Kuninkaan puheen perusasetelma on yksinkertainen. Prinssi joutuu, enemmän tai vähemmän vastoin tahtoaan, nousemaan valtaistuimelle. Eletään 1930-lukua, ja radiosta on tullut yhä tärkeämpi tietolähde. Ja tästä tuleekin se perusongelma: tuoreella kuninkaalla sattuu nimittäin olemaan pahanlainen änkytysongelma.
Tom Hooperin elokuvan tarina on pieni ja yksinkertainen, mutta homma toimii paitsi tyylikkäästi lavastuksella toteutetun epookin, myös erinomaisen näyttelijäkaartin voimin. Colin Firth on juuri sopivan kiusaantuneen ja estoisen oloinen ”Bertienä”, josta tulee Englannin kuningas Yrjö VI isoveljen haksahdettua eronneeseen naiseen. Puolittain sattumankauppaa löytyvän, metodeiltaan omintakeisen ja taustaltaan epämääräisen australialaisen puheterapeutin (Geoffrey Rush) suhde tuo monellakin tavoin mieleen keisari Pu Yin ja yksityisopettaja Reginald Johnstonin hahmot Bertoluccin Viimeisessä keisarissa. Molemmissa tapauksissa opettajan epätavalliset metodit aiheuttavat hämmennystä sekä oppilaassa että hänen hovissaan.
Muukin näyttelijäkunta pelaa rooleissaan erinomaisesti: sivuhenkilöistä jäi erityisesti mieleen Timothy Spallin mainio Winston Churchill – mutta Churchillin rooliin tietysti pitääkin saada mieleenjävä tyyppi. Mieleen jäi myös kuninkaansa puheongelmiin ja niiden parannusyrityksiin perin nahkeasti suhtautunutta arkkipiispaa esittänyt Derek Jacobi – joka meille 1970-lukunsa television ääressä viettäneille on ikuisesti eräs toinen änkytyksestä (muiden ongelmiensa ohella) kärsinyt monarkki:
Luulen, että castingia tehtäessä työryhmä on hyvinkin voinut muistella BBC:n huikeaa Minä, Claudius -sarjaa (1976) ja tehdä viitteen aivan tarkoituksella.
