Tuomas Aivelon Loputtomat loiset (Like 2019) oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana samaan aikaan kun Hunan romaanipuolella, ja nousi saman tien ”tuo pitää lukea ensi tilassa” -listalle. Listan purkaminen edes tähän asti on vain vienyt tovin…
Kirjan sinänsä tyylikäs kansikuva on oikeastaan harhaanjohtava: suurin osa Aivelon käsittelemistä (enimmäkseen ihmisen) loisista on yksisoluisia, ns. alkueläimiä, bakteereja ja viruksia. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi guineanmato, joka saa lukijan tyytyväiseksi siitä ettei kirjassa ole kuvitusta. (Jos haluat googlata, googlaa omalla vastuulla. Kyseessä ei todellakaan ole maailman miellyttävin matkatoveri.)
Eräänlaisena kehyskertomuksena kulkee Aivelon kertomus kenttätutkimuksista Madagaskarilla hiirimakien parissa – tai, jos tarkempia ollaan, hiirimakien loisten parissa. (Hiirimaki on turvallisempi googlattava. Ne ovat söpöjä.) Kirjan varsinainen teksti keskittyy kuitenkin ennen kaikkea ihmisen loisiin, niiden historiaan, evoluutioon, merkitykseen ja tulevaisuuteen, sekä monien loisien huomattavan kiinnostavaan ja mutkikkaaseen lisääntymiskiertoon. Ihmisen solumäärästähän on enemmistö muita kuin varsinaisia ihmissoluja, mutta kirja rajaa pois kaikki harmittomat ja hyödylliset bakteerit ja muut pieneliöt, joita muun muassa suolistomme on pullollaan. Kirja keskittyy vahingollisiin.
Isosti tilaa saavat toki muutamat maailmanlaajuiset epidemiat Euroopan keskiajan mustasta surmasta (Euroopan) sadan vuoden takaiseen ”espanjantautiin”, isorokkoon, lavantauteihin, tuhkarokkoon, malariaan, kausi-influenssoihin ja niin edelleen. Kiinnostavia detaljeja piisaa, vaikkapa se että 1910-luvun lopun tappava influenssaepidemia sai ”espanjantauti”-nimensä siksi, että sitä ei niinkään esiintynyt Espanjassa: maa pysytteli erossa ensimmäisestä maailmansodasta ja piti terveydenhuollon infransa kunnossa, joten epidemia tunnistettiin ensimmäisenä siellä, ja kun sairastuneet saatiin hoidettua ennen kuin he ehtivät tartuttaa puolta kansakuntaa (ja ennen kaikkea rintaman kehnoissa oloissa ja surkeassa hygieniassa kituneita sotilaita, joita tauti tappoi enemmän kuin vihollisen tai omat luodit).
Kiinnostavaa on myös, että ei-eurooppalaisten perimän neandertalilaisilta periytyvä 1 % geeneistä on pääsääntöisesti immuniteettiin liittyviä geenejä. Osa nykyäänkin yleisistä (loisten aiheuttamista) tartuntataudeista on peräisin jo paleoliittiselta ajalta, osa on hyvinkin äskettäin kehittyneiden tai tuoreeltaan toisista eläinlajeista mutaatioiden ansiosta ihmiseen loikanneiden eliöiden tuottamia.
(Loikkauksia on tapahtunut myös ihmisestä muihin eläimiin. Ihmisen loisena edellä mainittu guineanmato on jäämässä tappiolle, koska sen lisääntymiskierto tunnetaan hyvin ja torjunta on helppoa. Mutta on merkkejä siitä, että aikaisemmin ainoastaan ihmisessä lisääntynyt elikko on alkanut asustella myös koirissa.)
Loisten tulevaisuudesta on myös syytä puhua. Vaikka osa, eh, perinteisistä, loisistamme on häviämässä (pitäisikö niitä suojella kuten muitakin eläimiä joiden kannat ovat vaarantuneet?), uusia kehittyy ja, etenkin, leviää entistä vauhdikkaammin matkustamisen ansiosta pienenneessä maailmassa. Monessa suhteessa on jopa hyvä niin: on merkkejä siitä, että allergioiden ja autoimmuunisairauksien yleistyminen saattaa (ainakin osittain) johtua siitä, ettei ihmiselimistön immuunipuolustusjärjestelmällä ole turhan hygieenistyneessä maailmassa tarpeeksi ns. oikeita töitä. Kaikki loiset ovat (määritelmän mukaan) vahingollisia, mutta kaikki loiset eivät ole kovin vahingollisia silloin jos ravitsemus ja muu terveys sekä rokotusten tarjoama laumasuoja on kunnossa. Mutta mikäli näissä asioissa on ongelmia, saattaa yleensä suhteellisen vaaraton ja ohimenevä sairauskin – vaikkapa polio tai tuhkarokko – osoittautua tappavaksi tai vammauttavaksi.
Helppoja ja yksiselitteisiä vastauksia ei tarjoa tämäkään tutkimusala.
