
Teatterintekijä ja viestintäkonsultti (muun muassa) Suvi Auvisella on esseekirjansa taustalla sellaista elämää, josta olisin joskus nuorempana, naiivimpana ja innokkaampana ollut suunnattoman kateellinen. Ehken siitä marginaalisen ääriseurakunnan teinivuosien uskisvaiheesta, mutta sen jälkeisistä maailmaa kierrelleistä, maailmaa parannelleista taloja vallanneista, nukketeatteria tehneistä, suhteellisen rentoa seksiä sisältäneistä, elämää suojelemaan pyrkineistä aktivistivuosista. Tuskin minusta olisi ollut sellaiseen elämään, oikeasti, olen aivan liian mukavuudenhaluinen, omissa oloissani pohdiskelemaan ja haaveilemaan taipuvainen introvertti, että pääni (tai kroppanikaan) olisi sellaista menoa luultavasti koskaan kestänyt. Olen ihan tyytyväinen että voin lukea Auvisen hyvistä, huonoista, upeista ja karmeista kokemuksista kaikessa rauhassa mukavassa kodissani. Ja tuore Kaltainen valmiste (Kosmos 2021) on erinomaista, sujuvaa luettavaa.
Esseistien tyypilliseen tapaan Auvinen lähtee omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan, joista laajennetaan yleisempiä näkemyksiä ja ajatuksia. Hän onneksi pystyy olemaan turvautumatta monien esseistien tekstejä rasittavaan lisäauktoriteetin tavoitteluun ylettömällä määrällä kirjallisuusviittauksia – kyllä Kaltaisessa valmisteessakin viitteitä on, mutta vain silloin kun ne ovat tarpeen. Hänellä on jämeriä mielipiteitä monista asioista – muun muassa eläinten hyväksikäytöstä – mutta hän haluaa silti pahoitella aikaisempien elämänvaiheidensa ehdottomuutta:
Muutoksessa tai väärässä olemisessa ei ole mitään pahaa. Suhtaudun epäluuloisemmin ihmisiin, jotka ovat 18-vuotiaasta lähtien samaa mieltä kaikesta itsensä kanssa, kuin niihin, joiden mielipiteet vaihtuvat. Siinä vaiheessa kun luen viisi vuotta vanhan tekstini ja olen kaikesta sen kanssa edelleen samaa mieltä, voin kävellä kevätjäihin. Silloin olen lakannut ajattelemasta, silloin olen lakannut kehittymästä.
Ei Auvinen silti vältä kaikkialla omahyväistä ikuisen oikeassaolemisen asennettaan. Toisia lukijoita sellainen epäilemättä ärsyttää, mutta ei esseekirjan lukemisessa ole mitään järkeä, jos sen kanssa huomaa olevansa kaikessa samaa mieltä. Esseet ovat provokatiivisia alustuksia päänsisäiselle väittelylle. Siinä suhteessa Auvinen onnistuu enimmäkseen varsin hyvin. Ja tekstistä huokuu hänen ilmeisen vilpitön rakkautensa anarkiaan, ja ajatuksensa anarkiasta rakkautena: välittämisenä, kunnioittamisena, yhdenvertaisuuden tunnistamisena ja tunnustamisena.