Kolmas conipäivä alkoi kukonlaulun aikaan, eli kello yhdeltätoista, Suurella Suomi-scifikeskustelulla Pasilan kirjaston auditoriossa. Kun keskusteluseurana olivat kunniavieras Johanna Sinisalo, Risto Isomäki ja puheenjohtaja-Toni Jerrman, oli selvää jo etukäteen, että keskustelu kävisi vilkkaana, hauskana ja antoisana. Niin kävikin, vaikka keskustelulle varattu aika loppuikin kesken. Juttua ja tarinoita olisi riittänyt vielä pariksi tunniksi.
Keskustelusta jäi mieleen muun muassa, miten valtavan paljon suomalaisten sf-kirjailijoiden uratavoitteet ja -haaveet ovat muuttuneet muutamassakymmenessä vuodessa. 1980-luvulla, kun Johanna ja Risto aloittelivat kirjallista uraansa novellisteina, iso läpimurto olisi ollut saada sivun arvostelu sanomalehteen. Nykyään, 2010-luvulla, on suomalaiselle kirjailijalle ihan realistista haaveilla kansainvälisistä palkinnoista. Niitä on nimittäin jo tullut, ja tulee epäilemättä lisää.
Torstaipäivästäni perjantai poikkesi sikälikin, että onnistuin seuraamaan useammankin ohjelmanumeron itse conipaikalla. Nyt olen hiukkasen valistetumpi sen suhteen, mikä olisi (edes hieman) realistisempaa avaruusscifissä (etenkin sen suhteen miten kiertoradoilla operoidaan) ja mitkä aikoinaan hienot scifi-ideat ovat muuttuneet liikuttavan vanhentuneiksi sen jälkeen kun olemassaoleva teknologia on marssinut niiden ohitse ihan eri polkua pitkin.
Olen myös aika hyvin ajan tasalla siinä, mitä tällä hetkellä tiedetään lähimpää omaa aurinkokuntaamme löydetystä eksoplaneetasta, Proxima b:stä, ja mitä siitä ollaan (toivottavasti) saamassa selville lähivuosina. Alle kymmenen valovuoden päässä Auringosta on muitakin ns. punaisia kääpiötähtiä, ja niiden (mahdollisten) planeettojen tutkimusta voi itse kukin seurata vaikkapa Red Dots -uutissivustolta.
Väkimäärä Messukeskuksessa ei ollut edellisistä päivistä ainakaan vähentynyt, mutta järjestävät tahot olivat ottaneet nopeasti onkeensa ensimmäisen päivän tungoksesta. Esityksiä ja keskusteluita oli siirretty isompiin saleihin, ja suurin osa mahtui haluamiaan esityksiä katsomaan, ainakin jos ehti tulla odottelemaan riittävän ajoissa ennen niiden alkua. Edelleen coniväki suhtautui hyvin asiallisesti jonoihin, odotteluun ja mahdollisiin takaiskuihin – kuten aikuiset, fiksut ihmiset.
Mitä jonoihin tulee, vaikuttavimmat versiot nähtiin ykköshallin ulkopuolella iltaseitsemän jälkeen, kun conikansa alkoi jonotella pääsyä Hugo-palkintogaalaan. Siinä vaiheessa kun itse jonoon asetuin, se täytti Messukeskuksen alakerran käytävän eteläisen sisäänkäynnin portaikosta pohjoisen sisäänkäynnin aulaan, ja ennen kuin ovet avattiin, jono oli venynyt vielä kaksinkertaiseksi.
Mutta tilaa oli riittämiin, kaikki halukkaat mahtuivat katsomoon ja pääsivät sinne varsin lyhyen odottelun jälkeen.
En ole kovin paljon palkintogaaloissa käynyt, mutta luullakseni vuoden 2017 Hugot olivat epäilemättä oikein hyvä johdatus asiaan. Värikylläisyyttä, suuria tunteita, huumoria, naurua, kyyneliä, liikutusta, riemua, hämmennystä ja yllätyksiä. Ennen tilaisuutta mielessä kävi kyllä pariinkin kertaan, onko tuonne mitään järkeä lähteä jonottamaan, mutta huonomminkin olisi parituntisensa voinut käyttää. Perimmältään palkintogaala oli kuitenkin voimaannuttava monimuotoisuuden ja monenkirjavuuden juhla, ja niitä ei näinä aikoina ole (koskaan) liikaa.
