Tämäniltainen Huvilateltan konsertti luotasi pohjoisamerikkalaisesta musiikista hieman vähemmän tunnettuja puolia melkoisen viehättävällä tavalla. J. Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään Paratiisin pojat -duo luotasi sekä aitoa että keksittyä amerikansuomalaisten musiikkia rujon kulmikkaasti, rosoisten tarinoiden vetämänä. En ole näitä levyltä tuttuja Lännen-Jukka-juttuja päässyt aikaisemmin livenä näkemäänkään, joten keikka oli siinäkin suhteessa mainio kokemus.
Quebecilainen La Bottine Souriante pisti saman tien tanssiksi: paitsi että kymmenmiehistä soittaja- ja laulajaryhmää täydensi huikea tanssijatar, bändi pyysi heti keikan alkuun yleisöä tanssimaan lavan eteen. Ja mikäpä ettei. Orkesterin rikas, kanadanranskalaisista ja kelttiläisistä aineksista punottu musiikki on oivaa tanssikamaa ainakin sukkelampijalkaisille. Itse jäin seuraamaan soittajien huikeaa jalkatyötä: ryhmällä ei ole varsinaista rumpalia, vaan joka laulussa yksi tai kaksi soittajaa rummuttaa kaksin jaloin mikitettyä lautaa. (Yksinkertainen idea, mutta ajatuskin hoitaa kokonaisen keikan komppaus tuolla tavoin saa sääret ja reidet särkyisiksi, eivätkä kahden jalan kompit olleet mitään ihan simppeleitä rytmejä.) Muutamilla käsiperkussioilla ja mainiolla basistilla François Marionilla täydennettynä tästä syntyi tukeva biitti, jonka päälle muun yhtyeen oli hyvä riffitellä viuluilla, kielisoittimilla ja torvilla.
Alkupuolensa ajan keikka tuntui olevan yhtä riemua ja reipasta menoa, mutta yhtyeen tuotantoa tuntemattoman korvissa juttu alkoi vähitellen toistaa itseään melkoisesti. Suurin osa yleisöstä jaksoi kuitenkin olla innoissaan loppuun asti, ja mikäs siinä. Kyllä tuota kuunteli, hytkyi tahdissa ja hakkasi käsiään polviin ihan sujuvasti. Erinomaista bilemusiikkia.
