voi kuin toivoa, että se tuntuu siltä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin.