Avaruuden valloitus

· 2 kommenttia ·

Tänään tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Juri Aleksejevitš Gagarin kiersi Maapallon, kerran, Vostok 1 -avaruusaluksella.

Sanapari avaruuden valloitus ilmaantui etenkin nuorille (pojille) tarkoitettuun populaarikirjallisuuteen pariksikymmeneksi vuodeksi, kunnes siitä joskus 1980-luvun alussa luovuttiin. Eihän ”Amerikan valloituskaan” käynyt niin, että Kolumbus kastoi espanjalaisella rantahietikolla isovarpaansa Atlanttiin. Avaruus on yhä valloittamatta, ja luultavasti pysyykin. Saatetaanhan siellä käydä, joskus, ehkä asua ja elääkin, mutta ”valloittaminen” on iso sana, liian iso.

Gagarinin muisto – ja Neuvostoliiton avaruustutkimusohjelma – ovat selvinneet monia muita elämänaloja paremmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historian uusiksi kirjoittamisesta. Mutta monen niin suoma- kuin ulkomaalaisenkin (hah!) mielestä on ollut kiusallista myöntää, että ensimmäinen avaruuslentäjä oli… neukku. Veli venäläinen. Ryssä. Slobo. Iivana. Vaikka 1960-luvulla kohtuullisen paljon ns. länsimaissa kiertänyt Gagarin oli ilmeisesti ihan joviaali esiintyjä ja siltojen rakentaja. Vastahankaisuus on näkynyt myös omassa elämässäni. Ensimmäinen etunimeni on Jyri, vuotta ja vajaata kuukautta syntymääni ennen matkansa tehneen Juri Gagarinin mukaan. Vanhemmat sukulaiset kuitenkin tiesivät nimeni alkuperän ja ryhtyivät jääräpäisesti kutsumaan minua Pekaksi, joka sitten vakiintui käyttönimeksi.

Mutta ehkäpä planeettamme ensimmäisen avaruuslentäjän nimen saaminen on silti vaikuttanut elämääni. Ainakin äidin mukaan ensimmäinen sanani oli nimittäin ”tähti”.

(Kuvan kello ei ole minun, vaan Sipin.)

Varhaistuotanto III

·

Norjalaisvitsit-kirja johti vitsikirjailijaurani jatkumiseen: Kansat nauravat (WSOY 1994) julkaistiin pari vuotta myöhemmin.

Kungfutse sanoo: Jos tappaa miehen vaimon, raiskaa tyttären ja myy hänen poikansa orjaksi ei voi olettaa miehen tarjoavan päivällistä asian nousematta esiin pöytäkeskustelussa.

En ole seurannut vitsikirjamarkkinoita, mutta kuvittelisin internetin yleistymisen syöneen lajityypiltä pohjaa. 1990-luvun alkupuolella oli vielä mahdollista keräillä juttuja netistä ja vielä ilmoittaa asia esipuheen kiitoksissa.

En varmaankaan lähtisi nykyään muutenkaan tekemään etnisillä stereotyypeillä leikittelevää vitsikirjaa. Ilmapiiri on toinen: julmempi, kylmempi, primitiivisempi ja aggressiivisemmin nationalistinen.

Sinänsä pyrin tuolloin rikkomaan ainakin ilmeisimpiä stereotyyppejä. Luullakseni kirjan juttukokoelma – siinä muodossa mihin minä sen lopulta kirjoitin – suhtautuu ilkeän ylemmyydentuntoisesti lähinnä (pohjois)eurooppalaisiin ja pohjoisamerikkalaisiin. Muihin kulttuureihin yritin ottaa vähän toisenlaista kulmaa.

Tarra arkansasilaisen auton puskurissa: ”Jos kykenet lukemaan tämän tekstin, et ole kotoisin täältä.”

Etnisiin ryhmiin laskettiin näjemmä tuolloin myös Maan ulkopuoliset, eh, etniset ryhmät:

Mitä UFO-kokemuksiin tulee, tämä seuraava on taatusti tosi:
Opiskelijapoika lähti ravintolasta ajamaan kotiaan kohti. Pimeällä metsätaipaleella hänet pysäytti vilkkuvavaloinen UFO. Siitä tuli ulos kaksi sinistä humanoidia, jotka kuljettivat hänet ufoon. Ufo lähti lentoon ja saapui valtavan ison ja kirkkaasti valaistun emäaluksen luokse. Emäaluksella hänen luokseen tuli valkoinen humanoidi, joka otti häneltä verikokeen. Sen jälkeen hänet ilmeisesti huumattiin ja hän heräsi seuraavana aamuna poliisiasemalla.

Mutta on kirjassa sentään Pekka Vuoren hieno kansikuvitus, ja kovat kannet. Ehkä siitä johtuen divarihinta on Norjalaisvitseihin verrattuna nelin- tai viisinkertainen.

Moskovasta tuhat kilometriä itään on keskikokoinen kaupunki.
Siitä tuhat kilometriä itään on kohtalaisen kokoinen kylä.
Siitä tuhat kilometriä itään on pieni ja köyhä kylä.
Siitä tuhat kilometriä itään on ränsistynyt tölli.
Siitä tuhat kilometriä itään on maakuoppa, jossa istuu kaksi työläistä. Toinen heistö lukee löytämäänsä lehdenrepaletta.
– Kuulehan Ivan, tässä lehdessä kerrotaan sellaisesta paikasta kuin Los Angeles. Missähän se sijaitsee?
– Se on täältä kymmenentuhatta kilometriä itään.
– Vai niin. Mahtaa olla varsinainen persläpi.

Melkein 50 vuotta sitten

·

Ylihuomisen merkkipäivän johdosta tämänsunnuntainen musiikkivideovalinta oli poikkeuksellisen helppo. Hieno laulu, hieno bändi ja sopivasti ajan koh- eikun patinaa.

Mellarin 70-lukua

·

Kirjavaisen Sakke on minua pari vuotta vanhempi ja taisi liikkua teinivuosinaan paljon enemmän kotikaupunginosassaan Mellunmäessä kuin minä siinä naapurissa Kontulassa. Niinpä Sakke ehti nähdä muutaman asian enemmän ja kuulla enemmän juttuja sillä aikaa kun itse hankasin nenääni kirjoihin. Puolensa kummallakin.

Ohjaaja-dramaturgi Sakari Kirjavaisen toinen romaani Tinaharkko (Johnny Kniga 2011) kertoo Jappe Kärpäsestä, Saken ikäisestä mellunmäkeläispojasta ja hänen 1970-luvustaan. Iso osa paikoista on minullekin tuttuja – tätini ja serkkuni asuivat Mellarissa – mutta Jappe liikkuu kyllä eri puolilla Helsingin ympäristöä enemmän kuin minä tuolloin. Esimerkiksi Koivukylään tutustuin vasta paljon myöhemmin, silloin kun se oli jo rakennettu. Sipoota en tunne kovin hyvin vieläkään. Silti miljööt ja ilmiöt tekevät tästä minulle jonkinlaisen kotiseuturomaanin.

Tai kertomuskokoelman. Kirja koostuu erillisistä episodeista, joita välillä tuntuu yhdistävän vain se, että ne tapahtuvat Japelle, Japen perheelle tai Japen kavereille. Yleensä kahdelle jälkimmäiselle ryhmälle. Jappe itse tuntuu olevan elämässään pikemminkin vähän välinpitämätön sivustakatsoja. Hän ei tunnu myöskään juuri muuttuvan tai kasvavan episodien väleissä kuluvien kuukausien ja toisinaan vuosienkin mittaan. Välinpitämätön asenne tietysti selittää sen, miksi Japelle käy lopulta niin kuin käy, tai ainakin on selittävinään. Itselläni oli huomattavia vaikeuksia saada otetta koko tyypistä ja hänen motiiveistaan. Hieman hämmentävä oli myös  Seksuaalipoliittisen seuran julkaisuja -sarjan ykkösosan kappaleiden päätyminen tuon tuostakin milloin kenenkäkin henkilön luettavaksi ja siteerattavaksi. Ehkä se tuotti jatkuvuutta?

Osan tarinoista olen kuullut Sakelta aikaisemminkin – jouluinen automatka Neuvostoliittoon sisältyi Saken pikkujoulusaarnaan Eino Leinon Seurassa viime marraskuussa – mutta tässä ne kyllä asettuvat hyvin aikaansa silloinkin, kun alkuperäinen juttu on ilmeisesti peräisin aivan eri ajalta. Niinhän tarinankerronta toimii. Muistoja, muistikuvia ja miljöitä kirja välittää (ja herättää) hyvin, vaikka romaanikokonaisuus jäikin minun mielessäni vähän hajanaiseksi.

Uurnaan muutakin kuin tuhkaa

·

Tänään alkaa eduskuntavaalien ennakkoäänestys. Itse vaalit ovat sopivasti Tähtivaeltaja-päivän jälkeisenä sunnuntaina 17. huhtikuuta.

Tiedätte itsekin, että tällä kertaa ei auta vedota vanhaan ”ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään” -virteen. Nyt on tiedossa luultavasti kiinnostavimmat eduskuntavaalit… niin, oikeastaan koko minun elinaikanani. Jos hyvin käy, kok-demin, kokkareiden ja kepulaisten perinteinen hyvävelimafia menettää valtaansa. Jos huonosti käy, Suomesta ruvetaan kehittämään kuviteltuun lintukotomenneisyyteen tuijottavaa, pohjoiskorealaisen sulkeutunutta ja isänmaallisen suoraselkäistä satu-Suomea.

(Tosin olisin melkein valmis lyömään vetoa, että perssuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa jouluun mennessä vähintään kahtia ja edustajien välillä on menossa vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. Kuuluu puolueen perinteisiin.)

Itse en ole vielä lopullista ehdokastani valinnut, muta Husein Muhammed on vahvoilla. Tuttu ja fiksu tyyppi. Sitä paitsi minäkään en ole koskaan vuollut pajupilliä; albaan olen aikoinaan pukeutunut, kerran, eikä se näyttänyt ylläni todellakaan kauniilta. Armeijan harmaita olen käyttänyt – vanhan kunnon ajan sarkakamppeita – koska sivaritkin käyttävät armeijan vaatteita (ilman arvomerkkejä, tietysti, ja, hah, ilman leijonanappeja). Kurdina Huseinilla on sitä paitsi vähän sodan jälkeen syntyneitä keskivertosuomalaisia realistisempi kuva siitä, mitä kaikkea isänmaallisuuden nimissä oikeutetaan eri puolilla maailmaa.

Varhaistuotanto II

·

Olin julkaissut kirjantekijä jo ennen 391:n ja Kotistudion ilmestymistäkin. Tilillä oli peräti neljä julkaisua: yhdessä olin kirjoittajan tittelillä, kolmessa toimittajana (joista kahdessa toisena kahdesta toimittajasta), joskin kaikissa oma kirjallinen panokseni oli kohtuullisen iso. Kolme neljästä oli ns. isojen kustantajien julkaisuja.

Aloitetaan komeron penkominen numero kakkosesta siitä yksinkertaisesta syystä, että numero ykkösen kappaleet (joita pari lienee tallessa) ovat ilmeisesti paljon syvemmällä komerossa. Tai ullakolla. Tai jossain. Norjalaisvitsit (toim. Juhani Mäkelä & Pekka Mäkelä, WSOY 1992) sai alkunsa televisiossa. Faija esitteli TV1:n Maailmankuvat-ohjelman eräässä jaksossa katsojille Norjassa suosittuja suomalaisvitsejä, niitä joiden sankareina seikkailivat Pekka, Toivonen ja Marja-Liisa. Hän julisti myös katsojakilpailun norjalaisvitseistä.

Muutamia valikoituja vitsejä kerrottiin myöhemmässä lähetyksessäkin, mutta koko kirjesaalis, kolmisen ratkeamaisillaan olevaa muovikassillista, tuotiin minulle toimitettavaksi. Olin ehtinyt tuossa vaiheessa roikkua netissä jo muutaman vuoden ja lueskella news-huumoripalstoja, joten odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla. Mutta itse asiassa yleistaso oli yllättävänkin hyvä. Oli mukana tietysti sellaistakin kamaa joka ei pahemmin naurattanut kertoessaan lähinnä lähettäjänsä maailmankuvasta tai mielenterveydestä (tyyliin Norjalainen ja suomalainen menivät syömään. Suomalainen söi ruokaa, norjalainen söi PASKAA), mutta paljon, paljon enemmän oli kohtuuhauskoja juttuja, joista pienellä toimittamisella sai ihan julkaisukelpoista kamaa. Vitsikirjamielessä, siis: WSOY ilmaisi halunsa julkaista parhaat palat kirjana.*

Koomikoilla on maine onnettomina tosikkoina, ja minäkin odotin toimitus- ja muokkaustyön olevan yhtä piinaa, mutta loppujen lopuksi tykkäsin työrupeamasta oikeastaan aika tavalla. Sitä paitsi vitsin kompaktin dynamiikan työstämisen harjoittelu ei ole wannabe-kirjailijalle varmaakaan huonoa oppia. Lähes kaikkia sinänsä hyviä jutunaihioita joutui joka tapauksessa hiomaan, tiivistämään, jämäköittämään, mehevöittämään tai muuten vain muokkaamaan.

Lopputuloksena putkahti noin 120-sivuinen pikku kirja, jota kai myytiin ihan mukavasti** televisio-ohjelman vauhdittamana. Luultavasti painos meni loppuun, ainakaan en muista että olisin koskaan saanut tietoa siitä että kirjaa olisi viety makuloitavaksi, kuten niin usein käy. En usko, että kovin moni on katsonut kovin tärkeäksi säilyttää tätä kirjallista helmeä. Antikvariaattiarvo ei silti liene kovinkaan korkealla: pikavilkaisten Huuto.netissä sitä on myyty huimaavalla yhden euron summalla. Jos minusta joskus tulee maailmankuulu kirjallinen nero (hah!), arvo voi tietysti nousta. Vaikkapa kahteen euroon.

– Tiedätkö, miten norjalaiset vastarintamiehet upottivat saksalaisia sukellusveneitä sodan aikana?
– ???
– He sukelsivat sen vierelle ja koputtivat oveen…
– Mutta eivätkös saksalaiset oppineet noin yksinkertaisen tempun aika pian?
– Tottakai. Kerrankin vastarintamiehen koputtaessa perämies aukaisi luukun sanoakseen että ”Emme me enää tuohon halpaan mene…”

 

___

* Ensimmäisellä neuvottelutapaamisella Södikan tiloissa Bulevardilla sain yhden niistä harvoista kustannusbisnestä koskevista opetuksista, jonka muistan vieläkin, lähes erehtymättä: Tulin palaveriin sovittuna aikana oikeaan osoitteeseen ja vedin WSOY:n pääkonttorin ulko-oven kahvasta. Ovi ei auennut. Kiskoin uudelleen. Ei auttanut. Astuin pari askelta taaksepäin tarkistaakseni, olinko sittenkin erehtynyt ovesta. Ei, muita kustantamon tiloihin vieviä ulko-ovia ei ollut. Tässä vaiheessa huomasin faijan, joka asteli jalkakäytävällä huvittuneena: ”Kuule, monen lupaavan kirjailijan ura on tyssännyt siihen, etteivät he ole saaneet kustantamon ovea auki.” Hän astui ovelle ja, äärimmäisen epäsuomalaisesti, työnsi sen auki.

** Suomen markkinoilla tämä tarkoittaa ehkä noin tuhannen–kahdentuhannen kappaleen myyntiä.

Festivaaliavaruusapina

·

Tämä klippi alkaa kesken biisiä eikä äänenlaatukaan ole ihan hifiä, mutta minä olin paikalla (näkymättömissä kamerasta etuvasemmalle) ja keikka oli kaiken kaikkiaan loistava.

”Space Monkey” on alunperin vuoden 1978 Easter-albumilta, itse asiassa edellinen raita levyn tunnetuimmasta laulusta (josta täällä tuoreehko versio vähän eri kokoonpanolla).

Festivaalikausi on pian sylissä, ja kiirettä pitää: Daniel Lanoisin Black Dub, esimerkiksi, soittaa Porissa vain pari päivää ennen kuin Sielun Veljet nousee lauteille Joensuussa… edellyttäen tietysti, että Dan tajuaa tällä kertaa pitää varansa sen moottoripyöränsä kanssa.

Ehdokas

·

Kappas vain, Philip K. Dickin Tohtori Veriraha, jonka suomensin puolitoista vuotta sitten, on päässyt Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaaksi. Mainio, sympaattinen tarinahan hän on – ja varsin mukavaa käännettävää – mutta silti olen hivenen yllättynyt. Kovassa sarjassa ollaan yhtä kaikki: Margaret Atwood, Pat Cadigan, Hal Duncan ja Maarit Verronen.

Meinasin mainostaa tässä, että voittaja julkistettaisiin Tähtivaeltaja-päivänä 16.4., mutta luin tarkemmin tiedotetta: ”Voittaja julkistetaan alkukesästä.” Kannattaa yhtä kaikki suunnata T-päivänä Helsingin Dommalle, siellä on erinomaista ohjelmaa ynnä suomentajapaneelikeskustelu, johon itsekin osallistun.