Epäluuloa

Ystävä täyttää loppukuusta tasaista, ja bileitä varten olen keräillyt kokoon hänelle(kin) tärkeän 80-luvun musiikin muistamisen arvoisia paloja. Kohdalle sattui myös tämä jo klassikoksi laskettava coverversio alkuaan Elviksen tunnetuksi tekemästä laulusta.

Fine Young Cannibalsin urasta ei tullut kovin pitkää: esikoisalbumia kehuttiin hillittömästi, tokastakin tuli hitti, mutta siihen homma sitten jotakuinkin jäi. Laulaja Roland Gift alkoi olla kiinnostuneempi näyttelemisestä. Ennen jäämistään jo kaksikymmentäviisi vuotta kestäneelle tauolle yhtye – oikeastaan Giftin sekä kitaristi Dave Coxin ja basisti David Steelen trio – ehti vierailla myös Provinssirockissa. Tykkäsin esikoislevystä, mutta liveaktin eräänlainen etäinen teatraalisuus jätti innostamatta. Mieleen keikka kuitenkin näyttää jääneen.

Mali–Zimbabwe

Habib Koité kannattaa mennä katsomaan, jos hän sattuu keikkailemaan lähistöllä. Tai kannattaa häntä mennä katsomaan vähän kauemmaksikin. Tämä on virallinen suositus.

Eilen Koité palasi muutaman vuoden takaiselle keikkapaikalleen Savoy-teatteriin osana kolmen kitaristi/laulaja/lauluntekijän Acoustic Africa -pakettia – ja taisi tuoda mukanaan käytännössä ison osan Bamada-yhtyettäänkin. ”Akustinen” konsertti oli nimittäin käytännössä ns. elektroakustinen, ja basisti Abdoul Wahab Berthé soitti ihan tavallista viisikielistä sähköbassoa, joten ero ”normaaliin” bändikeikkaan oli lähinnä lyömäsoittajien vähän pienemmät soitinarsenaalit ja balafonin puuttuminen, mutta eipä tuo ainakaan minua haitannut. Musiikki oli hienoa.

Illan kahdesta muusta laulaja-lauluntekijästä Afel Bocoum on minulle yhden levyn verran tuttu; Ali Farka Tourén veljenpojan musiikki luotailee samanlaisia ”aavikkobluesin” maisemia kuin edesmenneen sedän tuotanto, mutta etenkin eilisen live-otannan perusteella tuntuu nojaavan vielä vahvemmin Tinariwen-tyyliseen tuaregimusiikkiin. Koitén rinnalla hän jäi kyllä (ainakin minun mielestäni) solistina vähän vaisuksi tapaukseksi, vaikka pelasikin hyvin yhteen illan musiikillisessa kokonaisuudessa. Zimbabwelainen Oliver Mtukudzi oli pääosin malilaisessa kattauksessa tavallaan outolintu. Itselleni eteläisemmän Afrikan musiikki on jäänyt oudoksi, kun mielenkiinto on keskittynyt – juuribluesin diggailun vuoksi helpommin lähestyttävään – länsiafrikkalaiseen ja erityisesti malilaiseen meininkiin. Vaikka zimbabwelaispopin tasainen rytmipoljento kuulostaa minusta edelleenkin turhan diskomaiselta halkokompilta, Mtukudzin komea lauluääni ja kiinnostavat laulut saivat kyllä kiinnostumaan hänen tuotannostaan – jota tosiaan on julkaistu melkoisesti 1970-luvulta alkaen.

Eilinen kolmen tähden setti muuttui paikka paikoin jammailunomaiseksi – alussa osin Koitén kitaraongelmienkin vuoksi – mutta kyllähän noin leppoisaa soittelua vallan mielellään kuuntelee. Kaiken kaikkiaan yhdeksänhenkisessä ryhmässä oli peräti neljä elektroakustisen kitaran soittajaa, joiden kuviot punoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla, jonka voi vain haaveilla hallitsevansa. Tuli taas kerran vain melkoinen hinku päästä edes kerran eläessään todistamaan Festival au Desertiä.

Iltapäivän ratoksi

Olen nähnyt John Hiattin livenä aikaisemmin ainoastaan valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen Little Villagen riveissä (Puistoblues noin vuonna 1993) ja viime keväänä duokeikalla Lyle Lovettin kanssa, joten odotukset ensimmäiselle Hiattin oman bändin keikalle eilen iltapäivällä Tavastialla olivat kieltämättä melkoiset: hyllystä nimittäin löytyy nelisentoista Hiatt-levyä, ja herra on vaikuttanut minuun jotakuinkin valtaisasti sekä lauluntekijänä että laulamaan rohkaisijana.

Ei ole mikään ihme, että Hiattin monet laulut tunnetaan parhaiden muiden tulkitsemina. Hänen kapea-alainen äänensä ja omalaatuisesti vääntävän käreä laulutyylinsä eivät ole ihan heleintä mainstreamia. Itsekin varsin kapean äänialan omaavana olen silti saanut uskoa ja rohkaisua siitä, miten ilmaisuvoimaisesti Hiatt ääntään pystyy käyttämään. Tavastian lauteilla Hiatt lauloi välillä omia laulujaan melkoisen ohi, mikä sekin on tavallaan rohkaisevaa: homma kuitenkin toimi vallan mainiosti oikeastaan koko ajan. Erittäin tärkeänä tekijänä tässä kyllä on loistava bändi. Rumpali Kenneth Blevins ja basisti Patrick O’Hearn kutoivat laulujen taustalle rikasta ja polyrytmistä lähentelevää kudosta, joka tuntui olevan peräisin pikemminkin New Orleansista kuin Memphisistä tai (Hiattin kotikaupungista) Nashvillesta. Kitaristi Doug Lanciosta tuli alkuun vähän turhan vaisu kuva: hän soitti hillitymmin kuin monet Hiattin levyillä (ja aikaisemmissa kokoonpanoissa) soittaneet slide-virtuoosit, minkä lisäksi miksaaja jätti hänet kyllä suurimman osan keikkaa turhan hiljaiselle. Lancio antoi itsestään vähän syrjäänvetäytyvän nörtin vaikutelman, ehkä tämä taustalle jääminen oli tietoista? Vasta viimeisissä biiseissä Lancio nousi lavan edustalle ja äänikuvassa tasaveroiseksi Hiattin (sinänsä erinomaisen pätevän) komppikitaroinnin rinnalle.

Ohjelmisto koostui suhteellisen tasaisesti Hiattin päihderiippuvuudesta toipumisen jälkeisten levyjen parhaista paloista. Aikakauden ensimmäinen levy (ja edelleenkin oma lempparini) Bring the Family oli mukavan hyvin edustettuna. Vaikka suosikkiraitaani ”Memphis in the Meantimea” ei kuultukaan, saimme sen sijaan mm. hienon kitarabändiversion alkuaan pianokappaleena levytetystä (ja mm. Joe Cockerin levyttämästä) ”Have a Little Faith in Mestä”, ynnä tietysti (Bonnie Raittin hitiksi coveroiman) ”A Thing Called Loven”, sekä alkoholismikuvaus ”Alone in the Darkin”  ja ”Your Dad Didin”. Myös uusin levy, keväällä ilmestynyt The Open Road oli hyvin esillä. Alkupään levyiltä kuultiin ainoastaan hienona encoren päätösbiisinä (mm. BB Kingin ja Eric Claptonin yhdessä versioima) ”Riding with the King”, kunnianosoitus Elvis-vainaalle.

Kerrassaan mainio, odotuksen arvoinen keikka, siis. Omituista oli vain saapua Tavastialle kahden aikaan iltapäivällä, ja poistua sieltä iltaan, joka oli marraskuisen kylmä mutta kesäöisen valoisa.

(Ja S käski sanoa, että Hiattin valkoiset farkut olivat hienot. Minä taisin kiinnittää huomiota enemmän Hiattin, Lancion ja O’Hearnin tyylikkääseen soitinarsenaaliin.)

Mutta koska ”Memphis in the Meantimeä” ei keikalla kuultu, upotettakoon se tähän loppuun vuonna 1987 kuvattuna versiona, jossa taustabändinä on vielä mainio the Goners ja slideä soittaa huikea Sonny Landreth:

Mutta ei marraskuun keikkaputki vielä tähän päättynyt…

Ensi viikolla saadaan oikeaa rahaa

Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tänään ensi-iltansa saanut Lucy Prebblen näytelmä Enron ei ole suurta teatteria, mutta se on selkeää ja tutustumisen arvoista lähihistoriaa. Se on myös pelottava lähitulevaisuusvisio: vuonna 2001 puhjenneen Enron-kuplan kaltainen kirjanpitokikkailu on ilmeisesti yleistynyt sekä Yhdysvalloissa että muuallakin, ja kaikkien näiden kupruttelijoiden(kin) ansiosta Yhdysvaltain talous pysyy kasassa vain siksi, että valtio tukee sitä miljardeilla dollareilla. Nyt voimme vain odottaa, loppuvatko valtiolta rahat – tai kaatuuko korttitalo muuten – ennen ensi presidentinvaalikierrosta vai vasta sen jälkeen: tästähän tietysti riippuu ennen kaikkea se, syytetäänkö asiasta demokraattien vai republikaanien hallintoa. Yhtä kaikki, Yhdysvaltain talous on vielä toistaiseksi maailman suurin, ja parin vuoden takainen taantuma osoitti erinomaisen selvästi, että sikäläiset kuprut vetävät oikein näppärästi liemeensä ison osan muutakin maailmaa.

Jos Enronia on uskominen, kaikkeen tähän tarvittiin ennen kaikkea karismaattinen, dynaaminen, nuorekas ja riskejä ottava johtaja – huippuyksilö, joka ei haaskaa öitäkään nukkumiseen. Jeffrey Skillings (Eero Ahon erinomaisesti näyttelemänä) siteeraa sujuvasti Charles Darwinia ja Richard Dawkinsia perustellakseen moraalista oikeuttaan tehdä (itselleen ja) osakkeenomistajille rahaa muista piittaamatta: itsekäs geeni, you know, evoluution voittajien luontainen ahneus, sehän se kehitystä pyörittää. Parhailla on oikeus talloa luuserit jalkoihinsa. Ja jos taloon ei tulekaan tänä vuonna oikeaa rahaa, tappiot voidaan ulkoistaa sitä varten rakennettuihin bulvaanifirmoihin, minkä lisäksi kirjanpidon plussapuolelle voidaan merkitä tulevia voittoja jo nyt saaduiksi. Kunhan osakkeen kurssi ei käänny laskuun ja osakkaat saavat voittonsa. Muulla ei ole merkitystä.

Harrastin itse vähän samanlaista toiveajattelukirjanpitoa jäätyäni pitkäksi aikaa työttömäksi 1990-luvun alkupuolella: ”kyllä mulla on varaa tähän, mä saan varmaankin ens kuussa töitä tai rahaa jostain”. Niitä velkoja makselin vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Ehkä siksikin Enron-tyylinen taloudenpito tuntui tästä katsojasta perin ahdistavalta. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muita syyteltäväksi epäonnistumisistani, enkä minä voinut juurikaan ulkoistaa velkojani muiden maksettavaksi.* Enronin Jeffrey Skilling sai ilmeisesti kantaa monen muunkin tekojen vastuun, kun karismakaan ei enää riittänyt saamaan ketään uskomaan, että syy on taas jossakin muualla, vaikkapa rehellisiä, lahjakkaita yrittäjiä vainoavissa kateellisissa virkamiehissä. Enronin työntekijöillä, niillä jotka eivät saaneet bonuspalkkioita, erorahoja tai mitään muutakaan, niille jotka olivat sijoittaneet kaikki säästönsä Enroniin ennen konkurssia, jotka olivat menettäneet kaiken tienaamansa ja vielä eläkkeensäkin, oli syyteltävänä vain entinen kotijumala Skilling – tai oma tyhmyys.

Meno pysyy näin holtittomana niin kauan kuin siitä on jollekin hyötyä – niille jotka tiesivät hankkiutua Enronin osakkeista eroon ennen romahdusta, niille jotka uskovat itsekkäisiin geeneihin ja ahneuden pohjimmaiseen siunauksellisuuteen, niille joilla on kavereita vaikutusvaltaisilla paikoilla huolehtimassa siitä että valvonta pysyy voimattomana, niille jotka käyttävät hyväkseen aikamme lapsellisinta taikauskoa: uskoa pyhien markkinavoimien ikuiseen oikeellisuuteen,  kuvitelmaa siitä, että markkinataloudessa lopulta kaikki voittavat, ja mikään mitä minä saan ei ole keneltäkään muulta pois.

Näin jatkuu niin kauan, kun laki suojelee osakkeenomistajia joutumasta vastuuseen heidän voittojensa eteen tehdyistä rikoksista, niin kauan kuin johtajat palkitaan avokätisesti siitä riippumatta siitä,  moneltako ihmiseltä on elämästä pudonnut pohja heidän tekemiensä päätösten vuoksi. Tai kunnes näiden viimeisen vuosisadan pikkukuprujen sijaan tapahtuu oikea romahdus.

Kauniita unia.

___

* No, ei ihan tarkkaan ottaen totta. Äitini tuki minua rahallisesti aika paljon noina aikoina.

Reilusta rikoksen uhrilla rahastamisesta

CrimeTime-kustantamo on kovasti koettanut mainostaa olevansa muita alan toimijoita ”reilumpi”. Totuus osoittautuu täysin toisenlaiseksi: vasta muutamia kuukausia toiminut yritys lokaa maineensa kertalaakista julkaisemalla teoksen, joka on sumeilematonta rikoksen uhrin kustannuksella rahastamista – todellisen rikoksen, todellisen uhrin. Ehkä fiktiivisten rikosten parissa itsemöinti on sumentanut ja rappeuttanut kustantamon kirjailijaperustajien oman oikeustajun?

Ei voi kuin toivoa, että kirjojen ostajakunta on sen verran reilua väkeä, että kyseinen kirja jää ostamatta. Ja, samaan syssyyn, moisen niljakelafkan muutkin julkaisut.

Dakarin tähti, ja vähän Kingstoninkin

Kuten S. totesi eilen Kultsalta lähtiessä, yksi hyviä puolia pääkaupunkiseudun kasvavassa afrikkalaisperäisessä väestössä on, että Afrikan tähtien konserteissa on kunnon meno päällä. Niin oli Khaledin keikalla, ja niin oli Youssou N’Dourin keikalla.

Olen nähnyt N’Dourin kahdesti aikaisemmin: ensimmäinen kerta oli Peter Gabrielin ikimuistoisen Jäähalli-keikan lämmittelijänä soppusyksystä 1986 ja toinen Roskildessa kesällä 2000. Jälkimmäisellä kerralla N’Dour oli ensimmäinen päälavan esiintyjä edellisen illan traagisen, yhdeksän ihmisen kuolemaan johtaneen kaaoksen jälkeen, ja jonkinlaisena kunnianosoituksena uhreille hän teki kesken keikkaa eräänlaisen pyhiinvaelluksen kentän poikki miksaustornille ja takaisin. Ensimmäinen keikka jää muistikuvissa melkoisesti pääesiintyjän huikean setin varjoon, osittain siksikin, että N’Dourin musiikki (ja afrikkalainen popmusiikki ylipäänsä) oli vielä silloin minulle täysin tuntematonta. Erinomainen The Lion -albumi ”Shaking the Tree” -duettoineen ilmestyi vasta vähän myöhemmin.

Alkusyksystä ilmestynyt erinomainen albumi Dakar–Kingston tekee kunniaa ensimmäiselle pohjoisillakin markkinoilla kaupallisen läpimurron tehneelle kolmannen maailman musiikkityylille, reggaelle, ja keikan aluksi MC/perkussionisti ilmoittikin, että konsertin alkupuolella soitetaan reggaeta ja sitten siirrytään N’Dourin perinteisempään musiikkityyliin mbalaxiin. Mikäs siinä, kaksitoistahenkinen Super Etoile de Dakar on kyllä mainio reggaebändikin (vaikka itse levy onkin osittain tehty jamaikalaismuusikoiden kanssa). Värikäs ja kunnon bileisiin laittautunut yleisö oli mukana alusta lähtien, mutta entistä enemmän kybällä sitten kun setti siirtyi vanhempaan klassikkokamaan. Bändin oma tanssijapoika sai tuon tuostakin lavalle seurakseen ja kirittäjäkseen yleisön edustajia – todella osaavia tanssijoita, jotka myös osasivat poistua lavalta tyylikkäästi pikku esityksensä tehtyään. Katsomonkin puolella näkyi liikettä paljon enemmän kuin maanantaisella Gotan Projectin keikalla.

Youssou N’Dour on armoitettu laulaja, jonka julmetun laaja-alainen ääni kykenee välittämään tunnetta kielimuurien yli. Hän on myös erinomainen esiintyjä, joka tajuaa silti antaa tilaa myös muusikoilleen – tällaisen tanssimusiikin yhteydessä tietenkin paljon lukuisille lyömäsoittajilleen, mutta myös loistavalle basistille ja monien klassikoidensa säveltäjälle Habib Fayelle. Vaikka Aallon ala-arvoinen akustiikka yritti taas parhaansa mukaan hukuttaa groovea ja nyansseja puuroiseen salikaikuun, eilisillan keikka oli yhtä kaikki hieno kokemus.

Ja marraskuun konserttiputki jatkuu pian…

Tango electronico

Puolentoista viikon ajanjaksolle on siunaantunut neljä erinomaisten artistien konserttia ja vielä päälle päätteeksi yksi hyvin kiinnostava ensi-ilta. Lähiaikoina blogiin on siis odotettavissa lähinnä konsertti- ja teatteriraportteja. Koettakaa kestää.

Putki alkoi eilen Kulttuuritalolla esiintyneestä Gotan Projectista. Ranskalais-argentiinalainen ryhmä on tehnyt jo muutaman albumillisen perin tyylikästä ja kiinnostavaa argentiinalaisen tangon ja elektronisen tanssimusiikin fuusiota. Levyt tosin tuntuvat kuluvan käytössä kovin nopeasti. Alkuun kiinnostavan jyrkältä ja selittelemättömältä tuntuva asenne rupeaa toistamaan itseään, väkevät rytmit alkavat hyvin pian kuulostaa siltä miltä ne ovatkin: tasaisesti, tasapaksusti, mekaanisesti toistuvilta loopeilta. Harkitun niukka äänikuva alkaa vaikuttaa kalsealta ja elottomalta.

Livenä tilanne oli onneksi toinen, joka tunnetusti ala-arvoisessa Aalto-akustiikassa. Kiinnostavan kaaren vanhasta iskelmästä Balkanille ja Espanjaan soittaneen dj:n jälkeen lavalle astui ensin nelihenkinen, perinteinen tangopartio: pianisti, viulisti, bandoneonisti ja akustinen kitaristi. Vasta toisessa kappaleessa mukaan tulivat ns. koneet, samoin seitsenhenkisen kokoonpanon erinomainen laulajatar. Livenä loopatutkin rytmit saivat melkoisesti uutta eloa. Parhaimmillaan tuli mieleen monessakin mielessä hyvinkin samantapaiselle perusidealle perustuva Transglobal Underground, sekin mainio livebändi ja vanhoja lemppareitani, hetkittäin myös Massive Attack.  Tyylikkään vanhanaikaisesti pukeutuneen yhtyeen niukkaeleistä esiintymistyyliä kuvitettiin MA:n keikkojen tavoin harkitun tyylikkäillä ja hillityillä valoilla ja videoilla. Vahvimmin jäi kuitenkin mieleen lavan keskiosaa hallinnut asenne-bandoneonisti, joka vietti lähes koko keikan toinen jalka monitorikaiuttimen päällä voidakseen lepuuttaa instrumenttinsa paljetta polveaan vasten. Ja toisen koneidenhoitajan mielenkiintoiset midi-kontrollerit.

Itse keikka oli yllättävän lyhyt, jotakuinkin tasan tunnin. Päälle saatiin kuitenkin mukava puolituntinen encore, joten eipä varsinaisesti valittamista. Eikä tuntunut olevan muillakaan salista lähtijöillä – tai ehkä sillä daamilla, joka ennen keikkaa valitti naistenvessassa tanssikenkiin sonnustautuneiden miesten vähyyttä ja pohti, mahtaisiko kukaan tulla hakemaan. Vaikka Kultsan permanto oli raivattu penkittömäksi tanssilattiaksi, lähes koko yleisö tuntui kuuntelevan enemmän korvillaan kuin jaloillaan.

Huomisiltana takaisin samaan saliin, hieman toisenlaisen rytmiikan ja laulutaidon pariin.

Tästä lähti

Olenko joskus kertonut diggailevani malilaisia laulaja-lauluntekijöitä? Ai että riesaksi asti? No, syyttäkää tätä miestä…

Kuulin Ali Farka Tourén (1939–2006) ”Amandrain” ensi kertaa joskus vuoden 1990 tienoilla: pitkäaikaiselle bluesin ystävälle musiikki tuntui välittömästi tutulta. Oli helppo harhautua kuvittelemaan, että (jos sähkökitaraa ei oteta lukuun) blues oli tällaista ennen kuin se laivattiin Pohjois-Amerikkaan. Ei ollut. Joskus ”Länsi-Afrikan John Lee Hookeriksikin” kutsuttu Touré oli hyvin tietoinen amerikkalaisten musiikillisista saavutuksista. Joidenkin tietojen mukaan hän on soittanutkin Hookerin kanssa 1970-luvulla Pariisissa, ja joka tapauksessa Otis Redding oli yksi hänen suuria laulajaesikuviaan.

Tourén keikka Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla joskus vuoden 1995 tienoilla oli niitä hetkiä, jolloin toivoin että minulla olisi sopivan pieni, huomaamaton ja laadukas nauhuri bootleg-äänitteen tekemistä varten. Toivon vieläkin, että olisi ollut. Uusia tilaisuuksia ei tule – paitsi että Alin poika Vieux Farka Touré pitää kyllä isän perintöä yllä ja kehittää sitä eteenpäin.