Vuonna 1995 haastattelin Rumbaan vastikään esikoisalbuminsa Ivalo-Bombay julkaissutta Symposium-yhtyettä – tai, jos tarkkoja ollaan, yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kosketinsoittajaa. Symposium oli vinkeä tapaus, sanoitukset, levykansi ja osin musiikkikin viittasi hyvin usein melkein sadan vuoden takaisiin kulttuuripiireihin. Valssirytminen ”Kämpin viinuri” oli tästä tietysti kaikkein äärimmäisin esimerkki.
Haastattelun asetelma oli ihan kiinnostava: minä olin tuohon aikaan lähinnä aloitteleva harrastelijamusiikkikirjoittelija, mutta haastateltavani teki päätyökseen musiikkitoimittajan töitä Helsingin Sanomissa. Kysäisin jossakin vaiheessa, oikeastaan enemmän silkkaa uteliaisuuttani kuin journalistisessa mielessä, millainen ilmapiiri klasaritoimituksessa oikein oli. (Siihen aikaan lehdessä huseerasi suuna päänä ylimielisestä sivistymättömyydestään, ahdasmielisyydestään ja kehnosta kirjallisesta ilmaisustaan tunnettu sukulaismieheni Seppo Heikinheimo, joka sittemmin listasi itsemurhansa syiksi mm. pesäpallo-otteluiden tauoilla soitettavan möykkämusiikin.) Haastateltavani kuitenkin jätti vastaamatta kysymykseen, koska piti ”toimittajat haastattelevat toimittajia siitä, miten mukavia ihmisiä toimittajat ovat” -haastatteluja turhanpäiväisenä touhuna, missä hän epäilemättä olikin aivan oikeassa.
(Sellaisen tekstin lukeminen on jokseenkin yhtä joutavanpäiväistä touhua kuin kirjailijaelämästä kertovien kirjojen lukeminen tai rockbändissä soittamisesta kertovien rockbiisien kuunteleminen.)
Vaikka en kovin usein lue klassista musiikkia käsitteleviä juttuja – en pidä ko. musiikkityyliä erityisen kiinnostavana tai musiikillisesti antoisana – saatan hyvinkin lukea jutun, jos sen kirjoittaja on silloinen haastateltavani Vesa Sirén. En oikeastaan siksi että olen haastatellut häntä tai siksi että klasaritoimittajalla on rokkibändi, vaan siksi, että Vesa kirjoittaa hyvin, laajakatseisesti ja toisinaan klasaripiirien ylimielisen pienisieluisuudenkin huumorilla kuitaten. Ehkä hän on onnistunut jopa hieman hälventämään ennakkoluulojani klassisen musiikin suhteen. Hieman.
Ja Vesaa sopii onnitella muutenkin: hänen kirjansa Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin (Otava) on tänään voittanut Tieto-Finlandia-palkinnon. Onnea!
Minulle on jäänyt epäselväksi oliko Heikinheimo täältä Pohjanmaalta vai ei. Ei silti että silläkään olisi väliä koska heimoerot ovat ylimainostettu juttu.
Huomasin että Kemppis-Jukka jo kehui Sirenin kirjaa. Minusta on hyvä noiden musiikin rajojen ylittäminen ja alittaminen ja ohittaminen. Yksi mielityyppejäni säveltäjistä on sen takia Eero Hämeenniemi.
Vuosi ilmeisesti kuitenkin 1995 eikä 1985? Aloin ihmetellä, että ei kai Sirén niin vanha kuitenkaan ole.
Ei kai tuota klasaripuolta noin kannata soimata, tai ainakaan niputtaa noin yksioikoisesti.
Juu, yhdeksänviis. Kiitos korjauksesta.
Suuntaan ennakkoluuloni mieluiten niitä kohtaan jotka eivät ennakkoluuloistani suunnattoman paljon kärsi. 😎
Ripsa, Seppo Heikinheimo oli syntyperäinen helsinkiläinen. Suku puolestaan on alkuaan (1700-luvulla) Muhoksen Heikkilän talosta, nimi muuttui Ouluun porvariksi muuttaessa Heikeliksi ja sitten sadan vuoden takaisessa fennomaniavillityksessä Heikinheimoksi. Siihen mennessä porukkaa oli ehtinyt levitä joka puolelle maata.