Minulla ei ole tapana pitää puhelinta mukana aamu-uintireissuilla, ymmärrettävistä syistä. Viime tiistaina kotiin palaillessani mietin puolivitsillä, mahtaako kotosalla odottanut puhelin vilkuttaa vastaamattoman merkiksi, ja jos niin on, mahtaako puhelu olla Liken kustannusjohtajalta Päiviltä.
Päättyvällä viikolla iso osa meitä tänä vuonna romaanin julkaisseita on nimittäin odotellut Puhelua. Niin, väistämättä, minäkin. Hunan on saanut erinomaisia arvioita ja innostavaa palautetta muutenkin, myyntikin on ollut aikaisempiin romaaneihini verrattuna runsasta (vaikka en tarkkoja lukuja vielä tiedäkään). Mutta pieni palkintoehdokkuuden julkisuuden tuoma lisätönäys olisi toki hyväksi sekin. Minulla on hyvä kirja ja kirjalla on kiinnostava taustatarina, josta mielelläni kertoisin enemmänkin. Sitä paitsi jo aiheensa puolesta Hunan on toistaiseksi – ja luultavasti myös lähitulevaisuudessa – minun romaaneistani niitä harvoja, jolla on jakoa ison F:n tai ison R:n kaltaisissa yleisemmän kaunokirjallisuuden palkintomittelöissä.
Ja tokihan palkintoehdokkuus on kiinnostavaa myös kulttuuriantropologisessa mielessä, rituaalina.
Palatessani tiistaina kotiin vilkaisin puhelinta. Se vilkutti vastaamatonta. Puhelu oli Päiviltä. Hunan on yksi tämän vuoden kuudesta kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaasta.
Perjantaiaamupäivään asti asia oli tietenkin hyvin salainen. Jouduimme muuttamaan perjantain matkasuunnitelmiamme – olimme menossa Joensuuhun S:n sukulaisen lauantaisiin hautajaisiin – mutta emme voineet kertoa syytä kenellekään. Perjantaiaamuna, puoli kymmenen aikaan, ahtauduin Katja Ketun, Pauliina Rauhalan, Olli Jalosen, Jari Järvelän ja Lars Sundin kanssa Ekbergin kahvilan yläkerran juhlatilan viereiseen liinavaate- ja joulukorttivarastoon odottamaan, että meidät kutsutaan yksi kerrallaan, aakkosjärjestyksessä, median eteen, Ylen suoraan lähetykseen.
Kukkia, taustakangas, salamavalojen räiskettä. Minun hetkeni mediatähtenä, ainakin yhtenä mediatähtenä kuudesta.
Kahvittelun, signeerausten ja parin pikahaastattelun jälkeen lähdimme Liken väen kanssa Otavan Uudenmaankadun kivilinnan sisäpihalle kätkeytyvään suojeltuun puutaloon, Liken konttorille, skoolaamaan kustantamon väen kanssa, ja sieltä vähän myöhemmin juhlalounaalle. On aikamoisen hämmentävää olla yhtäkkiä stara, mutta onneksi likeläiset ovat (edelleenkin) mukavaa ja rentoa porukkaa, jonka kanssa kelpaa jutustella ja hengailla ilman hierarkioita ja poseerauspaineita. Joukossa oli muutama varsin tuore likeläinen, joten pääsimme Päivin, graafikkopomo-Tommin ja kustannustoimittaja-Stellan kanssa kertoilemaan tarinoitamme niiltä ajoilta, jolloin Like ja likeläiset olivat vielä varsin toisenlainen työympäristö. Lounaan jälkeen, konttorille palattua, oli tilaisuus hengähtää reilun tunnin ajan, ennen kuin päivän tähti saateltiin kohti Akateemista kirjakauppaa ja Baba Lybeckin parikymmenminuuttista, mutta vallan perehtynyttä haastattelua.
S. oli tullut matkatavaroidemme kanssa kirjakauppaan kuuntelemaan, ja taival jatkui (vielä yksien kuohuvien kautta) Joensuun junalle. Neljän ja puolen tunnin istuskelun aikana olikin sopiva rauha lueskella uutisia sekä sähköposti-, tekstiviesti- ja someonnittelujen valtaisaa ryöppyä. Ehkä hämmentävin onnitteluhetki koitti kuitenkin vasta lauantain muistotilaisuudessa, kun leski pyysi saattoväkeä antamaan aplodit Finlandia-ehdokkaalle.
Kotiin palasimme vasta sunnuntai-iltana. Nyt on pari viikkoa aikaa sulatella kirjailijuuteni uutta tilannetta Finlandia-ehdokkaana ennen Seppo Puttosen valitseman voittajan julistusta keskiviikkona 28. marraskuuta. Ei ole ollut vielä aikaa lukea kanssakilpailijoitteni teoksia (jotka signeerasimme toisillemme liinavaate- ja joulukoristevarastossa odotellessamme), mutta selvää on että lopullisesta palkinnosta kisaa melkoisen laadukas kirjajoukko. Selvää on myös, että kanssaehdokkaani ovat suuremmalle lukevalle yleisölle minua huomattavasti tunnetumpia: siinä mielessä minä lienen kuusikosta se joka hyötyy ehdokkuuden tuottamasta julkisuudesta kaikkein eniten.
Useammatkin meitä valittuja kommentoineet kulttuuritoimittajat ovat todenneet, että tämänvuotinen kuusikko on selvästi vähemmän kokeilevaa kirjallisuutta kuin mitä ehdokkaina on toisinaan nähty aikaisempina vuosina. Samanlaisia ajatuksia oli meitä emännöineellä kirjakauppaväellä: tämänvuotinen kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslista on kirjakaupalle hyvää myytävää. Ei minulla itsellänikään ole mitään sitä vastaan että Hunan kävisi myös kaupaksi. Sen tiedän, että ehdokkuustiedon saapuessa kustantamoon kolmas painos lähti saman tien tilaukseen, minkä lisäksi myös monen minulta kyselemä sähkökirja-Hunan on pian ilmestymässä.
Tein kesän ja alkusyksyn mittaan kaksi suomennosta (jotka ilmestyvät keväällä, niistä lisää myöhemmin) ja nyt on ollut tarkoitus ottaa loppusyksy vähän rauhallisempaan tahtiin, suunnitella Wolanda-romaania ja perehtyä sen vaatimaan lähdekirjallisuuteen ennen kuin sukellan varsinaiseen kirjoitustyöhön ensi vuoden puolella. Tarkoitus on ollut väkertää siinä sivussa jokunen laulu, niin että saisin pitkästä aikaa koottua albumillisen ITE-musiikkiani nettilevitykseen. Hmm. Voi olla, etteivät nämä puolitoista kuukautta muodostu ihan niin rauhallisiksi kuin olin kuvitellut.
Mutta mikäs siinä. Tuleepahan tällainenkin kirjailijuus oltua, elettyä ja koettua. Edes hetken verran.
