Harvoin, hyvin harvoin, käy niin että kaunokirjallista teosta lukiessa mieleen pälkähtäisi yhtäkkiä: Tämä olisi kiva tenttiä. Ursula K. LeGuinin novellikokoelma Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita (suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2019) kuitenkin sai tälläisen pälkähdyksen aikaan. Tavallaan se ei ole mikään ihme: LeGuin on aina käyttänyt tieteisromaaniensa tieteenä vanhaa oppialaansa sosiaaliantropologiaa, ja tässä kokoelmassa hän on päässyt toden teolla leikittelemään tämän tieteen aineksilla. Minä olen itse 1990-luvulla lukenut aika paljonkin sukulaistieteenhaaraa eli kulttuuriantropologiaa, joten…
Maailman syntymäpäivä koostuu kahdeksasta 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina kirjoitetusta pitkästä novellista – tai voisi myös sanoa, että seitsemästä novellista ja yhdestä pienoisromaanista, sillä kokoelman päättävä, yli satasivuiseksi ladottu ”Kadotetut paratiisit” on kyllä jotakuinkin pienoisromaanin mittainen. Se poikkeaa paketin muista tarinoista myös siinä, että se ei liity LeGuinin monien tieteistarinoiden ”Hainilaiseen maailmaan”, vaan on itsenäinen kertomus eräänlaisesta pienoismaailmasta, monien sf-kirjailijoiden lempiteemoihin kuuluvasta sukupolvialuksesta matkalla Maasta kohti jotakin toista tähteä, jota kiertää (mahdollisesti) asumiskelpoinen planeetta. Välillä tarina uhkaa sortua yhteen sukupolvialustarinoiden kliseeseen kun aluksella nousee valtaan uskonnollinen kultti, mutta tarina mutkaakin lopulta toiseen suuntaan.
Kokoelman niminovellista LeGuin toteaa kirjan antoisassa esipuheessa, että se ”saattaa tapahtua tai saattaa olla tapahtumatta jossakin päin Ekumeenin maailmaa”, ts. ”Hainilaista maailmaa”, jossa ihmiskunta on alkuaan peräisin Hain-nimiseltä planeetalta, jonka asukkaat ovat joskus miljoona vuotta sitten levittäneet vähän geenimuunneltuja ihmisiä lukuisille (osin sittemmin unohtuneillekin) planeetoille ympäri Linnunrataa ikään kuin laboratoriokokeina. Sittemmin on syntynyt ”Ekumeeniksi” kutsuttu liike, joka yrittää saattaa nämä maailmat taas yhteyteen toistensa kanssa, mutta puuttuen mahdollisimman vähän siihen millaiseksi elämä, tavat ja yhteiskunnat ovat missäkin muotoutuneet kuluneiden vuosituhansien mittaan.
Muut kuusi novellia ovat selkeästi hainilaistarinoita, ja yhtä lukuun ottamatta ne kietoutuvat eri planeettojen kulttuurien sukupuolielämään ja avioliittoihin liittyvään tapakulttuuriin. Aloitusnovelli ”Täysikäistyminen Karhidessa” suorastaan huokuu kirjoittajan riemua siitä, että hän on päässyt palaamaan Pimeyden vasemman käden maailmaan tutkiskelemaan tarkemmin, miten aviolliset asiat hoituvat yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat sukupuolettomia muulloin kuin kiima-aikansa, kemmerin, kuluessa, jolloin heistä saattaa tulla milloin mies- ja milloin naispuolisia. Selkeästä etnografisesta latauksestaan huolimatta tarina on samalla lämmin ja mehevän aistillinen.
LeGuinin mukaan ”Rakkaus jota ei valittu” ja ”Vuoriston tapoja” ovat ”tapakomedioita”, mutta minun silmälleni ehkä enemmänkin eräänlaisessa venäläisen kirjallisuuden vähän surumielisen haikeassa mielessä. ”Aineistoa Seggrin oloista” ja ”Yksinäisyys” ovat puhtaimmin antropologisia tarinoita, ensimmäinen kokoelmana katkelmia pitkän ajan kuluessa laadituista raporteista ja jälkimmäinen kuvauksena siitä, miten syrjäiselle ja tapakulttuuriltaan (meidän ja ekumeenilaisten silmissä) melkoisen vastenmielisen brutaalille planeetalle pienenä päätynyt tutkijoiden lapsi sopeutuu uuden kulttuurin elämään ja alkaa pitää sitä vanhempiensa kulttuuria luontevampana, omana kotinaan.
”Vanha Musiikki ja orjanaiset” jatkaa Neljä anteeksiantoa -romaanin neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan ketjua viidentenä lenkkinä ja on tämän kokoelman kertomuksista ehkä toiminnallisin.
Ursula K. LeGuin on yksi lempikirjailijoitani, suuria esikuviani, ja olen tavattoman iloinen siitä että Vaskikirjat jaksaa suomennuttaa hänen teoksiaan. Jyrki Iivosen käännösjälki on enimmäkseen vallan sujuvaa, mutta on kyllä sanottava että Maailman syntymäpäivän tapauksessa vielä yksi huolellinen kustannustoimittajakierros olisi tehnyt oikein hyvää. Painettuun tekstiin on jäänyt jonkin verran lapsuksia ja kömpelyyksiä sekä jokunen kirjoitusvirhe, ei paljon, mutta sen verran että ne pistävät siellä täällä kiusallisesti silmään muuten hyvän tekstin seasta.
