Alttiina afrokubistiselle taiteelle

·

Huvilateltta tulee taas tutuksi näinä viikkoina. Eilisen illan aloitti Teija Niku & Grupa Balkan yhtyeen nimen mukaisella musiikilla. Periaatteessa vallan mainio bändi, mutta monen kaltaisensa tavoin suorastaan huokui sitä mitä on vähän ilkeästi ja epäreilustikin sanottu ”opistomuusikkoudeksi”: tekniikka ja tyylilaji hallussa, hienot uudet instrumentit, ei laulua vaan teknisesti vaativaa instrumentaalimusiikkia, ei juurikaan (edes katse)kontaktia yleisöön, tyylipuhtautta reilun, aidon räimeen ja rymistelyn sijaan. Mutta… ihan kiva. Hyvin soitettu. Varmaan vaatinut paljon treenaamista.

Kolmetoistahenkinen Afrocubism olikin hyvin selkeästi illan tähti. Tarina lienee jo monille tuttu: Ry Cooder kumppaneineen yritti tehdä elokuvaa ja levyä malilaisten ja kuubalaisten muusikoiden kohtaamisesta Havannassa, mutta malilaisille tuli viisumisotkuja ja projektista tuli kokonaan kuubalaiseen musiikkiin keskittynyt Buena Vista Social Club. Vuosikymmen myöhemmin malilais-kuubalainen yhteistyö lopulta onnistui ja syntyi Afrocubism-albumi ja kiertue. Muusikoilla ei ilmeisesti ole kovin montaa sanaa yhteistä kieltä, joten kommunikaatio on jouduttu hoitamaan koko ajan soittamalla.

Ja hyvinhän homma näytti niinkin toimivan. Alkukeikasta hieman ärsytti soiton painottuminen sinänsä ihan näppäriin instrumenttisooloihin – jo pariin kertaan aikaisemminkin keikalla nähty Bassekou Kouyate tuntui edelleenkin olevan jonkinlaisessa kitarasankarimoodissa, jalka taajaan monitorikaapin päällä – mutta vähitellen alkoi groove viedä ja lantio vatkata. Lauluakin kuultiin vallan mukavasti. Melkoisen rytmiikkapainotteista meno olikin, mutta eipä minulla mitään sitä vastaankaan ole. Välillä tuntui, että vaikka muusikoista oli kuubalaisia lievä enemmistö, soundin ja tyylin osalta malilaiset olivat olleet niskan päällä. Mutta eipä minulla ole oikeastaan mitään sitäkään vastaan. Minullahan on jo pitkään ollut musiikin suhteen aikamoinen Mali-fiksaatio.

Eksistentiaalista kevytfunkahtelua

·

En välttämättä seurannut kovinkaan hyvin musiikkia 80-luvun viimeisinä vuosina, mutta tämä laulu jäi mieleen ja kuulostaa edelleenkin raikkaalta.

Edie Brickell & the New Bohemiansin esikoisalbumi Shooting Rubberbands at the Stars tuli hommattua tämän laulun voimin. Ainakin kaupallisessa mielessä se onkin jäänyt Brickellin uran huipuksi, vaikka aktivoitumista viime vuosina näyttää tapahtuneenkin.

Etelän yöt

·

Juhlaviikkojen Huvilateltta avasi konserttiputken kahdella etelävaltioiden pianistilegendalla. Illan aloittanut Mose Allisonin trio oli jossain määrin hämmentävä kokemus, ja joistakin olan yli kuulemistani tuntemattomien kommenteista päätellen muutamille yleisön jäsenille jopa ahdistavaa. 82-vuotias maestro soitti pianoa hyvin kepeällä, jopa välinpitämättömällä otteella ja lähestulkoon hymisi mikrofoniinsa pieniä, humoristisia tarinalaulujaan, joiden seuraaminen vaati melkoista korvan jännittämistä. Allison otti sooloesiintyjän vapauksia ja säesti itseään huolettomasti laulutekstien ehdoilla, jolloin basistin ja rumpalin oli vain yritettävä pysyä kärryillä. Rumpalin ilmeet olivat hauskaa seurattavaa, ne vaihtelivat leveästä hymystä miltei epätoivoon: Minne se ykkönen nyt hyppäsi…?

Tauon jälkeen lavalle yksinään astellut 73-vuotias Allen Toussaint punaisine, kultakoristeltuine silkkipukuineen oli totisesti toista maata, karismaattinen showmies, huikea pianisti ja hurmaavan lämminääninen laulaja, joka alkuun väitti jättävänsä välispiikit vähemmälle (”New Orleansin ulkopuolella minä tarvitsen tulkin”) mutta jutteli sitten kuitenkin monia leppoisia tarinoita lauluistaan, niitä levyttäneistä tähdistä ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja klassikoitahan Toussaintilla piisaa, aina Lee Dorseyn ”Working in a Coalminesta” Robert Palmerin ”Sneaking Sally through the Alleyyn” ja hänen itsensäkin levyttämään ”Southern Nightsiin” ynnä lukemattomiin muihin sävellyksiin, sanoituksiin ja tuotantoihin sekä näiden klassikkojen coverversioihin. Toussaint itse sanoi laulavansa vain näyttääkseen laulajille miten kappaleen pitäisi mennä, mutta kyllä minä tykkään melkoisesti hänen lämpimän pehmeästä ja melodisesta laulustaan. Kertakaikkisen hieno keikka.

Tiibettiläisessä kaivossa

·

Vesan kirjoitus kirjoittamisestaan kertoi juuri siitä, miksi minä yritän tehdä ennen kirjan kirjoittamista mahdollisimman yksityiskohtaisen plarin siitä, mitä kirjoitettavassa kirjassa tapahtuu, luku luvulta. Ennen tämän metodin käyttöönottoa en yleensä onnistunut saamaan sankareitani edes pahaan pulaan: useinmiten sankari totesi viimeistään toisen luvun alussa, ettei hänen tarinaansa itse asiassa kannata kertoa, ihan tyhmä juttu, antaa olla.

Mutta voi olla, että jossakin mielen perukoilla on kummitellut myös tarina, jota olen usein kertonut. Olen kuullut sen isältäni, joka puolestaan on sen kuullut joltakin vanhalta toimittajakollegaltaan, joka on saattanut olla jopa tekemisissä asianosaisten kanssa, joten tarina on epäilemättä tosi. Vanhana Punavyö-lukijana minua viehättää myös, että tarina kertoo Uuno Hirvosesta, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Simo Penttilä.

Hirvonen kirjoitti viikkolehteen seikkailukertomusta, jonka Tiibetissä seikkailevat päähenkilöt olivat joutuneet retkillään todelliseen liemeen: he olivat paenneet vihaisia munkkeja vanhaan, kuivuneeseen kaivoon, missä he yrittivät väistellä munkkien kaivon reunalta heittelemiä kivenlohkareita.
Tässä kohtaa jakso päättyi. Tuotuaan tekstin toimitukseen Hirvonen katosi. Se ei ollut mitenkään harvinaista – hänellä oli taipumusta toisinaan kadota moneksi viikoksi ja palata sitten töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavan viikon lehteen jouduttiin painamaan pieni anteeksipyyntö: ”Valitettavasti emme teknisistä syistä johtuen onnistuneet saamaan seuraavaa jaksoa tähän numeroon, se julkaistaan ensi viikolla…”
Hirvonen pysyi edelleen kateissa, ja toimitukseen tulvi kiukkuisia kirjeitä puuttuvasta seikkailukertomuksesta. Hirvonen pysyi edelleen kateissa, joten päätoimittaja ilmoitti: ”Sinä ja sinä, te kirjoitatte seuraavan jakson.”
Mikäs siinä sitten auttoi. Toimittajaparat asettuivat illalla tyhjenneen toimituksen pöydän ääreen, sytyttivät nortit ja alkoivat pohtia tarinalle jatkoa. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Kuinka kauan he sitten pohtivatkin, he eivät millään keksineet, miten Simo Penttilä olisi voinut pelastaa sankarit siitä pulasta, johon nämä olivat joutuneet. Tekstin oli kuitenkin oltava valmiina painoon seuraavana aamuna, muuten ei hyvä heiluisi. He pohtivat. He pohtivat. Kunnes toisella heistä välähti.
Seikkailukertomuksen seuraava osa ilmestyi seuraavassa numerossa. Se alkoi: ”Selvittyään kuin ihmeen kaupalla tiibettiläisestä kaivosta…”

Ei, tuohon en halua joutua. Enkä myöskään ota sitä riskiä, että jos minä katoan tai kuukahdan, joku rassukka joutuu tuollaiseen liemeen, kun kustantaja (hah!) vaatii häntä viimeistelemään kesken jääneen mestariteoksen kiihkeästi odottaville lukijoille. Siksi minulla on lukusuunnitelmaplarit.

Plarin ansiosta Muurahaispuun kirjoittaminen on mukavasti kallistumassa loppuaan kohti. Ei plari siinä mielessä raamattu ole ettenkö uskaltaisi tehdä siihen poistoja, täydennyksiä ja muutoksia. Itse asiassa lisäsin väliin yhden ylimääräisen luvun ja olen pari muuta lukua yhdistänyt yhdeksi, kun se on tuntunut rytmin ja tarinan kuljetuksen kannalta mielekkäämmiltä. Muutamien henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat ovat muuttuneet ja uskoakseni muuttuneet paremmin perustelluiksi. Useimmat ”miten minä tästä kohtauksesta taiteilen jutun seuraavaan kohtaukseen?” -ongelmat tuntuvat ratkeavan viimeistään yöunien tai aamuisen uintiretken mittaan. Ja kirjoitusnopeus on ollut viime viikot vallan reipas.

Joten ei tässä bloggauksessa sitten puututtukaan päivänpolitiikkaan muuten kuin kiittämällä lopussa Pekka Haavistolla, jolla oli rohkeutta tavata Helsingissä vieraileva ihmisoikeusaktivisti, joka ei (enää) ole poliittinen toimija ja josta ei sellaista koskaan pidä tullakaan: teokratioiden aika on ohi. Niin, ja toteamalla että Björn Wahlroosilla on ilmiselvästi aivan liikaa vapaa-aikaa. Menisi vaikka mäkkärin kassalle tekemään rehellistä työtä, niin hänestäkin olisi hyötyä ihmiskunnalle.

Ovat Toiset meistä kirjoja

·

Aamu-uinnilta palatessa oli pitkästä aikaa syytä ajaa kotipysäkin ohi ja käydä hakemassa postikiskasta kirjapaketti.

China Miévillen Toisten painettu versio näyttää komealta, ja kansi ristiriitaisine värisävyineen tavoittaa hyvin kirjan henkeä. Kuten taisin todetakin, kääntämisen aikana aloin tykätä kirjasta koko ajan enemmän. Siinä yksi lisäetu tästä ammatista: tulee luettua kirjoja paljon syvemmältä kuopien kuin tavallisesti.

Nyt pitäisi sitten löytää uusia käännöstöitä syksyksi. Muurahaispuun kirjoittaminen etenee tällä hetkellä erinomaista vauhtia kohti loppulukuja, ja jotain pitää leipänsä eteen tehdä senkin jälkeen.

Etelä-Afrikan ääni

·

Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Mama Africa (2011) toimi, noin periaatteessa, ihan hyvin, mutta jotenkin jäi vähän sellainen fiilis että olisi se tällä(kin) materiaalilla toimia vielä paremminkin.

Aihehan on mitä oivin, ja elokuvansa ansainnut. En koskaan nähnyt Mirian Makebaa (1932–2008) livenä, mikä nyt kaduttaa: hän oli ilmeisen vahva, karismaattinen esiintyjä, jonka tyylikirjo ylsi silkasta jazzista ja eteläafrikkalaisista perinnelauluista vahvaan, moderniin, monikulttuuriseen afrikkalaisfunkiin. Sen lisäksi hän oli demokratian esitaistelija, joka joutui elämään kolmekymmentä vuotta maanpakolaisena Yhdysvalloissa, Guineassa ja Belgiassa ennen kuin pääsi palaamaan kotimaahansa Etelä-Afrikkaan maan demokratisoitumiskehityksen päästyä alkuun.

Kuten monet tietävätkin, Makeban itsensä oli tarkoitus olla mukana dokumentissa, mutta hän menehtyi sydänkohtaukseen Italiassa konsertin jälkeen ennen kuin kuvauksia ehdittiin aloittaa. Kaurismäkin on saanut kuitenkin kuvattua monia Makeban omaisia,  läheisiä ja työtovereita eri puolilta maailmaa, ja melkoisen määrän dokumentti- ja konserttimateriaalia 1950-luvulta viimeiseen konserttiin asti. Tästä aineistosta on koottu rakenteeltaan suhteellisen perinteinen elämäntarinadokumentti, joka kattaa aihettaan niin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti kuin puolitoistatuntinen elokuva voi.

Mutta minun silmälleni ja korvalleni elokuvassa on yksi vakava vika, ja vaikka se on tällaisissa dokkareissa perin yleinen vika, se on silti katastrofaalisen vakava ongelma: Mirian Makeba oli huikea laulaja, hieno lauluntekijä ja loistava esiintyjä. Miksi hänen ei anneta laulaa elokuvassa kuin pieniä pätkiä kerrallaan? Joka ikinen loistava (ja vanhempien televisiotallenteiden tapauksessa hyvin huolellisesti ja laadukkaasti restauroitu) konsertti- ja studioesiintyminen on pätkitty älyttömäksi ADHD-silpuksi kun on pitänyt saada taas uusi puhuva pää puhumaan. Kyllä teatterissa olisi mielihyvin istunut vielä puolikin tuntia pidempään, jos olisi saanut katsella kokonaisia esityksiä. Mitä Kaurismäki tykkäisi siitä, jos hänen elokuvansa silputtaisiin puolen minuutin pätkiksi, ja niiden väleissä hänen tuttavansa kertoisivat muistojaan kuvauksista?

”… joku veti piuhan irti…”

·

Tämän viikon tapahtumien jälkeen ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin soittaa – edelleenkin valitettavan ajankohtaista – The Clashia. Tämä alunperin Rude Boy -elokuvassa nähty kaoottinen konserttipätkä kaikenlisäksi sisältää juuri ne kaksi kappaletta, jotka olivat ajankohtaisia silloin ja ovat ajankohtaisia nytkin: ”London’s Burning” ja ”White Riot”.

Edellisen mellakkakauden jälkeen englantilaisia rangaistiin Margaret Thatcherin hirmuhallintokaudella. Toivottavasti heillä on nyt parempi onni.

Nak-nak-nak-nak

·

On aikaa siitä kun olen viimeksi kiusannut teitä ITE-musiikillani. Nyt sitä tulee peräti kahden normaalimittaisen laulun verran, melkein kahdeksan minuuttia.

”Ettet pelkäisi” lähti liikkeelle ajatuksesta tehdä Bluesounds-pastissi, ja lopullisessa versiossa on paljon aineksia esikuvatriolta. Nakuttava Stratocaster-komppi on tietenkin lainannut innotuksensa ”C. C. Lessistä”, laulun rakenne (ja pituus!) ”T. H. E. Worldista”. Dobro ja meriteema pohjaavat tietenkin omaan Bluesounds-suosikkiini ”Wavesiin”, vaikka veden puhdistava vaikutus viittaa tietysti myös Bluesoundsin hienoon coveriin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä”: biisi oli rakenteineen ja pohjineen olemassa monta kuukautta kun yritin väkertää siihen tekstiä. Alkuun muokkasin vanhan, ”Joenrantaan”-nimisen lauluni sanoitusta sopivammaksi, mutta lopulta siirryin joelta merelle.

Alun perin ajattelin että pyrkisin äänikuvassakin imitoimaan triokokoonpanoa, mutta kovin tyypillisesti sekaan ilmaantui matkan varrella instrumenttiraita jos toinenkin. Oleelliset osat ja soundit tuosta kyllä pystyy soittamaan ihan kitara/basso/rummut-kokoonpanollakin, mutta se taitaisi vaatia minua aika paljon taitavamman kitaristin. Sinänsä tuo pitkähkö, viivettä vasten soitettu kitarasoolo kuulostaa minun korvaani aika onnistuneelta. Minun soittamakseni kitarasooloksi, siis.

Miksaukseen en ole aivan tyytyväinen, mutta se ei ole tarkoituskaan. Kokoan näitä lauluja kovalevylle vielä tovin aikaa, miksaan ja masteroin ne sitten yhteen putkeen vähän paremmaksi kokonaisuudesi ja muodostan niistä albumin. Sitä saanee sitten joskus vähintäänkin netin välityksellä.