Ursula K. Le Guinin alkuaan vuonna 1995 ilmestynyt Neljä anteeksiantoa (Four Ways to Forgiveness, suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2014) kuuluu Le Guinin tieteiskirjallisemman tuotannon keskeiset teokset sisältävään ”hainilaissykliin”. Sarjan perusasetelman mukaan ihmiskunta on levittäytynyt toista miljoonaa vuotta sitten Hain-nimiseltä planeetalta useisiin muihin aurinkokuntiin – myös Maahan* – minkä jälkeen yhteydet ovat katkenneet pitkäksi aikaa, ja eri siirtokunnissa kulttuuri ja biologia ovat kehittyneet omiin suuntiinsa. Lopulta hainilaiset ja heidän entiset siirtokuntansa alkavat ottaa toisiinsa varovaista yhteyttä. Syntyy ”Ekume(e)niksi” kutsuttu löyhä yhteisö, jonka nimissä kukin yhteydenpitoon halukas maailma voi vastaanottaa muilta planeetoilta saapuneita lähettiläitä. Lähettiläiden velvollisuuksiin kuuluu olla puuttumatta asemapaikkojensa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, kulttuuriin tai tapoihin, riippumatta siitä miten vastenmielisiksi he ne kokevat – periaatteessa. Heidän on määrä olla tarkkailijoita pitkälti samanlaisessa mielessä kuin nykyisen maan kulttuuri- ja sosiaaliantropologit. (Le Guinilla oli tunnetusti sosiaaliantropologin koulutus.) Mutta voiko kukaan olla oikeasti vaikuttamatta ympäristöönsä vaikka yrittäisi?†
Neljän anteeksiannon neljä pitkää novellia sijoittuvat kahden asuttavan planeetan, Werelin ja Yeowen aurinkokuntaan. Ekumenin ensimmäiset lähestymisyritykset muutama sata vuotta aikaisemmin ja sen mukana (uudelleen) tullut avaruuslentotekniikka ovat saaneet wereliläiset levittäytymään aikaisemmin (ihmis)asumattomalle Yeowelle ryöväämään planeetan luonnonvaroja. Werelille oli jo kauan aikaisemmin kehittynyt hyvin jyrkkä ja jäykkä orjanomistajayhteiskunta, ja orjien riisto vain paheni Yeowella. Lopulta – osittain Ekumenin vaikutukseta – yeowelaiset ovat nousseet kapinaan ja saavuttaneet pitkän, verisen sodan päätteeksi itsenäisyyden – sekä tasa-arvoisen yhteiskunnan, jossa tosin miehet ovat huomattavati tasa-arvoisempia kuin naiset. Mutta tämäkin asiaintila on muutoksen kourissa.
YLE Teeman hienon Vietnamin sota -dokumenttisarjan myötä Neljää anteeksiantoa on helppoa tulkita allegoriaksi yhdysvaltalaisille niin traumaattisesta sodasta ja ylipäänsä siirtomaamiehitysten murenemisesta 1900-luvun mittaan, mutta niin yksinkertaisesta sanomasta ei ole kyse. Le Guinin monissa muissakin teoksissa esiin nousevat feministiset teemat näkyvät nekin hyvin voimakkaina, mutta ei tässä kirjassa ole kyse (pelkästään) niistäkään. Kolmas keskeinen teema on ajatus, jolla minä olen moninaisia kertoja puolustanut vanhan kunnon Babylon 5 -televisiosarjan usein mollattua viimeistä kautta: Yksikään sota ei lopu silloin kun viimeinen laukaus on ammuttu.
”Petoksia”-tarinan keskeinen henkilö on sodan jälkeen valtaannoussut yeowelaispoliitikko, joka on menettänyt asemansa korruption ja väärinkäytösten vuoksi. ”Anteeksiannon päivässä” keskiöön kohoaa Yeowessa taistellut ja raakuuksiin osallistunut upseeri, josta on sodan jälkeen tullut PTSD-oireinen henkivartija Ekumenin lähettiläälle. ”Kansan mies” alkaa Hain-planeetalta, maailmasta joka on yhtä lailla kiinni perinteissään kuin entiset siirtokunnat, ja siirtyy sitten päähenkilön lähettilästehtävän vuoksi Werelin orjayhteiskuntaan. Ja ”Erään naisen vapautuminen” kertoo orjanomistajien seksileluksi kasvatetusta naisesta, joka onnistuu lopulta pakenemaan ”kohtaloaan”, opettelee lukemaan ja päätyy itse opettajaksi. Toisten novellien keskeiset henkilöt vilahtavat kussakin tarinassa ohimennen. Le Guin -maiseen tapaan traagiset ja dramaattiset tapahtumat sattuvat enimmäkseen kulisseissa: tärkeämpää on pohtia, miten niistä voi mitenkään selvitä – miten toipua, voiko mitään saada anteeksi, voiko mitään antaa anteeksi.
Alkuteosta lukematta Jyrki Iivosen suomennos tuntuu enimmäkseen suhteellisen toimivalta ja tavoittaa tarinoiden kiireettömän, mietteliään tunnelman, mutta olisi kaivannut vielä yhden tiukan editointikierroksen kustannustoimittajan kanssa.
___
* Jep, biologisesti ottaen on ns. oikeasti selvää että Maan Homo sapiens on kehittynyt tällä samalla planeetalla varhaisemmista esi-isistä ja jos Maahan on tullut eliöitä muualta avaruudesta, ne ovat olleet miljardien vuosien takaisia yksisoluisia. Mutta tämä ei ole hainilaistarinoiden kannalta mitenkään oleellinen asia.
† Strugatskin veljesten klassikko Hankalaa olla jumala pohdiskelee tietysti samantyyppisiä asioita vähän samantapaisessa kontekstissa.
