Huomasin aamun Hesarista, että Helsingin Mannerheimintie 5:ssä sijaitseva Uusi Ylioppilastalo täyttää näinä aikoina kunnioitettavat sata vuotta. Kyseiseen taloon liittyy itsellänikin paljon muistoja, etenkin 1980-luvulta, jolloin A-rapun asukkeina oli enimmäkseen erinäisiä aine- ja muita opiskelijajärjestöjä. Osakunnat olivat pääasiassa toisaalla, joskin Eteläsuomalainen Osakunta muutti joskus vuoden 1982 tienoilla neljännen kerroksen tiloihin vietettyään joitakin vuosia Casa Academicalla vastapäätä Domusta. Siinä vaiheessa olin jo lakannut käymästä ESO:n tilaisuuksissa, ja kun osakunnan lehti alkoi osoittaa yhä etovampia merkkejä aivottoman ja kritiikittömän oikeistolaisesta 1930-luvun ihannoinnista, lopetin myös osakunnan jäsenmaksun maksamisen.
ESO:n muuton aikoihin A-rapun salit remontoitiin, koska ne otettiin päiväsajaksi opetuskäyttöön. Myös kalusteet uusittiin aikaisemmasta kirpparikamasta siistimpiin pöytiin ja tuoleihin, mikä paransi myös ilta-aikaisen kokous- ja bilekäytön mukavuutta. Järjestöjen kerhohuoneet pysyivät ennallaan.
A-rapun toisessa kerroksessa toimi monta vuotta Kirjakahvila, hieno paikka, jossa on suunniteltu monta hanketta, perustettu monta järjestöä ja jossa suomalaista vaihtoehtotoimintaa ovat pistäneet alulle monenlaiset porukat viherpiiperöistä hc-punkkareihin. Hyvää teetä, hyviä leivonnaisia, paljon kiinnostavaa luettavaa.
Kolmannen kerroksen sali tunnettiin tähän aikaan puolivirallisesti ANK:n salina, vaikka Ainejärjestöjen neuvottelukunta -niminen organisaatio oli kuihtunut jo kauan sitten. Tässä kerroksessa kulutin melkoisesti aikaa, sillä myös Limeksen kerhohuone oli ”Ankan” vieressä. Sinne minulla oli avaimet vielä hyvän aikaa senkin jälkeen kun en ollut enää Limeksen hallituksessa.
Ankka oli myös mieluisin bilekerros, juuri kerhohuoneen läheisyyden vuoksi ja tietenkin siksi, että kolmanteen kerrokseen roudaaminen oli hissittömässä rapussa helpompaa kuin ylemmäksi. Eräissä bileissä tammikuussa 1985 siellä soitti myös ensimmäinen oma bändini, Kumpula-projekti.
Kuva on otettu loppuillasta keikan jälkeen, jolloin suurin osa porukkaa oli jo poistunut, samoin bändin laulajakitaristi Mikko ja kosketinsoittaja Tuija. Minun heiluttelemani hieno Fender ei ole omani, vaan meitä ennen esiintyneen Etulinja-nimisen punkbändin kitaristin. Taustalla näkyvä Voxin vahvistin kuului kertsin vakiokalustoon: sen omisti Limeksen painokonetta työkseen hoitanut Pablo, mutta säilytyspaikaksi oli vakiintunut kertsin mukavan nojatuolin vierus. Vox on juuri sopivasti sohvapöydän korkuinen, joten jokainen nojatuolin käyttäjä laski luontevasti sen päälle mukinsa tai tuhkakuppinsa. Tuuletusraoista vahvistimen sisään olikin valunut kuivumaan melkoinen sekoitus viinejä, oluita ja tuhkaa, ja putkien lämmetessä vahvistin päästeli ilmoille melkoista tuoksua -– mutta toimi.
En muista, mitä neloskerroksessa oli ennen ESO:a. Viitosen sali oli Ankan tavoin järjestöjen vuokrattavissa ja tunnettiin nimellä ”Olli”, Opiskelijoiden Liikuntaliiton nimilyhenteen mukaan. Tämän yläpuolella oli vielä Savolaisen osakunnan tilat, joissa niissäkin bilettivät toisinaan myös muut järjestöt.
Monen kerroksen megabileet alkoivat vasta minun ainejärjestöaikojeni jälkeen, enkä ollut paikalla enää silloinkaan kun 22-Pistepirkko täytti Ankan umpitäyteen. Useinmiten bileissä oli hyvin tilaa, ja järjestöjen kevät- ja syyskokouksissa salissa oli runsaasti tilaa.
Remontointi luentosalikäyttöön ei johtanut siihen että saleja olisi mitenkään akustoitu (luultavasti arveltiin että suojeltuun taloon ei sellaista olisi saanut tehdäkään), ja niiden kaikupuuroinen akustiikka olikin jotakuinkin legendaarista luokkaa. Yleensä käytössä oli Nuorisoasiainkeskukselta vuokratut kehnot ja ikivanhat laulukamat ynnä kunkin bändin mukanaan tuoma vahvistinkalusto – tai sitten, kauempaa henkilöautokyydillä tulevien bändien tapauksessa, tutuntutuilta haalittuja vahvistimia. Muistelen, että lainasin omia bassokamojani ainakin Rattuksen tyypeille.
Suurin osa bändeistä oli meidän Kumpula-projektimme tavoin erilaisia opiskelijakokoonpanoja, joista joistakin kehittyi sittemmin jotakin nimekkäämpää: Seven Bananas taisi sittemmin keksiä itselleen nimeksi Freud, Marx Engels & Jung, ja jostakin toisesta ihan kivasta bändistä tuli sittemmin Keba. Ainoa omat (isot!) laulukamansa paikalle raahannut bändi oli siihen aikaan pienessä nosteessa ollut Himo, joka sittemmin menestyi erinomaisesti Rockbändien SM-kisoissa, teki yhden mainion albumin ja hajosi, jonka jälkeen heidän kosketinsoittaja/fonistinsa rupesi käyttämään taiteilijanimeä Jimi Tenor.*
Joskus bändien tilalla tai täydennyksenä toimi deejii, jossa hommassa minäkin muistan olleeni ainakin kerran Linjoilla sijainneesta Rewatt-nimisestä liikkeestä (jonka lempinimi oli tietysti ”Reva-tt”) vuokratun dj-levysoitinpatterin ääressä. Muistan, että soittamani perin rokkaava musiikki saavutti suurta innostusta tanssiyleisössä, mikä puolestaan tuotti pikku ongelman: Uuden salien lattioiden notkuminen on legendaarista, ja pogoava tanssikansa sai neulat hyppimään vinyylilevyillä. Sex Pistolin ”Anarchy in the UK” lyheni tällä keinoilla alle minuutin mittaiseksi hc-pläjäykseksi – mutta porukka tanssi sen siitä huolimatta.
Useinmiten tausta- ja tanssipurkkimusiikista huolehti kuitenkin lainalaulukamoihin yhdistetty kasettidekki. Toisinaan paikalle piipahti yksi tai toinen humaltunut puolituttu tarjoamaan itse juuri näitä bileitä varten erityisesti äänittämäänsä kasettia. Heidän käsityksensä sopivasta bilemusiikista oli joskus melkein yhtä esoteerinen kuin omani. Jotkut kappaleet tuntuivat päätyneen suunnilleen jokaikisen bilekasetteja tarjonneen nauhoituksille. Siitä syystä minulla on edelleenkin vaikeuksia sietää esimerkiksi Doorsin ”Roadhouse Bluesia”.
Järjestöaktiivit toimivat useinmiten myös järkkäreinä. Yleensä touhu oli leppoisaa ja mukavaa aina loppusiivoukseen asti, jolloin oli saatava myös viimeiset bilevieraat joko a) heräämään tai b) uskomaan ettei järkkäreillä ollut lupaa jättää porukkaa omine nokkineen viettämään saliin yötä. Luennot alkoivat tilassa aamukahdeksalta, joten kaiken oli oltava siistiä ennen kuin lähdimme.
Vaikka pidin silloin ja pidän edelleenkin unkarilaisista viineistä, Magyar Fehér Bor -nimiseen tuotteeseen en ole sittemmin koskenut. Nenä muistaa edelleenkin, miltä tuoksuu lattialle kaatuneen Magiksen ja oksennuksen yhdistelmä.
Siihen aikaan Helsingissä ei kulkenut yöbusseja, joten järkkäriporukka joko yritti saada bileet loppumaan ennen viimeisten bussien lähtöä tai vietti loppuyön kertsin sohvalla, tuoleilla ja lattialla – tai, jos joku porukasta sattui asumaan kävelymatkan päässä, hänen luonaan. Miinaa ja Mariaa, eli Helsingin kahta yökahvilaakin harrastettiin.
Parin hankkeen vuoksi tulin osallistuneeksi Ankan bileiden järjestelyyn pari kertaa yhdeksänkymmentäluvullakin. Meno oli muuten ennallaan – akustiikka yhtä huono, bändit yhtä onnettomia, pikkutuntien meininki yhtä surrealistista – mutta ”bileiden päättymisen jälkeinen järkkärien loppuyö” -ongelmaan oli keksitty tyylikäs ratkaisu vuokraamalla yöksi HYY:n saunatila Uuden ylioppilastalon C-rapun kellarista. Siellä kelpasi rauhoittua ja odotella aamun julkuneuvoja.
Siinä vaiheessa ”Ankka”- ja ”Olli”-nimet olivat jo historiaa. Jossakin vaiheessa 80-luvun lopulla HYY:n päättävät tahot saivat keskiluokkakohtauksen ja antoivat niille jotkut uudet, koreat ja isänmaalliselta kalskahtavat nimet.
___
* Unohtui ainakin samoihin aikoihin Kaurismäkien Calamari unionissakin nähty mainio Casablanca Vox, joka teki sittemmin loistavan singlen ”Hyvää yötä, kääpiöt” ynnä yhden LP:n. Heidän laulaja/huilistinsa Markku Toikka keskittyi sittemmin enemmän näyttelijänhommiin.
