Olen tainnut tunnustaa tämän ennenkin, mutta vielä kerran: Äitin hullaantui Tuomari Nurmioon. Minä en voinut sietää.

Kyse oli siis Tuomari Nurmio ja Orpojen tuki -nimellä ilmestyneestä singlestä ”Valo yössä”, joka soi radiossa lievästi sanoen taajaan. Samoin sitä seurannut LP Kohdusta hautaan Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien kanssa. Samoin seuraava levy, ja sitä seuraava. Muistan vielä joskus vuonna 1982 katselleeni bussissa nuorta naista, jonka kantaman äänilevymuovikassin läpi erottui Punaisen planeetan punavihreä kansi ja miettineeni tympiintyneenä tyyliin ”taas noita”. Jonkun Nurmion bändin näin livenäkin Kaivarin kesäkonsertissa, ja taisin lähteä ärtyneenä kesken kaiken pois.

Mutta sitten homma alkoi vähitellen mennä himaan. Luulen, että juuri Punainen planeetta taisi olla se albumi, joka lopulta teki tempun. Sittemmin löysin kolme edeltävääkin albumia. Epäilemättä syynä oli kasvava innostukseni ja kehittyvä tietämykseni juurevasta amerikkalaismusiikista, ennen kaikkea bluesista: Hande Nurmion ilmaisua on luullakseni hyvin vaikeaa käsittää olemalla edes jollakin tavoin hajulla siitä, millaista on, no, vaikkapa John Lee Hookerin tai Charley Pattonin musiikki. Minä kuuntelin sitä paitsi silloin (ja osin vieläkin) musiikkia tekstien kautta, ja Nurmion omintakeiset tarinat ja tunnelmakuvat erottuivat uuden aallon joukosta. Olen edelleenkin lumoutunut joka kerta kun kuulen ”Aavaa preeriaa” -laulun alkusäkeet

Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan
työmiehet makaa kuuden hengen kopeissa

Syntyy väistämättä mielikuva Hugo Simbergin Halla-maalauksen hahmosta, joka vähän nolosti ja ujosti yrittää ujuttautua saman surkean peiton alle kuin parakissa majaileva siirtotyöläinen: ”Sori vaan, mutta tää on mun duunia.”

Meatballs-levy meni minulta ohi, koska suhtauduin oletusarvoisesti kaikkeen suomalaisten tekemään englanninkieliseen musiikkiin hyödyttömänä roskana, ellei kyse ollut Bluesoundista (ja suhtaudun osittain vieläkin). Käytettyä rakkautta -LP tuli hommattua uuden innostuksen vauhdilla, mutta se ei vedonnut samalla voimalla. Sittemmin Nurmion levytyksiin – ja keikkoihin – on tullut suhtautua vähän töyssyisesti. Loistavaa ja läyhää. Kuumaa ja kylmää. Tuotannon karuimpaan päähän kuuluvan Luuta ja nahkaa -levyn (1997) tienoilta tein Nurmiosta Rumbaan haastattelunkin, jota tosin jouduttiin lyhentelemään taittovaiheessa. Hyvä henki oli vallinnut ja puhetta oli riittänyt haastatteluvaiheessa.

Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen järkälemäinen muusikkoelämäkerta Dumari (WSOY) pitikin hommata käsiin heti tuoreeltaan. Yli viisisataasivuinen, perusteellisesti pohjustettu, komeasti taitettu ja näyttävästi painettu tiiliskivi on totisesti vaivan arvoinen. Nurmion musiikillista kehitystä seurataan rautalanka-ajoista uusimpaan Paratiisin puutarha -levyyn asti. Esikoisalbumia edeltävistä vuosista 1960- ja 1970-lukujen vaihteen vasemmistolaista laululiikettä käsitellään paljon avartavammin ja reilummin kuin nykyajan oikeistolainen yksisilmäisyys haluaisi meidän siihen suhtautuvan. Nurmion yksityselämää valotetaan sen verran kuin se musiikin (ja muun taiteen) tekemisen kannalta on perusteltua, mutta miehen usein arvaamaton luonne ja joskus perin lyhyt pinna tulevat kyllä selväksi, samoin ajoittaiset vakavatkin päihdeongelmat.

Musiikkia teos analysoi huomattavan paljon perusteellisemmin kuin ns. kevyen musiikin elämäkerroissa on totuttu, ja se on yksi kirjan vahvuuksista. Analyysiä tekevät kirjoittajatroikan lisäksi  Nurmion kanssa töitä tehneet ”opistomuusikot” Ahti Marja-Ahosta Aija Puurtiseen ja Eeva Koivusaloon, samoin monet muut musiikkinsa ja länsimaisen musiikin historiansa opiskelleet. Vaikuttajalista tekee tarpeen astella levyhyllylle, tai levykauppaan. Myös sanoitusten taustoja ja juuria valotetaan: aivan, muillekin on tullut samankaltainen Simberg-mielikuva. Alkaa myös tuntua siltä, että moni Nurmion omakin levy kaipaisi vähän perusteellisempaa uutta paneutumista.

Kohteensa näköinen, erinomaisesti kirjoitettu ja kiinnostavasti koostettu paketti. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava teos kirjoittamisen arvoisesta suomalaisen kevyen musiikin peruspilarista. Tämä kirja kuuluu modernin sivistyskodin kirjahyllyyn.

• Tweet
• Pin It