Iloitkaamme heidän kanssaan
jotka ovat seurassamme
muistakaamme heitä
jotka ovat poissa
antakaamme
mielille
rauha.
Puhumattomuuden siunauksellisuudesta
Nelikymppinen Irma elää pientä elämää, käy töissä sairaalan siivoojana ja viettää vapaa-aikaansa lähinnä omassa seurassaan. Hänellä ei ole ystäviä – pari työkaveria vain, joille hän ei pahemmin puhu itsestään tai taustastaan. Hän on tyytyväinen elämäänsä sellaisena, ja hänellä on siihen hyviä syitä.
Ainoa, jonka kanssa Irma puhuu elämästään ja menneisyydestään, on naapurin mies, ilmeetön, eleetön ja puhumaton hahmo, joka käy kahdesti päivässä kävelyllä ja viettää lopun aikansa makaamalla kalustamattoman asuntonsa lattialla kattoon tuijottaen. Tämän mihinkään reagoimattoman hahmon kanssa Irma voi käydä yksipuolista dialogia, ja tunnustaa asioita joita ei ole kyennyt tunnustamaan oikeastaan itselleenkään.
Anu Holopaisen Ilmeetön mies (Karisto 2010) on tavallaan arkinen ja tavallaan yliluonnollinen, tavallaan eräänlainen kauhukertomus, tavallaan eräänlainen moraalitarinakin – ainakin niille, jotka luottavat Hammurapin lakiin – tavallaan eräänlainen arvoitustarina jonka arvoitus onkin vähän eri suunnassa kuin miltä ensin näyttää. Tarina ei anna herättämiinsä kysymyksiin välttämättä kovinkaan yksiselitteisiä vastauksia, yhtä lukuunottamatta, mutta ei sen tarvitsekaan. En ollut välttämättä kovinkaan ihastunut loppuratkaisuun, mutta eihän se olekaan minun loppuratkaisuni.
Joka tapauksessa Ilmeetön mies on pieni arkinen tarina joka ei lopulta olekaan aivan arkinen, sujuvanselkeä ja tiivis kertomus pienistä asioista, joista kasvaa ihmisen kokoisia asioita. Ja ihmisen kokoisia asioita isompia on vaikeaa yhteen elämään mahduttaakaan.
Juoskaa!
Laitetaanpas tähän väliin vähän klassista musiikkia vuodelta 1980.
Maukka Perusjätkää ei ehkä otettu kauhean vakavasti uuden aallon artistina – hän oli siihen aivan liian avoimesti tuote – mutta kyllä hänellä hetkensä oli. Muistan jääneeni katsomaan Kaivarin keikkaan loppuun asti ihan vain nähdäkseni, kestääkö Maukan ääni esityksen loppuun asti.
Nykyään Maukan olemuksen aggressiivisuus vielä korostuu, mutta osittain väärästä syystä. Ei Maukka mikään ituhippi ollut, muttei skinheadikaan. Rasistinen versio skiniaatteesta rantautui Suomeen vasta monta vuotta myöhemmin.
Tässä klipissä on tietysti muutenkin ns. historian siipien havinaa. Maukan bändistä on helppo tunnistaa saksofonisti Michael Monroe, ja miksei myös taustalaulajatar/tanssijatar Kaija Koo. Flying V -kitaralla sooloileva kaunis poika on Andy McCoy. Toinen, vaalea kitaristi näyttää Jimi Suménilta.
Pihvisydän on poissa
Viime sunnuntain Captain Beefheart -videon yhteydessä uumoilin, että huhut hänen MS-taudistaan saattaisivat olla vain huhua. Näin ei ollut, sillä päivän uutisissa 69-vuotiaan Don Van Vlietin kuolinsyyksi on ilmoitettu nimenomaan multippeliskleroosin aiheuttamat komplikaatiot.
Näin originaaleja musiikintekijöitä – tai kuvataiteilijoita – ei synny kovin usein. Ilman Captain Beefheart & His Magic Bandia moderni särmikkäämpi musiikki saattaisi kuulostaa kovin toisenlaiselta. Silinteri pois päästä ja kunniaa.
Tammisaaren pimeä puoli
Olen aina pitänyt Tammisaarta viehättävänä paikkana. Kävimme siellä omalla veneellämme muutamia kertoja 70-luvulla ja isällä oli kesäasunto muutaman vuoden siinä lähellä Lappohjassa. Monelle vanhemmalle miehelle ja naiselle nimellä on kuitenkin mustempi kaiku niiltä ajoilta, kun viehättävä puutarhakaupunki tunnettiin Ekenäsinä ja ”Tammisaari” viittasi oikeastaan yksinomaan nykyisen Dragsvikin varuskunnan paikalla sijainneeseen vankileiriin. Sinne keskitettiin 1920- ja 30-luvuilla Suomen poliittiset vangit.
Sirpa Kähkönen kertoo saaneensa Mustat morsiamet -romaanin jälkeen lukijapalautetta, jossa kuvausta suomalaisista poliittisista vangeista pidettiin kuvitelmana. Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) pohjautuu osin nyttemmin julkisiin Etsivän Keskuspoliisin ja vankeinhoitolaitoksen arkistoihin – niihin, joita ei hävitetty poliittisen ilmapiirin muuttuessa – ja osin Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen jäämistöön – siihen, mitä Tuomainen itse tai hänen leskensä eivät hävittäneet.
Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen taistelemaan vuoden 1918 sisällissodassa, mutta kahden punikin pikkuveljenä hän oli jo valmiiksi epäilyksenalainen. 20-luvun köyhien kyykyttäminen sai hänet lähtemään itärajan toiselle puolelle parempien mahdollisuuksien Neuvostoliittoon – mitä maa hetken aikaan olikin, ainakin suomalaisille ja ainakin Karjalan ja Leningradin seuduilla – mutta veljistään poiketen hän palasi muutaman vuoden kuluessa takaisin Suomeen. Poliittinen toiminta johti pian toistakymmentä vuotta kestäneeseen mielipidevankeuskierteeseen.
Vankien elämä 1930-luvulla ei ollut yleisesti ottaenkaan kovin ruusuista – asenneilmapiiri on tuttua nykyisten perssuomalaisten vaahtosuisimmilta sekopäiltä – mutta nykysuomalaisen silmään raaka kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaisemmalta silloin, kun vangin ainoa rikos on yritys käyttää sananvapautta tai parantaa oman sosiaaliryhmänsä tai lähipiirinsä toimeentulomahdollisuuksia. Pakkosiirtolan arkistoista on sittemmin hävitetty mm. lääkärinraportit – mahdollisesti henkilökunnan suojelemiseksi myöhemmiltä rikossyytteiltä – mutta toiminta tuntuu säilyneenkin aineiston valossa usein lähinnä perverssin sadistiselta. Ainoaa kapinointikeinoaan syömälakkoa käyttäneitä vankeja yritettiin nujertaa samankaltaisella barbarismilla mitä englantilaispoliisit olivat käyttäneet parikymmentä vuotta aikaisemmin suffragetteja ja monta kymmentä vuotta myöhemminkin irlantilaisterroristien myötäilijöiksi epäiltyjä vastaan. Monille, Lauri Tuomainen mukaan lukien, kohtelu aiheutti elinikäisiä vammoja. Jotkut kuolivat jo pian pakkoruokinnan jälkeen. Suomalainen lehdistö ei asioista tietenkään kertonut muuta kuin sen mitä Etsivä Keskuspoliisi halusi lehdistön kertovan. Suomalainen media oli tuohon aikaan muutenkin yhtä yksipuolista kuin amerikkalainen Fox nykyään.
Kiusaannuttavan romanttisesti nimetyn Vihan ja rakkauden liekkien kuvaus Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ei tietenkään ole koko totuus. Mutta se on sellainen osa totuutta, jota ei pidä unohtaa, ei koskaan.
Pois kotipihalta
Olin juuri aloittamassa lukiota, kun NASA laukaisi matkaan Voyager 2– ja 1-luotaimet (tässä järjestyksessä) elo- ja syyskuussa 1977. Luultavasti noteerasin uutisen jo tuoreeltaan, vaikka intohimoinen kiinnostukseni tähtitieteeseen alkoi vasta saman vuoden joulun alla, kun äiti pisti minut siivoamaan kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikko Tähtitaivas.
Kun luotaimet tavoittivat Jupiterin keväällä ja kesällä 1979 olin tuore abiturientti ja katselin lumoutuneena ennennäkemätöntä kuvamateriaalia Tähdet ja avaruus -lehdestä. Sekä kuvat että luotainten muiden laitteiden mittaustulokset uudistivat melkoisesti käsitystä jättiläisplaneetan olemuksesta.
Voyager 1 pääsi Saturnuksen lähelle marraskuussa 1980 ja Voyager 2 elokuussa 1981. Tähän aikaan opiskelin yliopistossa fysiikkaa, tähtitiedettäkin, ja aioin vakaasti tutkijanuralle.
Tämän jälkeen Voyager 1 on taivaltanut eteenpäin tyhjässä avaruudessa, mutta Voyager 2 onnistui vielä kohtaamaan kaksi aurinkokuntamme planeettaa. Sen päästessä Uranuksen lähelle tammikuussa 1986 olin jo vaihtanut pääaineekseni filosofian ja, samassa kuussa, jättänyt HOASille perheasuntohakemuksen tyttöystäväni kanssa. Kun Voyager 2 saavutti Neptunuksen elokuussa 1989, poukkoilin Helsingin ja sivaripaikkani Muhoksen väliä, kun käytin kaiken vapaa-aikani vasta ostamamme vuosaarelaiskaksion maalaamiseen ja tapetointiin. (Muutin sieltä pois seuraavan vuoden marraskuussa. M. myi asunnon vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin, kuten kuulin nähdessäni hänet pari vuotta sitten.)
Molempien luotainten laitteistot toimivat edelleen, kolmenkymmenenkolmen vuoden lennon jälkeen. Viime vuosina ei ole ollut kovinkaan paljoa raportoitavaa. Suurten planeettojen tuolla puolen avaruus on vieläkin tyhjempää kuin täällä Auringon kyljessä. Muutamia kuukausia sitten Voyager 1:n mittalaitteet kuitenkin osoittivat merkittävän muutoksen: anturit eivät enää tunteneet aurinkotuulta. Tietoa ei vielä ilmoitettu, sillä sinänsä odotetusta ilmiöstä haluttiin olla varmoja. Aurinkotuulettomuus (aurinkotyven?) on kuitenkin jatkunut, joten alkaa olla varmaa, että Voyager 1 on saavuttanut etäisyyden, jota voidaan hyvällä syyllä pitää meidän Aurinkokuntamme (eräänä) ulkorajana.
Aurinkotuuli on Auringosta purkautuva suhteellisen tasainen varattujen hiukkasten virta, joka samalla kantaa mukanaan Auringon magneettikenttää, joka puolestaan muodostaa Aurinkokunnan ympärille eräänlaisen näkymättömän kuoren aivan samalla tavoin kuin Maan magneettikentä ympäröi kotiplaneettaamme (ja suojaa meitä aurinkotuulen ja muiden kosmisten hiukkasten säteilyn haittavaikutuksilta). Jossakin vaiheessa tulee alue, jossa aurinkotuulen paine on heikentynyt niin paljon, että tähtienvälinen kaasu ja pöly – ja muiden tähtien aurinkotuulten yhteisvaikutus – vaimentavat sen olemattomiin. Tätä tyventä aluetta kutsutaan heliovaipaksi.
Muutamien – tai muutamien kymmenien – vuosien kuluttua Voyager 1 ohittaa lopullisesti myös heliovaipan alueen ja siirtyy aidosti tähtienväliseen avaruuteen. Mielenkiintoista nähdä, olenko silloin vielä kirjoittamassa Voyagerien ja oman elämäni etappien yhteensattumisista.
Elämme jännittäviä aikoja, mutta tähtitieteen ja avaruusmatkojen suhteen ei parane olla erityisen kärsimätön.
Leppoisaa
Lumen keskelle, huonosti kolatun kantakaupungin perukoille Savoy-teatteriin oli saapunut tavallista suppeampi yleisö, mutta riittävästi kuitenkin hyvää keikkatunnelmaa varten. Eikä illan artisti totisesti tunnelmaa pilannut.
Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli pari kappaletta itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä kesällä Porissakin nähdyllä duolla soitettiin sitten pari biisiä, ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall. Väliajan jälkeen Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli yhden rallin itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä duolla soitettiin sitten yksi laulu ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall.
Bibbissä on minun korvaani paljon samaa kuin vaikkapa Taj Mahalissa. Molemmat lähtevät vahvasta, hyvin sisäistetystä bluesperinteestä, mutta pitävät korvat ja silmät auki muullekin musiikille. Molemmilla on myös taito laulaa lämpimän intiimisti. Toisaalta Bibbin tavasta kompata akustisella – etenkin bändin kanssa – on samanlaista terävää perkussiivisuutta kuin vaikkapa Ani DiFrancolla. Molempien tavoin Bibb on erinomainen lauluntekijä. Asiaan kuuluu myös leppoisa jutustelu kappaleiden välillä. Nyttemmin suomalaistunut Bibb kertoi muun muassa ensimmäisestä kosketuksestaan Helsinkiin – kyläreissusta toisen blues-expatin, pianisti/lauluntekijälegenda Eddie Boydin kotiin Helsinginkadulle ja isännän kotitilaltaan salakuljettamasta kurpitsasta tehdystä piirakasta.
Savoyn akustiikka pisti parastaan konsertissa, jonka yleisvolyymin hiljaisuuden tajusi vasta silloin, kun Bibb puhui jotakin kaukana mikrofonista tai viritti kitaraansa ilman vahvistusta: molemmat kuuluivat katsomoon mainiosti ilman sähkön apuakin. Tavattoman sympaattinen ja miellyttävä ilta. Bibbin viimeisenä encorena soittama perinteikäs spirituaali ”Wayfaring Stranger” toi tosin minun ja ikätoverieni mieleen laulun teemaa kovasti lainailleen Orso Maria Guerrinin laulaman tunnussävelmän ”I Wanna Go” televisiosarjasta Lumikenttien kutsu…
Mutta, säätilan huomioon ottaen, assosiaatio oli vallan passeli.
”Sähköisyys on sitä että kerää pölyä”
Tänä sunnuntaina saatte kuullaksenne musiikkia, jota esimerkiksi Tom Waits on jossakin elämänsä vaiheessa kuunnellut vähän liiankin kanssa.
Näissä absurdeissa rantalomatunnelmissa musisoiva orkesteri Captain Beefheart and His Magic Band sikisi samoista Yhdysvaltain länsirannikon rhythm and bluesia avantgardempaan suuntaan vääntävistä ympyröistä, joista ovat peräisin myös Frank Zappa, Little Feat ja lyhytaikaiseksi kokoonpanoksi jäänyt Rising Sons, jonka laulajakitaristi Taj Mahal ja soolokitaristi Ry Cooder piipahtivat myös Beefheartin klassisen esikoisalbumin Safe as Milk sessioissa vuonna 1967. Samalta albumilta on peräisin tämä klassikko nimeltä ”Electricity”.
Tähän aikaan (rhythm and) blues oli muuttumassa taitavien kitaristien ”katsokaa kuinka hyvin minä osaan soittaa” -muniinpuhalteluksi, joten Beefheartin paluu sisäsiistiytyneen musiikkityylin arvaamattomille, pelottaville ja rujoille juurille oli enemmänkin kuin vain tervetullutta. Kokoonpano jatkoi, muodossa tai toisessa, aina 1980-luvun puoliväliin asti, jolloin ainoa vakijäsen, laulaja/lauluntekijä Don van Vliet kyllästyi lopullisesti ja on sittemmin keskittynyt kuvataiteeseen. Hänen on huhuttu kärsivän MS-taudista, mutta kyseessä saattaa olla myös ihan tavallinen erakoituneista muusikoista levitellyn huhun muunnelma. (Viime keväänä suomentamani ja alkuvuodesta ilmestyvä Nick Hornbyn Juliet, riisuttuna leikittelee paljon juuri tällaisilla myyteillä, joten suonette anteeksi pikku kyynisyyteni.)
