Machotauti

· Yksi kommentti ·

Toksoplasmoosi tunnetaan kissojen levittämänä sairautena, joka saattaa toisinaan olla haitallinen sikiöille. Monet tietävät myös, että sairautta aiheuttava Toxoplasma gondii -alkueliö muuttaa hiirten käyttäytymistä: se tekee niistä rohkeampia ja hitaammin reagoivia – toisin sanoen alttiimpia joutua kissojen ruoaksi. Alkueliön elinkierto nimittäin edellyttää kehitysvaihetta kissan suolistossa.

New Scientistin elokuun 30. päivän numero käsittelee useitakin erilaisia isäntäeliöidensä käyttäytymistä muuttavia loisia. Tunnetuimpia ovat Ophiocordyceps-suvun sienet, jotka muuttavat isäntämuurahaisensa zombiksi, joka viimeisillä voimillaan kapuaa muurahaisten suosiman paikan yläpuolella killuvan lehden alapinnalle, takertuu leuoillaan lehteen ja kuolee. Tämän jälkeen sieni kasvattaa muurahaisen ruumiista itiöemän, ja itiöt satavat sopivasti alla kulkevien muiden muurahaisten niskaan.

T. gondii ei ole yhtä hirviömäinen tapaus, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että se saattaa hyvinkin vaikuttaa myös ihmisten käyttäytymiseen. Yhteisöissä, joissa toksoplasmoosia esiintyy tavallista enemmän, ihmisillä on enemmän taipumusta dogmaattisuuteen, epäluuloisuuteen, sääntöjen rikkomiseen ja mustasukkaisuuteen. Tai, kuten kalifornialaistutkija Kevin D. Lafferty toteaa,

”On ehkä turhan kärjistävää väittää, että toksoplasmoosi tekee miehistä machompia, mutta kyllä se ehdottomasti liittyy neuroottiseen käyttäytymiseen, joka puolestaan liittyy vahvasti eriytyneisiin sukupuolirooleihin.”

Machoudesta on ollut T. gondiille hyötyä ainakin ennen vanhaan, ei niinkään sukupuoliroolien vahvistamisen vuoksi, vaan ennen kaikkea hidastuneen reaktionopeuden ja vähentyneen valppauden vuoksi: tällainen yksilö, varsinkin metsästäjä, on paljon alttiimpi joutumaan petojen saaliiksi, joten alkueläimet pääsevät helpommin elinkiertonsa kannalta välttämättömään kissaeläimen suolistoon. Ihmisyhteisöjen kannalta tämä on tietysti saattanut olla hyväksikin: aggressiiviset ihmiset ovat kokeneet eräänlaista luonnollista poistumaa. (Myöhemmin, metsästyksen merkityksen vähetessä, on tarvittu sodankäyntiä tällaisen jälkiaborttimenetelmän käyttämiseen.)

Nykyään  T. gondii -infektion kantajat ovat tietysti ”tervettä” väestöä alttiimpia joutumaan esimerkiks liikenneonnettomuuksiin, jolloin vahinkoa saattaa tulla muillekin, eikä alkueläimen elämänkierto välttämättä toteudu ”suunnitellulla” tavalla. Niin, olenhan minäkin ollut kissojen kanssa sen verran tekemisissä, että saatan hyvinkin olla T. gondii -kantaja. Onneksi en kovin usein autoile.

Hengellisistä asioista

· 2 kommenttia ·

Kesän muistoja: Tom Jonesin keikka Pori Jazzissa alkoi tällä laululla, eikä jatkokaan ollut yhtään vähemmän jykevää. Tässä sitä paitsi yhdistyy toisen saman päivän tähden, Seasick Steven, setin soitinnus: pelkkä slide-kitara ja rummut.

.

.

Tompan albumi Praise and Blame on hieno, suosittelen!


Biitistä mittaa

·

Viime viikonloppuna tuli soiteltua Muusikoiden.netin jokavuotisessa viikonlopputapaamisessa Booker T. & MG’siä. Hauskaa oli, pikkumokailuista huolimatta, ja ilmaan tuli heitettyä ajatus soittaa ensi vuonna The Metersiä. Ajatus on yhtä aikaa sekä riemastuttava – tykkään neworleansilaisesta musiikista – että kammottava: pitäisikö opetella klaaraamaan näitä bassokuvioita? Pahin ongelma eivät ole tietenkään oikeat sävelet, vaan se etteivät biitit osu tosiaankaan ihan niille tuhannesosasekunneille kuin metronomi sanoisi, vaan ne osuvat siinä ihan lähellä olevaan oikeaan paikkaan

.

.

… mutta onhan tässä vuosi aikaa harjoitella.

Tämä kuvanauhoitus on Dr. Johnin televisio-ohjelmasta vuoden 1974 tietämistä.

Tantsut Huvilan haalilla

·

Tämäniltainen Huvilateltan konsertti luotasi pohjoisamerikkalaisesta musiikista hieman vähemmän tunnettuja puolia melkoisen viehättävällä tavalla. J. Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään Paratiisin pojat -duo luotasi sekä aitoa että keksittyä amerikansuomalaisten musiikkia rujon kulmikkaasti, rosoisten tarinoiden vetämänä. En ole näitä levyltä tuttuja Lännen-Jukka-juttuja päässyt aikaisemmin livenä näkemäänkään, joten keikka oli siinäkin suhteessa mainio kokemus.

Quebecilainen La Bottine Souriante pisti saman tien tanssiksi: paitsi että kymmenmiehistä soittaja- ja laulajaryhmää täydensi huikea tanssijatar, bändi pyysi heti keikan alkuun yleisöä tanssimaan lavan eteen. Ja mikäpä ettei. Orkesterin rikas, kanadanranskalaisista ja kelttiläisistä aineksista punottu musiikki on oivaa tanssikamaa ainakin sukkelampijalkaisille. Itse jäin seuraamaan soittajien huikeaa jalkatyötä: ryhmällä ei ole varsinaista rumpalia, vaan joka laulussa yksi tai kaksi soittajaa rummuttaa kaksin jaloin mikitettyä lautaa. (Yksinkertainen idea, mutta ajatuskin hoitaa kokonaisen keikan komppaus tuolla tavoin saa sääret ja reidet särkyisiksi, eivätkä kahden jalan kompit olleet mitään ihan simppeleitä rytmejä.) Muutamilla käsiperkussioilla ja mainiolla basistilla François Marionilla täydennettynä tästä syntyi tukeva biitti, jonka päälle muun yhtyeen oli hyvä riffitellä viuluilla, kielisoittimilla ja torvilla.

Alkupuolensa ajan keikka tuntui olevan yhtä riemua ja reipasta menoa, mutta yhtyeen tuotantoa tuntemattoman korvissa juttu alkoi vähitellen toistaa itseään melkoisesti. Suurin osa yleisöstä jaksoi kuitenkin olla innoissaan loppuun asti, ja mikäs siinä. Kyllä tuota kuunteli, hytkyi tahdissa ja hakkasi käsiään polviin ihan sujuvasti. Erinomaista bilemusiikkia.

Toisen maailmansodan lellilapsi

· 3 kommenttia ·

Muurahaispuun kirjoittamista varten varaamani lähdekirjallisuuden lukeminen on sujunut varsin hitaasti, osittain siksi että juutuin erääseen perin tympeäksi osoittautuneeseen kirjaan (Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria, edelleenkin kesken) ja osittain siksi, että aika meni  Muurahaispuun kirjoittamiseen. Kirjan kannalta tämä tuskin on ratkaiseva ongelma: mikäli Suomen historiaan liittyvässä taustoituksessa ilmenee räikeitä ristiriitoja kirjallisuuteen kirjatun todellisuuden kanssa, tilaisuuksia korjaamiseen on vielä paljon.

Joka tapauksessa Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin Suomi 1944 – Sota, yhteiskunta, tunnemaisema (suom. Paula Autio, Siltala 2009) on lukemisen arvoinen teos. Nimensä hengessä se käsittelee Suomen tilannetta jatkosodan päättymisvuonna kuukausi kerrallaan. Samalla Meinander kuitenkin taustoittaa tilannetta aikaisemmin tapahtuneella ja valottaa tapahtuneen syitä ja seurauksia.

Ainakin minulle kirjassa oli melkoisesti uutta tietoa. En ollut käsittänytkään, miten riippuvainen Suomi oli – etenkin jatkosodan loppuvaiheissa – Saksan tuesta, paitsi sotilaallisen avun ja asetarviketoimitusten myös elintarvikehuollon suhteen. Vuoden 1944 alussa, jolloin yritys irrottautua Saksan kanssa solmitusta liittolaisuudesta* oli jo hyvin vakavan harkinnan alla, Suomessa olisi nähty nälkää mikäli Saksan elintarviketoimitukset olisivat keskeytyneet. Tämä olikin Saksalle pitkään toimiva kiristyskeino vastahakoisen vasallin pitämiseksi ruodussa: tilanne muuttui vasta kun Ruotsilta saatiin pitävä lupaus elintarvikeavusta.

Asemasodan päättymiseen keväällä ja käytännöllisesti katsoen koko Karjalan kannaksen menettämiseen (ns. Kannaksen läpijuoksu) vaikutti neukkujen sotilaallisen ylivoiman lisäksi myös ikääntyneen tsaarin upseerin, Mannerheimin, kyvyttömyys pysyä sodankäynnin uusien muotojen tasalla ja valtapelit, joilla hän piti alaisensa tietämättöminä kokonaistilanteesta tai siitä, mitä hän oli sopinut muiden esikuntaupseerien kanssa. Neuvostohyökkäys pysähtyi vasta sitten, kun apuun saatiin lisää saksalaisia ja neukut siirsivät sodankäynnin painopistettään etelämmäksi, Baltiaan ja Valko-Venäjälle. Viipurin menetys katsottiin riittäväksi kiihokkeeksi Suomen johdolle suhtautua innokkaammin rauhantunnusteluihin. Sitä se olikin.

Saksa suhtautui yllättävän kesysti aseveljien petokseen: tässä vaiheessa sotaa sillä ei enää kyllä ollutkaan rahkeita samanlaisiin pommituksiin kuin muutamien aikaisemmin livenneiden liittolaisten tapauksissa. Vallankaappausyritystä yritettiin organisoida lähinnä entisten suomalaisten SS-miestien voimin, mutta Ohrana oli hyvin perillä tilanteesta ja torjui yrityksen. Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa karkottamaan maassa olleet saksalaisjoukot: aluksi kyse oli valesodasta, mutta suomalaisten noustua maihin Tornioon saksalaisetkin rupesivat pistämään oikeasti hanttiin ja polttivat mennessään mm. suurimman osan Rovaniemen taloista.

Meinander korostaa eritoten kahta seikkaa: ensinnäkin Suomi oli liittoutuneille – ja myös Neuvostoliitolle – jokseenkin vähämerkityksellinen vihollinen; Suomen pakottamisessa rauhaan oli oleellisinta saada rintamaa lyhennettyä pohjoispäästä Suomen mittaiset pari tuhatta kilometriä, Suomen valtaamisen kaltaiseen operaatioon ei olisi ollut rahkeita eikä pahemmin halujakaan. Aselevon ja rauhansopimuksen jälkeenkin Suomi oli hyödyllisempi sotakorvauksina luovutettujen laivojen ja teollisuustuotteiden toimittajana kuin se olisi ollut miehitettynä satelliittivaltiona.

Toiseksi Suomi selvisi koko sodasta aivan käsittämättömän helpolla. Suomea ei esimerkiksi pommitettu oikeastaan juuri lainkaan: jonkin verran yritettiin tuhota armeijan huoltoreittejä ja rautatieyhteyksiä,** mutta sen lisäksi esimerkiksi Helsinkiä pommitettiin kunnolla vain muutamia kertoja. Englannin, Neuvostoliiton ja eritoten Saksan kokemiin massapommituksiin verrattuna tämä oli oikeastaan melkein yhtä tyhjän kanssa. Euroopan sodan osalta Neuvostoliitto kärsi suurimmat ihmishenkien menetykset,*** Suomi selvisi hyvin vähällä siinäkin suhteessa.

Suomen toista maailmansotaa on Suomessa tästä (suhteellisesta) helppoudesta huolimatta kuitenkin mytologisoitu aivan hillittömästi: Meinander arvelee tämän johtuvan pitkälti siitä, ettei itsenäisellä Suomella oikein muutakaan ole. Suomen sota (1808–09) oli pientä piperrystä muutaman kaatuneen ”taisteluineen” (huolimatta Runebergin runojen suurentelusta), sisällissota oli liian ristiriitainen ja traumaattinen tapaus. Niinpä toisesta maailmansodasta oli tehtävä kansakunnan yhtenäisyyden, itsenäisyyden ja itsepäisyyden symboli.

Tuossa on epäilemättä vinha perä.

___

* ”Erillissota”-myytti on hyvin pitkälti sodanjälkeisen kauden revisionismia. Todellisuudessa Suomi ja totalitaristinen Saksa olivat täysin avoimesti aseveljiä totalitaristista Neuvostoliittoa vastaan.
** Tällaisesta pommituksesta oli äidillänikin lapsuusmuistoja.
*** Sotilaiden osalta siksikin, että neukkujen taistelutaktiikat eivät totisesti säästelleet omia joukkoja.

Kilahtaneita kaakkeja

· Yksi kommentti ·

Okei, pienen tunnustuksen aika: Tämä oli minun ensimmäinen rocklevyni. Äiti taisi ostaa sen joskus sairastaessani kotona flunssaa tai jotakin niistä lievistä, ihoa pilkuttavista taudeista, joista ei ihan varmuudenlla saatu selvää olivatko ne jotakin rokkoa vai kenties jotakin ihan muuta. Meillä oli nimittäin siihen aikaan pieni perinne, joka tunnettiin nimellä ”kipeyslahja”.

En ole The Osmondsia hirveästi kuullut tämän singlebiisin ja sen kääntöpuolen ”That’s My Girl” lisäksi, ellei Donnyn ja Jimmyn ja jonkun muun sokerisia soololevyjä lasketa mukaan. Tiedän kuitenkin, että tämä rykäisy taisi olla melkoinen rujo poikkeama bändin tuotannossa. Sen ehkä huomaakin pukujen, hymyjen, kampauksien ja toisaalta itse musiikin rosoisuuden ristiriidassa.

Mali-luottamus kannattaa

· 2 kommenttia ·

Olenko muuten maininnut tykkääväni malilaisista laulaja-lauluntekijöistä? Ai, olen? No, sitten ei ole yllätys että minut nähtiin eilen Huvilateltassa diggailemassa Fatoumata Diawaraa. Vaikka en ole ennen hänen musiikkiaan kuullutkaan – esikoisalbumi ilmestyy vasta ensi kuussa – Malista on viime vuosina tullut niin paljon minun korviani ilahduttavaa musiikkia, että oli ilmeisen aiheellista tutustua tähänkin tekijään.

Juhlaviikot on järjestänyt ulkomaisten tähtien lämppäreiksi kotimaisia, eri musiikkityylejä edustavia artisteja, ja tällä kertaa valinta osui nappiin. Mad Ice ei ollut  pikkunäppärää ja tyylipuhtaudestaan tarkkaa opistomusiikkia, vaan verevää, melodista ja komeasoundista, puoliakustista itäafrikkalaistyylistä poppia. Mad Ice itse on osaava, karismaattinen ja näyttävä esiintyjä, eikä lauluissakaan ole valittamista. Nelihenkinen bändi säesti komeasti, lauluja kunnioittaen, oivallusta osoittaen. Mad Icellä tuntuu olevan jo vakiintunut fanikunta, enkä lainkaan ihmettele.

Fatoumata Diawara aloitti oman settinsä hyvin rauhallisella musiikilla. Hänen tanssija-ja näyttelijätaustansa huomioon ottaen tuntui hieman yllättävältä että hän itse keskittyi täydellisesti lauluun ja (erinomaiseen) komppikitarointiin, mutta tunnelmallinen, seesteinen musiikki ei välttämättä kaivannut sen kummempaa koreografiaa. Ja vähitellen meininki reipastui, Diawara pisti kitaran syrjään ja jätti soittamisen loistavalle triolleen. Sitten sitä tanssiakin kyllä nähtiin.

Karismaattinen, kiehtova lauluntekijä hänkin. Levy menee ostoslistalle, sitten kun se ilmestyy ja on rahaa ostaa levyjä. Mali osoittautui taas luottamuksen arvoiseksi.

126 liuskaa 12 pisteen Garamondilla

·

Muurahaispuun ensimmäinen versio on nyt valmis. Kun yhdistin kaksikymmentäkolme luvun* mittaista tiedostoa yhteen, sain käsikirjoituksen tämänhetkiseksi pituudeksi 126 liuskaa, kun teksti on 12 pisteen Garamond-kirjasinta ykkösrivivälillä. Se on jonkin verran enemmän kuin vaikkapa Karstan ensimmäisessä versiossa, vaikka tiedoston merkkimäärä onkin samaa luokkaa. Tässä kirjassa taitaa olla enemmän dialogia.

Tämä on jotakuinkin ainoa katkelma, jonka kukaan muu kuin minä tulee näkemään käsikirjoituksen ensimmäisestä versiosta. Ennen ateljeekriitikoille ja kustannustoimittajille luovuttamista on vielä aika paljon laittoa. Luulen, että käsikirjoitus lyhenee hieman. Etenkin alkupuolella on aika paljon päänhenkilön päänsisäistä jaarittelua, jota on perin aiheellista tiivistää.

Maininta Naamattu-päivityksessä tekstin pituudesta ja kirjasinlajista kirvoitti kiinnostavaa keskustelua. En ole ainoa Garamond-fani, mutta muidenkin kirjasimien ystäviä on. Korjauskierroksilla on hyvä välillä muuttaa kirjasinlaji toiseksi, eri virheet erottuvat silloin eri tavalla.

Mutta nyt on iso urakan osa tehty. Alkukuusta arvelin vielä, että kirjoittamiseen menee vielä syyskuun alkuakin. Vauhti kuitenkin kiihtyi melkoisesti loppua kohden. Niin minulla yleensä käy – niin omissa teksteissä kuin käännöksissä – ja toisinaan luotan siihen jopa liikaa. On kuitenkin tullut aika keskittyä hyvin omintunnoin muihin asioihin jonkin aikaa ja palata tuorein silmin ja mielin kirjan tekstin pariin… vaikkapa joskus ensi viikolla.

___

* Kirjaan ei silti ole tarkoitus tulla (tälläkään kertaa) numeroituja lukuja, vaan eräänlainen moderni informaatioaikakauden versio vanhanaikaisista luvunkuvauksista tyyliin ”Neljäskolmatta luku, jossa veli Willibald opettaa Sven-kuninkaalle, mitä sanassa sanotaan.”