”Eks sä ala olla jo vähän liian vanha käymään festareilla?” kertoi nainen kaverinsa kysyneen. Hän istuskeli nurmikolla Ilosaarirockin Tähtilavan ulkopuolella ja kuunteli kavereidensa kanssa puolella korvalla telttalavalla musisoivaa J. Karjalaista yhtyeineen. En tuntenut porukkaa jonka keskustelua salakuulin muutaman metrin päästä, mutta tuskin kukaan heistä oli kahtakymmentäviittä enempää, ei kysymyksen kohteeksi joutunut nainenkaan.
Itse aloitin festareilla käymisen varsin vanhana, vasta kahdeksantoistavuotiaana, jos Helsingin Kaivopuiston konsertteja ei lasketa. (Kyseessä oli vuoden 1980 Ruisrock.) Koska aloitin niin vanhana, en koskaan oppinut suhtautumaan festareihin kahden tai kolmen päivän päänsekoitusputkena. Ei, minä ryntäilin mahdollisimman vikkelästi lavalta toiselle – Ruississakin oli niitä tuolloin jo kaksi – ja yritin nähdä mahdollisimman monta esiintyjää mahdollisimman läheltä. Koska tuohon aikaan festivaaligourmetin huippu oli jos sattui saamaan käristemakkaran päälle muutakin kuin vain sinappia ja ketsuppia eikä oheisohjelmaa ollut eikä alueelta voinut kesken kaiken poistua, ei ollut oikeastaan muutakaan tekemistä (ellei tosiaan halunnut vetää lärvejä salakuljetetulla viinalla, mitä minulla ei koskaan ollut).
Silloin ei olisi tullut mieleenkään jäädä jonnekin nurmikolle loikoilemaan ja kuuntelemaan artistia, jota ei mukavalta paikalta edes näe. Konserttitilaisuuksia nähdä edes kotimaisia nimiartisteja oli siihen aikaan muutenkin niin vähän – Helsingissä toimi vasta vallatun Lepakon lisäksi oikeastaan vain kaksi musiikkiklubia, Tavastia ja Botta – että kaikki tilaisuudet oli pakko käyttää visusti hyväksi.
Nykyään laadukkaan livemusiikin kuuntelutilaisuuksia on niin paljon, että lähes kaikki jäävät käyttämättä.
Myös festivaalit ovat muuttuneet. Joensuun Laululavan maisemissa tallustellessa ei viisikymmentäviisivuotias tuntenut itseään edes ylimpään ikäsegmenttiin kuuluvaksi. Kiireellä salakuljetetut eväänsä kitanneita känniääliöitä – ylipäänsä juopuneita – ei näkynyt kuin festarialueen ulkopuolella. Ruokaa löytyy melkoisen moneen makuun ja ruokavalioon. Vessat ovat kohtuullisen siistejä. Festarikansan keski-ikä on kasvanut, ja nuortenkin festarikävijöiden vaatimustaso on kasvanut. Kahdeksankötluvulla ei olisi voinut kuvitellakaan yhdellekään rokkifestarille mitään VIP- tai Premium-alueiden kaltaisia erikoismaksuluokkia. Nykyään ne ovat normi.
Omakin kuluttajakäyttäytyminen on muuttunut. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena majoittua festareiden ajaksi telttaan tilapäisleirintäalueelle, sitä ei ole todellisuudessa tapahtunut sitten viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) Roskilde-reissun, josta on aikaa jo erinäisiä vuosia. En myöskään juokse yhtä maanisesti kaikkia päiviä lavalta toiselle katsomaan eturivistä kaikkea mitä kiinnostaa: asiaan toki vaikuttaa sekin, että nykyään en (useinkaan) käy festareilla yksin, vaan puolison ja kaverienkin tarpeet ja kiinnostukset pitää ottaa huomioon.
Eikä samaa tahtia enää jaksaisikaan, eikä viitsisikään. Kuten tuli todettua Joensuussa tavatun toverin kanssa, festivaalit eivät ole välttämättä kovinkaan hyvä paikka kokea suuria musiikillisia elämyksiä: niitä varten ovat artistien omat konsertit – joihin kaikkiin ei toki ole mahdollista päästä, ulkomaalaisten tähtien tapauksessa. Löytöjä on toki mahdollista edelleenkin tehdä: tällä kertaa ennenkuulemattoman elämyksen tarjosi englantilainen Rag’n’Bone Man, jonka perinnetietoinen, modernisti sävytetty soulpop nousee kaltaistensa yläpuolelle siksi, että tämä Rory Charles Graham -niminen nuorimies on huikean ilmaisuvoimainen laulaja, soul- ja bluesperinteen parhaimmistoa siinäkin. Häntä on taidettu mainita jonkinlaiseksi Adelen miespuoliseksi vastineeksi, eikä vertaus ihan lepikossa ole.
Ilosaarirockin(kin) päälava-artistien lista kertoo toisaalta sekin, että kävijäprofiili on iäkkäämpää kuin kahdeksankötluvun alussa: vaikka esimerkiksi Pixies on minulle eräänlainen ”uusi” bändi niiltä ajoilta jolloin en välttämättä enää ihan kaikkea uutta musiikkia kuunnellut, ei toisaalta ole lainkaan asiatonta tituleerata yhtyettä ”legendaksi”. Myös Ultra Bra on monelle nimenomaan nuoruusnostalgia-uudelleenelämys: yhtyehän on koonnut rivinsä ainoastaan kesän keikkoja varten, eikä uutta musiikkia ole tiettävästi tulossa. Vanhatkin laulut soitettiin jotakuinkin yksi yhteen levytysversioiden kanssa. Hyvin he soittivat ja lauloivat, ei siinä mitään, mutta kyllä minulle kaikkien aikojen UB-konsertti on edelleen Tavastialla vähän esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Silloin kuultiin sitä paitsi ”Ampukaa komissaarit”, mikä nyt puuttui muuten kattavahkosta setistä.
Mutta minulle tämänkertaisen Ilosaarirockin suurin elämys oli itse asiassa istuskella nurmikolla paikassa, jossa ei (sillä erää) kuulunut oikeastaan minkäänlaista musiikkia miltään lavalta, ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä, tyytyväisiä ihmisiä, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, erilaisia ihmisiä. Vaikka tarkkailinkin heitä introverttimäisesti sivusta, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan mukavan pieneksi osaksi tätä kahdenkymmenenneljäntuhannen hengen parviälyä. Sellaiset ovat hienoja hetkiä.
