Seiniä päin

· 2 kommenttia ·

Deadline-kiireiden vuoksi bloggaaminen on jäänyt vähän vähemmälle tällä viikkoa. Muutama sana kuitenkin eilisestä konsertista, jossa Roger Waters yhtyeineen esitti The Wallin alusta loppuun, eikä muuta.

Ensimmäinen kokemukseni Pink Floydin The Wallista taisi olla Levyraadin arvostelema ”Another Brick in the Wall Pt. 2”. Vähän myöhemmin äänitin radiosta kasetille ”Hey Youn”, joka on edelleenkin mielilauluni kokonaisuudesta. Kokonaisuus alkoi hahmottua sitten kun lainasin kaverilta koko tupla-albumin ja äänitin sen, ajan tavan mukaan, kasetille. En voi väittää että olisin innostunut siitä mitenkään suunnattomasti, vaikka kuuntelinkin nauhaa enemmän kuin progekasettejani keskimäärin: aloin siinä vaiheessa oppia, ettei minun tarvinnut mitenkään välttämättä tykätä sellaisesta musiikissa mitä kaveripiirissä tai musiikkilehdissä kehuttiin. Tietysti asiaan vaikutti myös uudesta aallosta innostuneen intoilijan syvä (ja monessa suhteessa, edelleenkin, aiheellinen) epäluulo progedinosauruksia kohtaan. Jokin kuitenkin pisti kuuntelemaan nauhaa: kokonaisuuden laulut eivät tuntuneet kovinkaan kaksisilta – eivät edes verrattuna minuun melkoisen vaikutuksen tehneeseen Dark Side of the Mooniin – mutta osa niistä jäi mieleen.

Alan Parkerin elokuvaversion näin tuoreeltaan ja se aukaisi tarinaa paremmin kuin Roger Watersin jankkaavat tekstit. (Uuden aallon näkövinkkelistä huvitti myös Boomtown Rats -laulaja Bob Geldofin valinta pääosaan.) Gerald Scarfen piirroksista tehdyt animaatiojaksot olivat vaikuttavia lihallisuudessaan. ”Kaikki on dominoimaan pyrkivien naisten syytä” -tarina ei tosin pohjimmiltaan muuttunut yhtään vähemmän kököksi, mutta ei tuntunut niin ärsyttävältä.

Albumia tulin viimeksi kuunnelleeksi suomentaessani Pink Floydin odysseiaa muutama vuosi sitten. Muistin tarinan kuitenkin riittävän hyvin pysyäkseni kärryillä eilisen spektaakkelin menossa: ilman sitä homma olisi saattanut tuntua vähän sekavalta. Hjallishjallin akustiikassa ei pahemmin seurata sanoituksia.

Melkoisen vaikuttava pläjäys kyseessä olikin. Keskeinen lavaste oli tietenkin itse Seinä (tai Muuri), jota käytettiin videoprojektoreiden kankaana jo konsertin ensimmäisellä puoliskolla, kun muuria vasta rakennettiin. Visuaalinen puoli oli rakennettu taitavasti ja tyylikkäästi: alkuperäiset Scarfe-animaatiot näyttivät edelleenkin vaikuttavilta ja osittain jopa paljon vahvemmalta kamalta kuin modernimpi tietokoneanimaatio. Sinänsä heijastettavaa materiaalia oli päivitetty nykyaikaan tyylikkäästi Banksy-tyylisellä grafiikalla ja graffitiaineksilla. Valtavat opettaja-, äiti- ja vaimo-nuket olivat kornin rajamailla, mutta onneksi Pink Floyd -perinteeseen kuuluva lentävä sika sentään toimi.

Musiikillisesti bändi noudatteli hyvin pitkälti alkuperäisiä sovituksia: oikeastaan ainoa, mainio poikkeama olivat ”In the Fleshin” alun doowop-stemmoihin ujutetut katkelmat Queenin ”Bohemian Rhapsodya”. Yleensä jotakuinkin toistaitoisena laulajana pitämäni Waters ylitti itsensä, kuten monet muutkin ovat todenneet: vokaalit toimivat itse asiassa erinomaisesti näinkin, ilman entisen bändikaverin David Gilmourin paljon vahvempaa ja bluesihtavampaa ääntä. Laulamisen ohella Waters soitti jonkin verran bassoakin, etenkin konsertin alkupuolella.

Äänentoistoa oli – jälleen PF-perinteiden mukaisesti – levitetty lavan yllä roikkuvien line array -kaiutinjärjestelmien lisäksi myös muualle saliin, joten välillä ääntä tuuttasi eri puolilta salia, enimmäkseen varsin tyylikkäästi. Konsertin alussa äänenvoimakkuus kuulosti meidän puoli-piippuhyllyllemme turhan hiljaiselta, mutta ehkä siihen tottui tai vola nousi sen verran sopivasti, että oleellinen välittyi mutta möykkä ei paisunut liiallisuuksiin.

Tässä vuoden 2011 tulkinnassa sodanvastaisuus korostui (erityisesti visuaalisen puolen osalta) paljon alkuperäistä enemmän: silloin sota oli vain jotakin mennyttä joka oli vienyt päähenkilö-Pinkiltä isän turvan äidin dominointia vastaan. Nyt sota – nykyiset sodat – olivat läsnä oikeastaan koko ajan, oikeastaan vielä enemmän kuin (sinänsä yhtä lailla ajankohtaisuutensa, valitettavasti, säilyttänyt) fasismin pelko. Oikeastaan jopa enemmän kuin dominoivat naiset.

Kaiken kaikkiaan varsin vaikuttava spektaakkeli. Harvoin tulee noin viimeisen päälle lavastettuja ja käsikirjoitettuja konsertteja nähtyäkään. Ei sillä, että tällaiset jättiläiskonsertit olisivat mitenkään ihanteellinen tapa kuunnella (edes Pink Floydin) musiikkia, mutta käy vähintäänkin mainiosta vaihtelusta.

Muistikuva – muistoääni

·

Kävimme äidin kanssa joskus monta vuotta sitten Harry Belafonten konsertissa Hjallissa, ja olin vallan vaikuttunut. Hieno setti, hieno ja huumorintajuinen laulaja. Se mikä jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleen oli hänen basistinsa. Loistavan komppaamisen lisäksi hän jäi setin loppuvaiheiksi vähän aikaa yksin lavalle ja lauloi kauniin laulun vieraalla kielellä, säestäen itseään bassonlla soittaen aivan kaulan tyvipäästä, jolloin lyhyinä soivat kielet kuulostivat miltei sormipianolta.

Taannoin ystävä linkitti Naamattuun kamerunilaissyntyisen Richard Bonan laulun ”Dina Lam”, eikä kauaa kestänyt tajuta, että tämähän on se sama laulu, jonka muistan Belafonten keikalta. Tässä vähän myöhemmin Steps Aheadin keikalla esitettynä:

 


YouTubeen joku on englannintanut laulun tekstin, ja se sopii muistooni suorastaan pelottavan hyvin:

Mother, I would not exist without you
You are all cortesy and respectful to everyone and everything
You are a Queen
Now I’m sure of that
Rising children, a toil without any crown
Now, of that I’m sure
Years have come and gone
Now, you’re tired and
You may finally have some rest

Bona muuten olisi keikalla Espoon April Jazzissa tämän kuun 28. päivänä, mutta itse en pääse, kun on muita sitoumuksia. Harmi.

Kaikki ei koskaan mene pois

·

Viime vuoden kolmas suomennokseni saapui lopultakin painosta ja aiheutti visuaalisen yllätyksen. Olen kyllä nähnyt kuvia Seitsemän sietämättömän pitkän päivän kannesta, mutta konkreettisena esineenä kädessä se toi paljon vahvempia muistoja niistä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella painetuista kirjoista, mitä meillä oli lapsuudenkodissa (tai -kodeissa) hyllykaupalla. Typografia, leiska ja ennen kaikkea murretut värit… graafikko Pirta Syrjänen on tehnyt komeaa työtä, vaikka en yleensä erityisemmin arvostakaan sellaista väri- ja tekstuurimaailmaa, joka tuo mieleen 60- tai 70-luvun: kuten sarjakuvassa sanotaan, ”minä elin 70-lukuni 70-luvulla ja sillä selvä!”

Jonathan Tropperin romaani sijoittuu nykyaikaan, mutta menneitä siinä muistellaan, paljon. Perheen isä on kuollut pitkän sairauden jälkeen, ja – juutalaisen perinteen mukaisesti – lapset omine perheineen kokoontuvat vanhaan kotitaloon äidin luokse viettämään suruviikkoa, shivaa. Isän muistelun lomassa pintaan putkahtaa monia, erittäin monia, vanhoja jännitteitä sisarusten kesken, ja muutamia aivan uusia.

Tropperin kirjoja on verrattu monesti Woody Allenin elokuviin, ja on tuossa perää muutenkin kuin Yhdysvaltain itärannikon juutalaisuuden osalta. Molemmat käsittelevät surua osin komiikan kautta. Siinä missä Allenin näkökulma on ennen kaikkea naivistiseen nostalgiaan taipuvaisen suurkaupunkilaisälykön näkökulma, Tropper (ja hänen romaanihenkilönsä) elävät enemmänkin keskiluokkaisessa esikaupungin pientalomaailmassa, ihan tavallisissa konttoritöissä (tai ilman niitä), ihan tavallisissa avioliitoissa (tai ilman niitä). Tropper on sujuvaa luettavaa, ja mukavaa käännettävää. Isoja, vaikeita asioita puidaan helpossa, pintapuolisesti viihteellisessä muodossa.

Käänsin tämän romaanin oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana. Vaikka tunnistin tekstistä omia(kin) tuntojani isäsuhteen osalta, se kohta jota suomensin kaikkein eniten pala kurkussa liittyi kuitenkin sellaiseen ihmissuhteeseen jota itselläni ei ole koskaan ollut: se oli pieni, suorastaan umpimielinen keskustelunpätkä kahden veljeksen kävellessä kahden kesken.

 

Kiinnostava aika

· 11 kommenttia ·

Ei, en ole muuttamassa Suomesta. En ainakaan vielä. Perussuomalaisia äänesti sentään vain vajaa viidennes suomalaisista. Muiden puolueiden maahanmuuttokriitikoiksi (ainakin vaalikampanjansa ajaksi) intoutuneet ehdokkaat jäivät useinmiten jalkoihin. Erityisen ilahduttavaa tämä on tietysti sotaveteraanien selkänahasta kampanjansa repineen Wille Photoshop-Rydmanin tapauksessa. Persujen lisäksi ainoa puolue, joka ei menettänyt paikkoja, oli avoimesti maahanmuuton puolesta liputtanut RKP.

Myös naisten määrä eduskunnassa kasvoi, edes vähän.

Toivon totisesti että perssuomalaiset saavat lunastettua vaalilupauksensa tuloerojen vähentämisestä – tai edes saisivat niiden kasvua hidastettua. En ole välttämättä kovin toiveikas sen suhteen: potentiaalisista hallituskumppaneista demarit on valitettava säännönmukaisesti muuttunut vaalien jälkeen kokoomuskakkoseksi, ja EK:n poliittinen siip– anteeksi, Kansallinen Kokoomus pitänee tuloerojen kasvamista lähinnä iloisena asiana. Enkä ole tosiaankaan ainoa joka epäilee perssuomalaisen eduskuntaryhmän hajoavan vähintään kahtia ennen ensi vaaleja: oma veikkaukseni on ollut – Soinin kaukoviisaana miehenä vaatimasta sitoumuksesta huolimatta – että näin tapahtuu jo ennen joulua, ja että ryhmän jäsenten välillä on siinä vaiheessa meneillään vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. PS arvostaa perinteitä.

Iso pettymys oli, että Ben Zyskowicz jäi edelleen ainoaksi maahanmuuttajataustaiseksi kansanedustajaksi. Olin muutamana päivänä jakamassa vaalimainoksia ja kohdalle sattunut (ulkonäöltään ilmeisen) maahanmuuttajataustainen väestö käyttäytyi aivan eri tavalla kuin aikaisempien vaalien alla: ennen he kiersivät vaalimainostajat kaukaa, melkein pelästyneinä, nyt juttelemaan tai mainoksia hakemaan tultiin hyvässä hengessä – tai vähintäänkin nostettiin peukut pystyyn ohi kävellessä. ”Oma” kansanedustaja olisi voinut toimia myös syrjäytymisvaarassa oleville rohkaisijana ja kannustajana.

(Epäilen, että perssuomalaisten kannattajissa ”syrjäytymisvaarassa oleviksi” laskettavien prosenttiosuus on vieläkin suurempi kuin maahanmuuttajissa. Toivotaan, että  voitto antaa uskoa ja rohkeutta – ja mahdollisuuksia – sinnitellä elämänsyrjässä kiinni.)

Mielenkiintoista on myös julkkisehdokkaiden kehno menestys, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä päti myös moniin isojen puolueiden perinteisiin ääniharavakonkareihin: moni putosi, mutta moni myös valahti ikuiselta näyttäneeltä ykköspaikaltaan kakkoseksi tai kolmoseksi: näin kävi esimerkiksi Mauri Pekkariselle. Poikkeuksena on kokdem– anteeksi demarit, joka jatkaa samalla vanhalla miehityksellä.

(Tänään aamulla Malmin uimahallin vakioäijien yleisin pohdiskelun aihe oli: ”No nyt sitten nähdään, voiko siihen vitutukseen tosiaan kuolla, rah rah.”)

Vihreät kokivat nyt koko puolueen historian ensimmäisen ison vaalitappion. Epäilemättä hallitusvastuu ja puolueen politiikan (näennäinen) oikeistolaistuneisuus vaikuttivat melkoisesti. Omalta osaltani epäilen, että asiaan on vaikuttanut myös selkärangaton sekoilu tekijänoikeusasioissa, mikä on aivan taatusti vieroittanut puolueesta sitä ennen innokkaasti tukenutta, mainostanutta ja äänestänyttä kulttuurialan prekariaattia. (Muissa suhteissa erinomaista ja hyvin näkyvää työtä tehneen Jyrki Kasvin putoaminen eduskunnasta viittaisi tähän suuntaan.) Porukkaa valui melkoisen hyvin pärjänneeseen Vasemmistoliittoon. Siitä en ole pahoillani, mutta muuten Suomen poliittinen ilmapiiri uhkaa nyt muuttua entistäkin lyhytnäköisemmäksi ja pohjoiskorealaisemmaksi.

Suomalaisen politiikan kiinnostavat ajat jatkuvat vähintäänkin ensi eduskuntavaaleihin asti. Saa nähdä, pystyykö kolmen suuren puolueen hyvävelimafia kokoamaan itsensä uudelleen, vai muuttuuko kenttä pysyvästi. Jättivoitosta huolimatta persut joutuvat pelaamaan ”vanhojen puolueiden” kanssa aivan samanlaisella neuvottelu-, kompromissi- ja suhmurointitaktiikalla kuin kaikki muutkin saadakseen läpi edes joitakin tavoitteistaan. Nopeita poliittisia pikavoittoja ei ole tulossa heille (eikä muillekaan): saa nähdä, jaksaako kannattajakunta odottaa kärsivällisesti – ja jos ei, ketkä pääsevät ensi vaalien protestipuolueeksi. Ja nouseeko äänestysprosentti niissä vaaleissa enemmän kuin vain pikkuriikkisen, kuten nyt.

Totuuden suloinen lintu

·

Hei, tänään on eduskuntavaalit!

Uurnille siitä, jos et jo ole kansalaisvelvollisuuttasi täyttänyt!

Olkoon tämän sunnuntain musiikkivideona laulu, joka joutui tuoreeltaan soittokieltoon Thatcherin ajan BBC:ssä: Englannillahan oli silloin vielä nykyistäkin kritiikittömämpi hinku hännystellä Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltojen taloudellisen etunsa nimessä käymiä kahakoita, joten siihen pirtaan ei kauhean hyvin istunut hittisävelmä, jossa pommikonelentäjä on pikku hiljaa sekoamassa jonkun tarkemmin nimeämättömän arabimaan ilmatilassa… The The -yhtyeen (jonka ainoa jäsen Matt Johnson tähän aikaan oli) ”Sweet Bird of Truth” on joka tapauksessa kestänyt aikaa hienosti.

 

Lauantaina Tähtivaeltaja-päivä, sunnuntaina vaalit, tiistaina Kääntäjän ääni!

· Yksi kommentti ·

Aivan niin, kiirettä piisaa. Huomenna lauantaina on perinteikäs Tähtivaeltaja-päivä Ravintola Pohjanhovi Salissa Helsingin Domus Academican tiloissa. Itse olen lauteilla kello 15:30 keskustelemassa Johanna Vainikainen-Uusitalon, Anssi Aution ja Juha Tupaselan kanssa, Kuinka Quantum Thiefistä tuli Kvanttivaras. Tiedossa kiinnostavaa pohdiskelua spekulatiivisen kirjallisuuden suomentamisen iloista, suruista, omalaatuisuuksista ja ongelmista. Eikä muukaan ohjelma tylsää ole. Varaa koko päivä.

* * *

Sunnuntaina on sitten eduskuntavaalit, ellet ole sattunut huomaamaan. Nyt ainakin näyttäisi vahvasti siltä, että jokaisella äänellä on merkitystä. Käytä omaasi. Äläkä lopeta politikointia äänestämiseen: ole seuraavat neljä vuotta se, joka lähettää äänestetyllesi sähköpostia, kommentoi, kritisoi ja kiittää – asiallisesti ja silloin kun on aihetta.

* * *

Ja vielä: ensi tiistaina 19.4. on kevään viimeinen Kääntäjän ääni -tilaisuus KOM-ravintolassa Helsingin Kapteeninkatu 26:ssa. Tällä kertaa puhutaan italialaisesta kirjallisuudesta ja sen suomentamisesta, äänessä Hollo-palkinnon saanut Lena Talvio, Laura Lahdensuu ja Nina Paavolainen.

Tarvetta toimenpiteisiin?

·

Kuninkaan puhe pisti, jälleen kerran, pohtimaan myös yhtä vanhaa suosikkikeppihevostani. Elokuvan ”Bertien” lapsuus todettiin moneen kertaan jotakuinkin karmeaksi. Ei kavereita, vain kiusaava isoveli. Vanhemmat etäisiä ja kiireisiä, näkivät lapsiaan ainoastaan kerran päivässä järjestetyssä tilaisuudessa. Muun ajan lapsi viettää vaihtuvien lastenhoitajan hoivissa.

Ei sellainen ole normaalia lapsuutta, eikä elämä muutu yhtään normaalimmaksi senkään jälkeen. Kavereita ei ole luvassa sittenkään, eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia valita elämänuraa tai opiskelupaikkaa omien kiinnostusten pohjalta. Nuorta ei kohdella kuin ihmistä, vaan pelkkänä esi-isiensä jälkeläisenä. Kapinaikä? Ei tule kuuloonkaan. Ja jos tulee, niin siitä kuullaan sitten ympäri maailmaa.

Ei ihme, jos viiraa päästä, tai tulee muuten ongelmia. Se ei ole perinnöllistä, vaan luonnottoman ja sairaan ympäristön, lapsuuden ja nuoruuden tuotosta. Samanlaisia kärsimysnäytelmiä koetaan vieläkin monissa muka sivistyneissä maissa yhä edelleen. Ehkä kuninkaallisten lapset pitäisi ottaa jo mahdollisimman pian syntymän jälkeen pois vanhemmiltaan ja sijaiskotiin, niin heillä olisi vähän paremmat mahdollisuudet kasvaa kunnon kansalaisiksi?

Minä, Bertie

·

Kuninkaan puheen perusasetelma on yksinkertainen. Prinssi joutuu, enemmän tai vähemmän vastoin tahtoaan, nousemaan valtaistuimelle. Eletään 1930-lukua, ja radiosta on tullut yhä tärkeämpi tietolähde. Ja tästä tuleekin se perusongelma: tuoreella kuninkaalla sattuu nimittäin olemaan pahanlainen änkytysongelma.

Tom Hooperin elokuvan tarina on pieni ja yksinkertainen, mutta homma toimii paitsi tyylikkäästi lavastuksella toteutetun epookin, myös erinomaisen näyttelijäkaartin voimin. Colin Firth on juuri sopivan kiusaantuneen ja estoisen oloinen ”Bertienä”, josta tulee Englannin kuningas Yrjö VI isoveljen haksahdettua eronneeseen naiseen. Puolittain sattumankauppaa löytyvän, metodeiltaan omintakeisen ja taustaltaan epämääräisen australialaisen puheterapeutin (Geoffrey Rush) suhde tuo monellakin tavoin mieleen keisari Pu Yin ja yksityisopettaja Reginald Johnstonin hahmot Bertoluccin Viimeisessä keisarissa. Molemmissa tapauksissa opettajan epätavalliset metodit aiheuttavat hämmennystä sekä oppilaassa että hänen hovissaan.

Muukin näyttelijäkunta pelaa rooleissaan erinomaisesti: sivuhenkilöistä jäi erityisesti  mieleen Timothy Spallin mainio Winston Churchill – mutta Churchillin rooliin tietysti pitääkin saada mieleenjävä tyyppi. Mieleen jäi myös kuninkaansa puheongelmiin ja niiden parannusyrityksiin perin nahkeasti suhtautunutta arkkipiispaa esittänyt Derek Jacobi – joka meille 1970-lukunsa television ääressä viettäneille on ikuisesti eräs toinen änkytyksestä (muiden ongelmiensa ohella) kärsinyt monarkki:

 

Luulen, että castingia tehtäessä työryhmä on hyvinkin voinut muistella BBC:n huikeaa Minä, Claudius -sarjaa (1976) ja tehdä viitteen aivan tarkoituksella.