Lisää kesän festarimuistoja. Tämä on se laulu, jonka ajaksi Seasick Steve pyytää yleisöstä tytön lavalle, istumaan vastapäätä, että voi laulaa yksin hänelle.
Koko elämä katseessa
Joskus kouluaikoina kävimme luokan kanssa taidenäyttelyssä, muistaakseni Ateneumissa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ihmeellisempää on, että näyttely teki minuun niin suuren vaikutuksen että kävin siellä itse uudelleen, omilla rahoilla. Toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä, koska kerran kyseessä oli niin ihmeellinen taiteilija kuin Juhani Linnovaara.
Tuohon aikaan Linnovaara teki paljon teknisesti tavattoman huoliteltuja töitä, enimmäkseen muotokuvia, joissa poseerasi… jokin. Niitä joitakin on sanottu sammakoiksi, monet niistä voisivat olla tuntemattomia metsäneläimiä – vaikkapa Johanna Sinisalon peikkoja – jotkut voisivat olla jonkinlaisia avaruusolentoja. Esimerkiksi tuo vieressä oleva pianisti teoksessa ”Kuutamosonaatti II”, joka toimi myös sen vuoden Helsingin Juhlaviikkojen julistetähtenä.
Monet näistä hahmoista asettuivat tauluun kuin valtiaat, monarkit, mestarit, huippuyksilöt, mutta heidän katseensa paljasti heistä muuta. Heidän katseensa paljasti, että monarkki, valtias, mestari, huippuyksilö pelkäsi tavattomasti, ettei hänestä pidettäisikään. Että joku olisi hänelle ilkeä.
Työt vetosivat, ja tulin itsekin leikitelleeksi sittemmin Kuutamosonaatin ideoilla toimiessani yhden numeron verran Kulttuuri-Sykloidin päätoimittajana ja kannentekijänä.
En ole vuosikymmeniin ollut Linnovaaran töiden kanssa missään tekemisissä, mutta nimi sattui taannoin lehdestä silmiin: Didrichsenin taidemuseossa on parhaillaan Juhani Linnovaaran retrospektiivinen näyttely. Ja näiden omituisten, surullisten, haikeiden ja epävarmojen alieneiden lumo on edelleen tallella. En välttämättä ole niin hirveän innoissani Linnovaaran muusta tuotannosta, mutta tämä 1970-luvun aineisto on edelleen mieletöntä.
Tosin nyttemmin on eräs pieni assosiaatio-ongelma: eräässä George Lucasin elokuvassa esiintyvä hessuhopomainen avaruusolento, jonka nimeä en suostu sanomaan, näyttää kiusallisen paljon Linnovaaran alieneiden maailmasta karanneelta.
* * *
Mainio kulttuurilauantai jatkui Kuusisaaresta Le Havreen.
Entinen Radio Cityn ja nykyinen Radio Helsingin dj Norppa oli kuulemma saanut kuulijoiden kiukkua niskaansa vertaamalla Aki Kaurismäen uuden elokuvan tarinaa Disney-elokuviin. Itse pidin Norppaa vastenmielisenä (joskin aika hyviä levyjä soittavana) ääliönä jo Cityn kulta-aikoina, eikä hänen ohjelmansa satunnaiskuuntelu ole antanut aihetta uudelleenarviointiin. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin myöntää, että väitteessä on vinha perä. Piirrettynä, puhuvien eläinten maailmaan siirrettynä, elokuvan tarina olisi silkka Disney-pastissi. Jean-Pierre Daroussinin näyttelemä rikoskomisario Monet sopisi olemuksensa viime piirrettä myöten Disney-elokuvaan.
Mutta Kaurismäen elokuvien katsomiseen – ja niiden rakastamiseen – on muitakin syitä kuin tarina. Myös Le Havre on visuaalisesti mielettömän upea: kuvat ja värit on rakennettu kauniisti kuin taulut. Sekin sijoittuu satumaailmaan, jossa yhdistyy luontevaksi kokonaisuudeksi piirteitä ja ilmiöitä nykyajasta siirrettynä 1950-lukua lähentelevään miljööseen. Ranskankielinen dialogi kärsii siitä, että kielitaidoton katsoja joutuu turvautumaan tekstitykseen, niukkasanaiset vähätelmät ja absurdia lähentelevät tokaisut menettävät tehoaan Suomeen sijoittuviin elokuviin verrattuna. Mutta silti oleelliset teemat ovat tallella: pienten ja syrjäytyneidenkin ihmisten yhteisön voima joka on valmis auttamaan apua tarvitsevaa muukalaista. Ja katseet. Katseet ovat Kaurismäen elokuvissa aivan oleellinen asia. Ne kertovat kaiken sen minkä dialogi jättää tarkoituksellisesti kertomatta.
Itselleni Le Havre ei ollut yhtä vahva kokemus kuin vaikkapa Mies vailla menneisyyttä, mutta hieno, näkemisen arvoinen elokuva yhtä kaikki.
Lähityöpäivä
Tänään kuulemma vietetään kansallista etätyöpäivää. Olen itsekin tehnyt etätöitä monia vuosia ja matkustanut bussilla, junalla tai metrolla tai niiden yhdistelmällä etäälle, enimmäkseen Helsingin kantakaupunkiin, mutta muutaman vuoden ajan myös kaukaiseen länteen, Espoon Leppävaaraan. Näiden kokemusten jälkeen voin vilpittömästi suositella lähityötä kaikille ystävillenikin.
Usein väitän, että työmatkani on kolme metriä – viisi, jos käväisen aamiasella keittiössä. Tosiasiassa työmatkasta tulee paljon pidempi, sillä Hesari jaetaan postilaatikkoon tontin kadunpuoleisessa päässä, ja sitä paitsi kävelen 2–5 aamuna viikosta kolmisen kilometriä Malmille aamu-uinnille ennen (aamiaisen ja) töiden aloittamista. Tänään uimareissu jäi tosin väliin, kun Kinnarpsin korjaaja kävi vaihtamassa mekanismin uskolliseen työtuoliini selkänojan lukituksen löystymisen vuoksi. Toivottavasti uusi mekanismi kestää, koska viisivuotinen takuuaika päättyy kuukauden kuluessa.
Näissä hommissa työvälineeseen kannattaa investoida, vaikka näissä hommissa ei kauheasti käteen jääkään investoitavaa rahaa.
Kuten kuvasta voi päätellä, Muurahaispuu on edistynyt ensimmäiseen printtiinsä. Silmä kiinnittyy eri asioihin, kun tekstin ulkonäkö muuttuu erilaiseksi. Siksi olen aikaisemmat näytöllä tehdyt korjailu- ja parantelukierroksetkin tehnyt eri kirjasimilla: kirjoitusvaiheessa käytän lähes aina klassista Garamondia, mutta korjauskierrosfontteina ovat piipahtaneet ainakin Calibri ja kammottavan ruma Courier. Pikaisessa printtitaitossa ollaan taas mielikirjasinleikkauksessani Garamondissa, mutta paperilla se näyttää toiselta. Nyt punakynätyt merkinnät siirtyvät pian taittotiedostoon, ja alkuviikosta siitä printataan uusi versio vietäväksi paperilla kustannustoimittajalle ja pdf-tiedostona ateljeekriitikoille. Sitten odotellaan kommentteja. Sitten vasta selviää, onko tässä jotakuinkin pienessä ja hiljaisessa tarinassa mitään järkeä, jaksaako sitä lukea, kiinnostaako se ketään. Itse uskon että homma toimii, mutta minä en ole erityisen objektiivinen arvioimaan. Jokainen terve vanhempi luottaa omaan lapseensa.
”– Ihan tavallista allaskasvatelihaa… Eikö niin? Eikö niin?”
Ei vaatinut kovinkaan terävää sf-ennustustaitoa kirjoittaa Karstaan, että avaruusaluksen miehistön aamiaisleivän päällä syömä leikkele oli lihaa, joka ei ollut koskaan ollut osa elävää eläintä. Useimmille alkaa olla selvää, ettei Maapallolla riitä kovinkaan kauaa resursseja tuhlattavaksi lehmien, sikojen ja muiden ravintoeläinten kasvattamisen kaltaiseen, järkevämpään viljelykäyttöön soveltuvaa maata haaskaavaan, holtittomia määriä kasvihuonekaasuja tuottavaan ja hitaaseen tuotantotapaan, joka kaiken lisäksi rääkkää eläimiä.
Sitä en osannut kyllä ennustaa, että ensimmäinen eläimetön liha saatetaan pistää poskeen jo joskus ensi vuoden tietämissä. Näin väittää ainakin taannoinen New Scientist. Mm. eläinoikeusjärjestö PETA:n tukema tutkimushanke on pystynyt kehittämään lihaskantasoluista ainakin jotakin suurin piirtein lihaksia muistuttavaa ainetta. Väri on kuulemma vielä väärä, sillä ns. oikean lihan punaisuus johtuu verestä, jota keinolihassa ei ole. Lihan rakenteen saamiseksi allaskasvate tarvitsee myös liikuntaa: lihassolujen on päästävä toimimaan niin kuin lihassolujen on tarkoitus toimia.
Kukaan ei ole tavaraa vielä maistanut. Eihän sitä ole vielä hyväksytty elintarvikkeeksi.
Vaikka maku – ja ravintoarvot – saataisiinkin ns. aidon oloiseksi, kestänee melko kauan ennen kuin tavara pääsee kaupan tiskiin. Tuotantomenetelmästä on kehitettävä jotakuinkin yksinkertainen ja luotettava ennen kuin hinnasta saadaan kilpailukykyinen. Sitten on vielä voitettava ennakkoluulot.
Kaiken tietomme vastaisesti pidämme nimittäin lehmän, sian tai kanan muodossa kasvatettua lihaa jotenkin ”luonnollisena”. Sitähän se ei ole: meidän syömämme lehmät, siat ja kanat ovat monen tuhannen vuoden (monilla vanhanaikaisilla tekniikoilla toteutetun) geenimanipulaation tulosta, niiden elämällä (tai kuolemalla) ei ole mitään tekemistä luonnollisuuden kanssa, eikä myöskään sillä miten niiden lihaa käsitellään eläinten kuoleman jälkeen. Ei ole ollut tuhansiin vuosiin.
(Sama pätee tietysti ravintokasveihinkin, olivat ne luomua tai eivät. Luonnonkasveja niistä ei ole mikään.)
Mutta ehkäpä tällaiseen järkevämpään tuotantotapaan päästään siirtymään kohtuullisen nopealla aikataululla ihan siksikin, että pian on pieni pakko. Lehmänä kasvaneen lihan syönnistä tulee yhtä perverssiä ja sairasta touhua kuin vaikkapa apinanaivojen tai muun bushmeatin popsimisesta. Kenties.
Maahanmuuttajatar
Kuten olen aikaisemminkin kertonut, en normaalisti lue kaunokirjallisuutta silloin kun kirjoitan omaa kirjaa. En tiedä, onko siihen mitään perusteltua syytä: olen kyllä lukenut kirjoitusvaiheen aikana romaaneja, joita on tarjottu minulle suomennettavaksi, eikä moinen periaatteista poikkeaminen ole vaikeuttanut (tai sen puoleen helpottanutkaan) oman tekstin tuottamista.
Nyt kun Muurahaispuun ensimmäinen versio on kasassa, uskaltauduin kuitenkin tarttumaan kollegalta ja ystävältä saatuun romaaniin. Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn (suom. Kaijamari Sivill 2011) kertoo pienen, kauniin ja monessa suhteessa hyvin arkisen tarinan 1950-luvun irlantilaistytöstä, joka päätyy – osittain enemmänkin perheensä lempeästä painostuksesta kuin omasta tahdostaan – muuttamaan työn perään New Yorkin Brooklyniin ja yrittää sopeutua uuteen elämään vieraan maan suuressa kaupungissa, jossa hän ei oikeastaan tunne ketään.
Irlantilaisena Eilis Laceylla on tietysti monta etua moneen muuhun maahanmuuttajaan verrattuna: hän osaa kieltä ja hänellä on tukenaan paikallinen irlantilaisyhteisö, joka pitää huolta omistaan, ainakin jonkin verran. Hänelle on pedattu työpaikka – ei kovin kaksinen paikka, mutta työpaikka kuitenkin – sekä kelvollinen kortteeri jo etukäteen. Vaikka tähän aikaan irlantilaisten elintasopakolaisuus Yhdysvaltoihin jatkui edelleen runsaana, kotimaan olot olivat nyttemmin jo niin rauhalliset ja sen verran vauraat, että kotiväen asioista pystyi pysymään perillä kirjeiden ja toisinaan puhelinsoittojenkin avulla. Tästä tulee tosin lopulta ongelma: perhetragedia tavoittaa Eilisin jo samana päivänä kun se tapahtuu, ja hän tuntee moraalista pakkoa palata kotiin, ainakin vähäksi aikaa, auttamaan vielä elossa olevia läheisiään. Kaukaiselta unelta tuntunut irlantilaistaajama muuttuu todelliseksi, ja uusi elämä Brooklynissa alkaa tuntua kaukaiselta unelta. Mutta Eilisillä on uudessa kotimaassaan nyt myös sitoumuksia: ei hän voi noin vain heittää mielestää kahta vuotta uudessa elämässä kuin se olisi pelkkä uni. Ei hän myöskään voi suhtautua kotikylään niin kuin mikään siellä ei merkitsisi mitään.
Tóibín pitää tarinan harkitun pienimuotoisena, harkitun hillittynä: lukija saa kokea nuoren naisen elämää riepovia ristiriitoja rivien väleistä. Siinä(kin) mielessä Brooklyn toimii hyvin suomalaiselle: myös täältä on lähdetty elintasopakolaisiksi Amerikkaan, myös täällä elämänkokoisia tunteita on puitu puolikkailla lauseilla, muutamalla viipyilevällä katseella.
Ja vaikka suomalaisen nykyajan kirjailijan on syytäkin kapinoida kansallisen arkirealismin traditiota vastaan, on aina hyvä muistaa, ettei erinomaiseen tarinaan välttämättä tarvita sitä että maailmankaikkeus pitäisi vääntää solmuun tai lohikäärmeiden parvet lahdata lieskojen leimutessa ympärillä. Toisinaan riittää vain pienen ihmisen pienen elämän pieni, yhden ihmisen kokoinen valinta hiljaisessa huoneessa.
Kiitos kirjasta, Kaijamari.
Toimistokonsertti
Tämä liittyy tämän kesän konserttimuistoihin, vaikka tällaista keikkaa en olekaan valitettavasti päässyt todistamaan. (Näin kyllä Muusikoiden.netin miitissä loistokkaan varttituntisen samalla akkarikokoonpanolla esitettyä Flaming Lipsin musiikkia, mutta se on eri asia.) Joka tapauksessa puolet Black Dubista eli laulaja/kitaristi/kosketinsoittaja/lyömäsoittaja Trixie Whitley ja kitaristi/lauluntekijä/tuottaja Daniel Lanois esittävät seuraavaksi kahdeksantoistaminuuttisen lähes akustisen setin, joka on tallennettu NPR-radiokanavan toimistossa. Kuulemme laulut ”Surely”, ”Silverado”, ”I Believe In You” ja ”I’d Rather Go Blind”.
Tänään tulee muuten kuluneeksi tasan 38 vuotta Chilen verisestä sotilasvallankaapauksesta, joka johti tuhansien ihmisten murhaamiseen ja kidutuksiin. Niitä arpia parannellaan vielä pitkään.
”Vielä, tänä iltana, rakastan sua saatanan hellästi…”
Taisin nähdä yhden Keban ensimmäisistä keikoista, ellen ihan ensimmäistä, Limeksen bileissä joskus vuoden 1984 tienoilla. Bändillä oli vielä silloin eri nimi, enkä muista keikasta juuri muuta kuin että se oli ihan hyvä (ANK:n salin opiskelijabilebändikeikkojen mittarilla) ja että Alin Telecaster-kitarassa oli epätavallinen mikkiyhdistelmä (mitä jää innokkaan soittamisenharrastajan mieleen…). Sittemmin bändi (ja samainen kitara) tuli nähtyä moneenkin kertaan: Keba oli loistava livebändi. Esikoisälpee (Keba, 1985) tuli hankittua heti kun se ilmestyi, mutta tokan albumin Koko ajan go-go (1987) aikaan elämäntilanne oli muuttunut, ostin varsin vähän levyjä ja kävin harvoin katsomassa mitään, joten se jäi (sillä erää) väliin. Hitit tietysti tulivat tutuiksi radion kautta. Ja sitten bändi jo hajosikin.
Kuten S. tuli eilen sanoneeksi, Keba oli monessa suhteessa hyvin stadilainen bändi: haikean romanttiset laulut kyllä nojasivat yhteiseen kansalliseen iskelmäperinteeseen, kuten kaikki silloisen Suomi-rockin laulut, mutta niiden maailma, kuvasto ja tunnelma olivat hyvin helsinkiläisiä. Muualla Suomessa Kebaa ilmeisesti pidettiin usein myös jotenkin stadilaisen ylimielisenä yhtyeenä, eikä sekään välttämättä ollut ihan tuulesta temmattua.
(Se saattoi maksaa ennakkosuosikille Rock-bändien SM-kisojen voiton loppuvuodesta 1984: Keban edelle nostettiin lopullisissa pisteissä alavutelainen Kolmas nainen ja kouvolalainen Peer Günt.)
Yhtä kaikki: Vaikka Keban seuraaminen väheni omalta osaltani jo ennen sen huippuhetkiä, kyseessä on yksi hienoja muistoja vuosikymmeneltä, jonka (musiikillistakin) nostalgisoimista yritän parhaani mukaan välttää, mutta joka on yhtä kaikki ollut (myös musiikillisesti) minulle hyvin tärkeää aikaa. Siinä mielessä oli aivan itsestään selvää lähteä katsomaan Keban reunion-keikkaa Tavastialle.
Setti alkoi – bändin katusoittotaustan hengessä – pienellä akustisella ”sivulavalla” ennen siirtymistään ”päälavalle” ja sähköiseen meininkiin. Homma toimi hienosti alusta alkaen: Keba oli jo 80-luvulla kuuluisa tiukasta treenauskuristaan, ja perinteistä oli pidetty kiinni. Alin ääni on hienosti ennallaan: herkän kuiskaileva laulutyyli kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin.
1980-luvulla etenkin Keban kitarasoundi kuulosti toisinaan vähän turhankin trendihakuiselta ja epäomaperäisen state of the artilta. Nykyään chorus-pedaalit eivät ole enää niin pop, joten heleän helkkyvä kitaravalli toimi suorastaan omaperäisenä soundimaailmana. Oleellista ovat kuitenkin laulut, haikean romanttiset laulut, ja ne soivat edelleen yhtä pakahduttavan kauniina kuin ennenkin: ”No exit”, ”Intiaanit ratsastaa”, Tikkasen pariskunnan romaaneista innoituksensa saanut ”Ihmispeto”, ”Mona”, ”Nana”, ”Takkuinen tiikeri” ja tietenkin katusoittoaikojen muistojen täyttämä ”Kesä Espalla”. S. olisi halunnut kuulla ”Nainen tummissa” -coverin ja minä jäin kaipaamaan ykkösalbumin lemppariani ”Mennyttä maailmaa”, mutta muuten ei valittamista. Hieno keikka. Hieno ilta. Kiitos.
(Pienenä mainiona detaljina pitää mainita vielä kappale, joka lähti soimaan levyltä bändin poistuttua encoren jälkeen lavalta: Egotripin ”Matkustaja”, tyylipuhdas ja luultavasti täysin tietoinen Keba-pastissi.)
Bassonrakennuskertomus
Minulla on meneillään ”Älä koske kirjaan” -viikko. Taukoa tarvitaan, jotta käsikirjoitukseen voi sitten ensi viikolla tarttua vähän tuoreemmin silmin. Pari ideaa on kyllä mieleen juolahtanut, mutta koska olen kieltänyt itseltäni tiedostoihin kajoamisen, ne on toistaiseksi kirjoitettu muistilehtiöön.
Olen purkanut luovia paineita väkertämällä mahdollista tulevaa Suomen euroviisuedustajaa (joka ei ole minun sävellykseni eikä sanoitukseni, joten voin puolueettomasti todeta että se on, heh, aikamoinen pläjäys!) ja laatimalla lopultakin esittelyn kesällä valmistuneesta ”Steinhöfner”-bassostani.
Jo perinteisen tavan mukaan valmiin soittimen kuvia täydentää parin html-sivun mittainen kuvakertomus basson rakennusvaiheista.
Bassosta tuli varsin mainio peli. Vielä sitä ei ole äänitetty mihinkään, mutta keikkakasteensa se ehti saada viime viikonloppuna, kun taloyhtiömme järjesti pihajuhlat ja omasta väestä koottu bändi soitti puolen tunnin setin uudempaa ja vanhempaa kotimaisehkoa tanssimusiikkia. Hyvin toimi basso, ja hyvältä se myös kuulosti.
