Muurahaispuun kirjoittamista varten varaamani lähdekirjallisuuden lukeminen on sujunut varsin hitaasti, osittain siksi että juutuin erääseen perin tympeäksi osoittautuneeseen kirjaan (Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria, edelleenkin kesken) ja osittain siksi, että aika meni  Muurahaispuun kirjoittamiseen. Kirjan kannalta tämä tuskin on ratkaiseva ongelma: mikäli Suomen historiaan liittyvässä taustoituksessa ilmenee räikeitä ristiriitoja kirjallisuuteen kirjatun todellisuuden kanssa, tilaisuuksia korjaamiseen on vielä paljon.

Joka tapauksessa Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin Suomi 1944 – Sota, yhteiskunta, tunnemaisema (suom. Paula Autio, Siltala 2009) on lukemisen arvoinen teos. Nimensä hengessä se käsittelee Suomen tilannetta jatkosodan päättymisvuonna kuukausi kerrallaan. Samalla Meinander kuitenkin taustoittaa tilannetta aikaisemmin tapahtuneella ja valottaa tapahtuneen syitä ja seurauksia.

Ainakin minulle kirjassa oli melkoisesti uutta tietoa. En ollut käsittänytkään, miten riippuvainen Suomi oli – etenkin jatkosodan loppuvaiheissa – Saksan tuesta, paitsi sotilaallisen avun ja asetarviketoimitusten myös elintarvikehuollon suhteen. Vuoden 1944 alussa, jolloin yritys irrottautua Saksan kanssa solmitusta liittolaisuudesta* oli jo hyvin vakavan harkinnan alla, Suomessa olisi nähty nälkää mikäli Saksan elintarviketoimitukset olisivat keskeytyneet. Tämä olikin Saksalle pitkään toimiva kiristyskeino vastahakoisen vasallin pitämiseksi ruodussa: tilanne muuttui vasta kun Ruotsilta saatiin pitävä lupaus elintarvikeavusta.

Asemasodan päättymiseen keväällä ja käytännöllisesti katsoen koko Karjalan kannaksen menettämiseen (ns. Kannaksen läpijuoksu) vaikutti neukkujen sotilaallisen ylivoiman lisäksi myös ikääntyneen tsaarin upseerin, Mannerheimin, kyvyttömyys pysyä sodankäynnin uusien muotojen tasalla ja valtapelit, joilla hän piti alaisensa tietämättöminä kokonaistilanteesta tai siitä, mitä hän oli sopinut muiden esikuntaupseerien kanssa. Neuvostohyökkäys pysähtyi vasta sitten, kun apuun saatiin lisää saksalaisia ja neukut siirsivät sodankäynnin painopistettään etelämmäksi, Baltiaan ja Valko-Venäjälle. Viipurin menetys katsottiin riittäväksi kiihokkeeksi Suomen johdolle suhtautua innokkaammin rauhantunnusteluihin. Sitä se olikin.

Saksa suhtautui yllättävän kesysti aseveljien petokseen: tässä vaiheessa sotaa sillä ei enää kyllä ollutkaan rahkeita samanlaisiin pommituksiin kuin muutamien aikaisemmin livenneiden liittolaisten tapauksissa. Vallankaappausyritystä yritettiin organisoida lähinnä entisten suomalaisten SS-miestien voimin, mutta Ohrana oli hyvin perillä tilanteesta ja torjui yrityksen. Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa karkottamaan maassa olleet saksalaisjoukot: aluksi kyse oli valesodasta, mutta suomalaisten noustua maihin Tornioon saksalaisetkin rupesivat pistämään oikeasti hanttiin ja polttivat mennessään mm. suurimman osan Rovaniemen taloista.

Meinander korostaa eritoten kahta seikkaa: ensinnäkin Suomi oli liittoutuneille – ja myös Neuvostoliitolle – jokseenkin vähämerkityksellinen vihollinen; Suomen pakottamisessa rauhaan oli oleellisinta saada rintamaa lyhennettyä pohjoispäästä Suomen mittaiset pari tuhatta kilometriä, Suomen valtaamisen kaltaiseen operaatioon ei olisi ollut rahkeita eikä pahemmin halujakaan. Aselevon ja rauhansopimuksen jälkeenkin Suomi oli hyödyllisempi sotakorvauksina luovutettujen laivojen ja teollisuustuotteiden toimittajana kuin se olisi ollut miehitettynä satelliittivaltiona.

Toiseksi Suomi selvisi koko sodasta aivan käsittämättömän helpolla. Suomea ei esimerkiksi pommitettu oikeastaan juuri lainkaan: jonkin verran yritettiin tuhota armeijan huoltoreittejä ja rautatieyhteyksiä,** mutta sen lisäksi esimerkiksi Helsinkiä pommitettiin kunnolla vain muutamia kertoja. Englannin, Neuvostoliiton ja eritoten Saksan kokemiin massapommituksiin verrattuna tämä oli oikeastaan melkein yhtä tyhjän kanssa. Euroopan sodan osalta Neuvostoliitto kärsi suurimmat ihmishenkien menetykset,*** Suomi selvisi hyvin vähällä siinäkin suhteessa.

Suomen toista maailmansotaa on Suomessa tästä (suhteellisesta) helppoudesta huolimatta kuitenkin mytologisoitu aivan hillittömästi: Meinander arvelee tämän johtuvan pitkälti siitä, ettei itsenäisellä Suomella oikein muutakaan ole. Suomen sota (1808–09) oli pientä piperrystä muutaman kaatuneen ”taisteluineen” (huolimatta Runebergin runojen suurentelusta), sisällissota oli liian ristiriitainen ja traumaattinen tapaus. Niinpä toisesta maailmansodasta oli tehtävä kansakunnan yhtenäisyyden, itsenäisyyden ja itsepäisyyden symboli.

Tuossa on epäilemättä vinha perä.

___

* ”Erillissota”-myytti on hyvin pitkälti sodanjälkeisen kauden revisionismia. Todellisuudessa Suomi ja totalitaristinen Saksa olivat täysin avoimesti aseveljiä totalitaristista Neuvostoliittoa vastaan.
** Tällaisesta pommituksesta oli äidillänikin lapsuusmuistoja.
*** Sotilaiden osalta siksikin, että neukkujen taistelutaktiikat eivät totisesti säästelleet omia joukkoja.

• Tweet
• Pin It