Kategoria: elävä musiikki

Valtakunta ja puoli Kuningatarta

·

Joskus vuoden 1977 tienoilla työnsin kasettisoittimeen nauhan johon olin äänitellyt radiosta kappaleita jonkin aikaa aikaisemmin, ehkä edellisenä vuonna: musiikillinen sivistykseni oli siihen aikaan perin heikonpuoleinen, joten äänittelin usein sellaisia sävelmiä, joille oli kuulutettu minulle edes puolituttu esiintyjänimi. Erään kappaleen kohdalla pysähdyin kuuntelemaan, kelasin nauhaa kappaleen alkuun, kuuntelin uudelleen. Ja uudelleen.

Kyseessä oli ”Somebody To Love” Queenin edellisenä vuonna ilmestyneeltä A Day at the Races -albumilta.

Seuraavien muutaman vuoden aikana hankin käsiini (esikoista lukuun ottamatta) kaikki siihen asti ilmestyneet Queen-älppärit ja kuuntelin niitä todella paljon. Vuoden 1980 The Game -albumin ostin tuoreeltaan, mutta siinä vaiheessa musiikilliset mieltymykseni olivat jo matkalla muihin suuntiin – ns. uuteen aaltoon ja juurevaan bluesiin – ja Queenin ilmaisu alkoi tuntua aika… mahtipontiselta, vaikka bändi yrittikin modernisoida, diskoistaa ja uusiaaltoistaa ilmaisuaan.

Kokoelmaani kuului myös Live Killers -livealbumi, mutta äänikuvaa ja levyn sisäkannen keikkakuvia lukuun ottamatta minulla ei ollut minkäänlaista selvää kuvaa bändin lavameiningistä ennen vuoden 1985 Live Aid -televisiolähetystä. Ja, kuten tunnettua, kvartetti oli varttitunnin setissään todella kova, myös niiden mielestä jotka eivät bändin musiikista niin perustaneet. Fanitukseni ei kuitenkaan alkanut uudelleen, minusta Queenin 80-luvun tuotanto oli enimmäkseen tylsää iskelmäpoppia, paitsi silloin kuin se oli tylsää hardrockia, jota kasarilla joutui radiosta kuulemaan muutenkin ihan liikaa. Ainoa uudempi levy jonka hommasin oli vasta vuoden 1991 Innuendo, jolla bändi tuntui löytäneen uudelleen vanhan tyylillisen runsautensa ja myös itseironiansa. Sen ilmestymisen jälkeen ei sitten kulunut kauaakaan, ennen kuin Queen oli yhtäkkiä taas uutisissa ja lehdistössä, tosin mahdollisimman surullisesta syystä: laulaja/pianisti/lauluntekijä Freddie Mercury menehtyi AIDSiin. Myös hänen muistokonserttinsa lähetettiin Suomen(kin) televisiossa suorana, ja sittemmin bändin konserttitaltiointeja on tullut katseltua useampiakin.

Tämä pitkä johdatus on siis ollakseen selittelyä siitä, että olen ollut ainakin jonninmoinen ja kausittainen Queen-diggari varsin nuoresta asti, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, en edes viimeiset kymmenen vuotta kierrellyttä versiota, josta Mercuryn lisäksi puuttuu myös loistava basisti/lauluntekijä John Deacon.

En ennen eilisiltaa.

Tampereen ”Ratametsän halliin” tuntui vaeltavan puoli kaupunkia – ja melkoinen määrä tuttuja muualtakin – ja kun edellisillan konsertista oli kuulunut miltei hurmioituneita kommentteja, odotukset olivat varsin korkealla.

Ja kyllä – odotuksiin vastattiin. Lavalla oli melkoinen määrä lavarekvisiittaa, muun muassa (jos oikein laskin) kuusi erillistä ja liikuteltavaa videoscreeniä, mutta huomio oli kuitenkin kaiken keskellä soittavassa kuusihenkisessä bändissä, jossa olivat mukana alkuperäis-Queenin kitaristi/laulaja/lauluntekijä Brian Mayn ja rumpali/laulaja/lauluntekijä Roger Taylorin lisäksi jo Mercury-aikoina mukana ollut kosketinsoittaja/taustalaulaja Spike Edney, basisti/taustalaulaja Neil Fairclough, lyömäsoittaja/taustalaulaja Tyler Warren, sekä tietysti pääasiallisena laulusolistina toiminut Adam Lambert.

Vaikka Lambert suoriutuikin varsin hyvin Mercuryn alkuaan laulamasta ohjelmistosta, myös Taylor ja May olivat solisteina mukavasti esillä. Olen aina tykännyt Mayn pehmeämmästä, lyyrisemmästä laulusoundista, joten etenkin akustisesti vedetty pieni tieteistarina ”’39” ilahdutti suuresti.

Yli kaksituntisen konsertin ohjelmisto oli varsin arvattava hittikavalkadi vailla suurempia yllätyksiä, joskin minua hytkäyttivät mukavasti edes hieman harvemmin kuullut ”In the Lap of the Gods” sekä sikerämänä heitetty yhdistelmä ”Fat Bottomed Girlsiä” ja ”Bicycle Racea”. Hitti, jota oikeastaan en odottanut kuulevani oli aikoinaan David Bowien kanssa levytetty ”Under Pressure”, mutta Taylor ja Lambert suoriutuivat duetosta varsin mainiosti.

(Omalla suosikkilistallani ko. biisin coverversioita ovat kuitenkin edelleen jaetulla ykköstilalla Bowien ja basisti Gail Ann Dorseyn versio Bowien Reality-kiertueella sekä Bowien ja Annie Lennoxin veto Mercuryn muistokonsertissa.)

Itse olisin kaivannut settiin myös esimerkkejä Queenin 70-luvulla riemastuttaneista music hall -henkisistä numeroista, vaikkapa ”Seaside Rendezvousin”, mutta eihän kaikki kiva mahdu yhteen konserttiin.

Freddie Mercury oli konsertissa vahvasti esillä: hän ”osallistui” videoscreeneiltä pariinkin kappaleeseen. Varsinaisen setin viimeisessä biisissä ”Bohemian Rhapsodyssa” oopperaosuudet esitettiin jo 1970-luvulla vakiintuneen perinteen mukaan ”nauhalta” (ts. videolta) ja niissäkin Freddie ja Deacy olivat toki mukana.

Adam Lambert ei ole Freddie Mercury eikä hänen pidäkään olla, mutta laulajana hän on kyllä osoittautunut erinomaiseksi valinnaksi näille Queen-nostalgiakiertueille (joissa mitään uutta ei ole ilmeisesti koskaan esitetty eikä tulla esittämäänkään, jos niitä vielä järjestetään). Hänellä on oma, hyvin ilmaisuvoimainen ja voimallinen ääni, joka taipuu erinomaisesti haastavaan materiaaliin ja kuulostaa kaikesta huolimatta nimenomaan Adam Lambertilta. Vaikka hänessä on tehtävään sopivasti flamboyanssia ja hän pystyy nykymaailmassa ja -tilanteessa olemaan avoimemmin gay kuin Mercury, olin yllättynyt lavaliikehdinnän jähmeydestä ja patsastelevuudesta. Nuorelta mieheltä olisi ehkä odottanut enemmän liikunnallisuutta ja ison lavan ja pitkän catwalkin hyödyntämistä. Taylor oli tietysti enimmäkseen rumpusetin takana ja May liikunnallisesti hillitympi, mutta heiltä ei reippaasti yli seitsemänkymppisinä toki odotakaan mitään villiä paikasta toiseen ryntäilyä. Soitossa ja laulussa ei ollut kummankaan kohdalla mitään vikaa, ja samaa voi sanoa kolmesta tukimuusikostakin, joskin monen kappaleen taustalaulut taisivat tulla ainakin osittain ns. nauhalta muuallakin kuin ”Rhapsodyssa”. Tampereen uuden areenan akustiikalla on vähän parempi maine kuin (kiertueen alkuperäisellä keikkapaikalla) Helsingin Hjallilla, mutta ainakin meidän sinänsä hyvillä paikoillamme muut paitsi laulu ja rummut kuuluivat kyllä vähän puuroisina.

Ja juu, ”Somebody to Love” on edelleen Queen-lempparini ja siitä kuultiin jo keikan alkupuolella erinomainen versio. Joten mitään valittamista minulla ei ole. Kannatti käydä, etenkin kun tämä oli tämän kiertueen viimeinen keikka ja jos May ja Taylor eivät jaksa enää lähteä kiertämään vielä kerran melkein kahdeksankymppisinä, on hyvin mahdollista että tämä oli viimeinen Queen-nimellä tehty konsertti.

Reippaat ja lahjakkaat laulajaveikot

·

Hassisen kone on ollut merkittävä bändi meille molemmille. Omaan korvaani ensimmäiset radiosta kuulemani kappaleet tuoreelta rockbändien SM-voittajalta keväällä 1980 kuulostivat varsin omituisilta verrattuna muuhun senaikaiseen uuden aallon musiikkitarjontaan, mutta kun näin bändin ensi kertaa livenä Bottalla toukokuussa – muutamaa viikkoa 18-vuotispäiväni jälkeen – moni asia loksahti paikalleen. Sittemmin Ismo Alangon tekstit ovat toimineet minulle eräänlaisena peruskurssina siitä miten suomen kieltä käytetään rock-sanoitusten kontekstissa.

Ja mitä Sariin tulee, hän oli paikalla jo bändin ensimmäisellä keikalla.

Niinpä olimme toki paikalla Joensuun Kerubissa, kun Hassisen koneen 40-vuotisjuhlakesä lopulta alkoi kahden vuoden lykkäysten jälkeen.

Jo vuonna 1980 Hassisen kone soitti tiukasti yhteen, paljon tiukemmin kuin ehkä yksikään toinen sen ajan suomalaisbändeistä, eivätkä vuosikymmenet tunnu tiukkuutta vähentäneen. Kun bändi torstain keikalla soitti suunnilleen aikajärjestyksessä putkeen ensimmäiset singlet sekä kaksi ensimmäistä albumiaan, tuli myös tajuttua, miten paljon rytmiikan vaihdoksia ja muuta melkein progehtavaa mutkikkuutta bändin musiikkiin silloin sisältyi: tyypit olivat (ja ovat!) vain niin osaavia ja tyylitajuisia, etteivät sortuneet mihinkään ”kuunnelkaa kuinka hyviä me ollaan” -egotrippailuihin, vaan menivät koko ajan biisi, sen kokonaisuus ja sen sisältö edellä.

Kronologisehko järjestys toi esiin myös sen, miten paljon bändin musiikki ja tekstit muuttuivat niiden vain kahden ja puolen vuoden kuluessa, mitä Hassisen koneen levytysura kesti. Esikoisalbumi Täältä tullaan Venäjä oli reipasta hauskanpitoa ja huulenheittoa, Rumat sävelet synkempää maailmantuskan julistusta, viimeinen LP Harsoinen teräs sitten moniulotteisempaa, monivaikutteisempaa ja myös mystisempää ilmaisua. ”Muoviruusuja omenapuissa” oli oikeastaan ainoa kappale joka kantoi läpi kaikkien vaiheiden, ja niinpä siitä levytettiinkin kolme versiota: ensin alkuaikojen Hilse-singleillä, sitten Tuuliajolla-livealbumilla, ja lopulta seitsenmiehisen kokoonpanon viimeisen singlen B-puolella. Se soi, itseoikeutetusti Pohjois-Karjalassa, myös torstain setin aloitusbiisinä ja perjantain setin lopussa.

Alunperin kvartettikokoonpanolla levytetyt kappaleet soitettiin pitkälti alkuperäisillä sovituksilla, ainoastaan Reijo Heiskanen oli siellä täällä laittanut kitarasoolojaan hieman uusiksi ja sai niille myös jonkin verran lisätilaa. Isompaa remonttia olivat vaatineet encoreina kuullut ”Harsoinen teräs” ja ”Levottomat jalat”, jotka alkuaan tehtiin koskettimien, lyömäsoittimien ja saksofonin (sekä eri kitaristin, Jukka Orman) voimin.

Torstai ja perjantai olivat kolmas ja neljäs keikka Koneen viiden illan Kerubi-setistä, ja siihen nähden kvartetti tuntui olevan edelleen huomattavan innoissaan soittamisesta ja laulamisesta. Asiaa toki auttoi täyteen sulloutuneen Kerubin kotiyleisön huikea ja äänekäs tuki. Yhtä kaikki täytyy kunnioittaa kuusikymppisiä, jotka pystyvät lataamaan niin runsaasti energiaa valtavan lavavalomäärän hohkatessa kuumuutta puolihapettomassa salissa: torstain keikka kesti encoreineen parisen tuntia, perjantaina silloinkin puolisentoista tuntia. Settilistaa oli sitäkin muokattu, perjantaina ei menty ihan niin kronologisesti.

Joten kyllä: kannatti totisesti matkustaa juhannukseksi Joensuuhun kahden hikisen klubikeikan tähden.

(Ja kyllä, reissu olisi toki kannattanut tehdä myös Marttakahvion piirakoiden takia.)

Keskusteluja ja väliaikamusiikkia

·

Jos olen oikein ymmärtänyt, Nick Caven keikkoihin liittyvän kirjoittelun oleellinen osa on kertoa kirjoittajan omasta Cave-historiasta. Omalla kohdallani se on, epäilemättä paneutuneempien harrastajien mielestä, perin pinnallinen. Olin pitkään oikeastaan pelkästään ensin radiosta ja sitten Berliinin taivaan alla -elokuvassa kuullun upean, huikean intensiivisen ”From Her to Eternityn” varassa. Sittemmin olen kyllä kuunnellut paljon muutakin, nähnyt dokumentin tai kaksi, lukenut haastatteluja ja käynyt useammallakin keikalla Roskildessa, Kulttuuritalolla, Porissa – ja eilen Musiikkitalossa.

Conversations with Nick Cave -kiertueen keskeinen elementti ovat, nimen mukaisesti, yleisön Cavelle esittämät kysymykset, kommentit ja muistot. Homma oli toteutettu erinomaisen hyvin: Musiikkitalon eri katsomoissa oli avustajia, jotka osoittivat valosauvoilla halukkaita kysyjiä Caven valittavaksi, ja ojensivat sitten kysyjälle langattoman mikrofonin. Kysyjät olivat järjestään tilanteen tasalla, pysyivät asiassa ja kysyivät kiinnostavia, väliin haastaviakin kysymyksiä. Toki monet kokivat tärkeäksi kertoa Caven musiikin merkityksestä heidän oman elämänsä jossakin hankalassa vaiheessa, mutta sekin kuuluu asiaan – etenkin kun Cave kertoi itse saaneensa poikansa kuoleman jälkeen paljon tukea ja rohkaisua saamistaan viesteistä oman läheisensä menettäneiltä.

Aika ajoin Cave istahti flyygelin ääreen soittamaan, ikään kuin radiokanavan väliaikamusiikkia keskustelun tauoksi. Yksinkertainen ja ehkä jopa suhteellisen mielikuvitukseton pianosäestys ei avannut Caven lauluihin uusia ulottuvuuksia: ei hän huonosti soittanut, mutta ei välttämättä suunnattoman sädehtivästikään. Olen joskus aikaisemmin valittanut, ettei Musiikkitalon suuren salin akustiikka oikein toimi rytmimusiikin yhteydessä. Nytkin ylettömän pitkä jälkikaiku – jota klassisempi musiikki tuntuu tarvitsevan – puuroutti rytmiikkaa ja sävyjä ainakin meidän istumapaikoillemme lavan edustalla. Keskusteluosuudet pysyivät onneksi hyvin ymmärrettävinä ja sekä Caven että yleisön puhe selkeinä laadukkaan äänentoiston ja ammattitaitoisten miksaajien ansiosta. Toki kaikuisuus söi illan asetelman tavoittelemaa intiimiyttä: oli mahdotonta olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että ollaan ISOSSA HALLISSA.

Cave oli varannut flyygelin ääreen ilmeisen runsaan valikoiman lauluja, joista valita kulloiseenkin hetkeen ja edellisiin kysymyksiin sopivaa laulettavaa, mutta olen ymmärtänyt että kiertueen aikana suurin osa setistä on pysynyt aika lailla samana. ”Girl in Amber” – alkuaan studiossa täysin improvisoituna laulettu kappale – oli ilmeisesti tämän kerran harvinaisuus. jonka merkityksiä itselleen Cave valotti. Oman tuotannon lisäksi kuultiin yhden laulun verran Marc Bolania ja kiistämättömän jylhä tulkinta Leonard Cohenin ”Avalanchesta” – kuulemma ensimmäinen Cohen-laulu jonka Cave on koskaan kuullut.

Salin ”viinitarha”-rakenne monitasoisine katsomoineen ja lavalle Caven pianon ympärille asetellut kahvilamaiset pöytäryhmät synnyttivät välillä kyllä vähän koomisen vaikutelman siitä, että ollaan jonkun kauppakeskuksen ravintola-alueella…

Mutta pikkuvinoilusta huolimatta täytyy sanoa, että kolmituntinen ilta oli tehokas, intensiivinen ja antoisa. Setin vahvinta osaa olivat nimenomaan Caven ja yleisön jäsenten keskustelut, mutta soitto ja laulu välissä toki tukivat kokonaisuutta. Kolmituntinen setti pelkkää soolo-Caven laulua ja soittoa olisi voinut olla vähän puuduttava kokemus. Caven levytettyäkin tuotantoa kuuntelee taas pikkuisen eri korvalla ja eri mielentilalla.

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

·

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Pikavisiitillä

·

19-vuotishääpäivän, eurovaalien ja lätkämestaruuden ohella viikonlopun antiin kuului toki myös perinteinen kesänaloitus, eli Kaisaniemen Maailma kylässä -festivaali. Muiden kiireiden vuoksi ehdin seurata festarimeininkiä vain neljän artistin verran, mutta vallan hienoa ja monipuolista musiikkia oli tarjolla jälleen kerran.

Asmâa Hamzaoui & Bnat Timbouktou on ilmeisesti jotakuinkin ensimmäinen marokkolainen naisten gnawa-yhtye. Ilmaisu on minimalistista: Hamzaoui itse soittaa yksinkertaisia rytmejä bassokokoisella ngonilla ja hänen kolme taustalaulajaansa säestävät käsiperkoilla. Vahvasti tekstipainotteinen musiikki ei varmasti pääse täysiin oikeuksiinsa silloin jos kuulija ei ymmärrä tekstejä, mutta tokihan tuota kuunteli vallan mielikseen kielitaidottomanakin.

Gato Preton ilmaisussa ei puolestaan ollut mitään minimalistista. En yleensä ole mitenkään erityisen innoissani ns. dj-musiikista, mutta näköjään homma voi toimia minun kohdallanikin, jos dj:n pyörittämiltä ”taustanauhoilta” tulee muutakin kuin henkisen kuoleman tasaista 4/4-konebassaribiittiä – ja sitä säestetään ”oikealla” djembellä ja kertakaikkisen energisellä lavameiningillä. Gata Misteriosa on äärimmäisen energinen ja isokurkkuinen laulaja, joka painalsi pitkin lavaa vielä vauhdikkaammin kuin kvartetin varsinainen tanssijajäsen.

Sunnuntain artisteista Gasandji esitti huomattavasti hillitympää meininkiä kuin kolmen kesän takaisella Huvilateltta-keikallaan, mutta mikäs siinä. Kylmäksi ja sateiseksi heittäytynyt sää hillitsi ilmaisua varmasti sekin, siitä huolimatta setti toimi oikein hyvin kuuntelumusiikkina polveilevine ja pikku hiljaa paisuvine sävelmineen.

Istanbulilainen Gaye Su Akyol on ilmeisesti nousemassa kovaksi nimeksi niissä porukoissa joissa arvostetaan hipsteri- ja kulttihenkistä musiikkia, enkä välttämättä ihmettele. Musiikissa on perin paljon tuttua ja vanhanaikaista: ilman laulajaansa voimallinen taustakvartetti kuulosti siltä kuin vaikkapa Laika & the Cosmonauts vetelisi sellaisia 60-luvun loppupuolen lievästi psykedeelishenkisiä, muka-itämaisia surf-instrumentaaleja. Akyol itse toi tähän melkein länsimaisen helppoon kattaukseen aimo annoksen oikeaa turkkilaisuutta – ja vilpitöntä lavakarismaa ja otetta. Ehkäpä tästä tulee yksi klassisia ”no mä näin sen livenä ennen kun sä olit edes kuullu siitä” -keikkoja monien sateessa värjötelleiden urhollisten musiikinystävien mielessä ja muistoissa. Aika näyttää.

Avoin vire

·

Joskus syksymmällä muuan fb-kaveri linkitti alla olevan videon, joka jäi kertakatsomalla ja -kuulemalla mieleen. Minulla on usein tapana – usein vähän turhankin usein – kuunnella musiikkia siitä kuuluvien vaikutteiden ja musiikillisen perimän kannalta, ja tässä oli paljon tuttua: John Fahey ja Leo Kottke olivat lehdistä ja kirjoista tuttuja nimiä jo monta vuotta ennen kuin pääsin heidän musiikkiaan kuulemaan. Ja tässä kappaleessa molempien henki on vahvana läsnä. Lisäbonarina vielä videon viehättävän morbidi yleistunnelma.

Katselin ja kuuntelin videon pari kertaa peräkkäin ja siirryin sitten lukemaan jotakin muuta. Video jäi mieleen, mutta esittäjän nimi unohtui. Taisin vuodenvaihteen tienoilla haeskella pätkää parikin kertaa, mutta enpä keksinyt sopivia hakusanoja (”female guitarist fahey influence” ei tuonut kovin kaksisia tuloksia). Pari viikkoa sitten eräässä Muusikoiden.netin keskustelussa tuli vastaan Gwenifer Raymondin nimi, ja tajusin että tämähän se hakemani tyyppi tosiaan oli. Mikä vielä parempaa, hän oli tulossa Suomeen pienelle kiertueelle.

Juttutuvan sunnuntai-illan aloitti Kadonnut Manner, ts. Lauri Manner, joka soitti kolmevarttisen setin instrumentaalimusiikkia, jota hän omilla sivuillaan luonnehtii ”Finnish primitive guitariksi”. Faheyn, Kottken, Raymondin ja Mannerin musiikin perusidea on yksinkertainen: kitara viritetään ns. avoimeen vireeseen, jolloin vapaita kieliä näppäillessä soi duuri- tai mollisointu. Näin vapaita kieliä voidaan käyttää eräänlaisina borduunaääninä samalla kun yläkielillä soitetaan melodiaa tai (moniäänisempiä) sointuja. Jotta keikkasetti ei menisi kovin yksitoikkoiseksi, kitaristin on syytä vaihtaa viritystä aina silloin tällöin biisien välillä (tai pitää käsillä useampaa kitaraa eri vireissä).

Mannerin setti oli mukavan rauhallinen, tunnelmallinen elokuvamainen, sopivaa musiikkia antaa ajatusten leijua ja ajelehtia omia teitään. Vaikka Gwenifer Raymond tekee musiikkiaan hyvin samanlaisilla eväillä, tunnelma vaihtui melkoisesti hänen astuessaan lavalle.

Raymond näppäilee kitaraansa paljaiden sormien sijaan sormiplektroilla, joka jo sinänsä teki kitaran soinnista terävämmän ja myös aggressiivisemman. Myös kappaleiden tempot nousivat ja sävy muuttui elokuvallisesta särmikkäämpään. Faheyn ja Kottken ohella Raymond on selvästikin diggaillut paljon bluegrassia – asian olisi tietysti voinut arvata siitäkin, että hän vaihtoi pariin otteeseen kitaran viisikieliseen banjoon. Kiinnostavaa kyllä, kitaristina hän on ehkä vähän bluegrass-perinteisempi kuin banjonsoittajana. Jälkimmäisen soittimen käsittely lähenteli hetkittäin miltei punk-rokkikomppausta terävine sointuiskuineen.

Siinä missä Manner jutteli kappaleiden välillä käyttämistään vireistä ja kappaleiden taustoista, Raymondin valinta lavaolemuksekseen tuntui olevan miltei autistinen vaitonaisuus, mikä entisestään korosti sävelmien ärmäkkyyttä ja voimallista soittotapaa. Ja mikäs siinä. Kitaratyöskentely kyllä puhui puolestaan.

Sello, banjo, kitara ja ääni

·

Yksi viime vuosien ehdottomasti eniten pännineitä konserttimissauksia on ollut Carolina Chocolate Dropsin Huvilateltta-keikka. Olin löytänyt bändin monia amerikanafrikkalaisia aineksia yhdistelevät levyt vuotta–paria aikaisemmin, mutta jostakin syystä Helsingin esityksen olemassaolo tunkeutui tajuntaani vasta konserttia seuraavan aamun ylistävistä hehkutusarvioista.

Carolina Chocolate Dropsin kanssa paljonkin yhteistyötä tehneen laulaja/lauluntekijä/sellisti/banjoisti/kitaristi Leyla McCallan eilinen keikka Korjaamolla paikkasi traumoja onneksi ainakin hieman. On silti väärin lähestyä McCallaa ainoastaan ’Dropsien korvikkeena: hän on hieno, omintakeinen musiikintekijä, jonka kaksi albumia – Harlem Renaissance -runoilija Langston Hughesille omistettu Vari-Colored Songs ja uudempi A Day for the Hunter, a Day for the Prey – ovat olleet minulla runsaassa kuuntelussa.

Haitilaissyntyinen McCalla yhdistelee akustisehkoon musiikkinsa erilaisia pohjoisamerikkalaisia ja karibialaisia tyylejä – sekä nykyisen kotikaupunkinsa New Orleansin sateenkaarenkirjavaa soundien sekoitusta. Iso osa eilisillan(kin) setistä oli kreolikielellä laulettuja, vanhoja haitilaisperuisia sävelmiä, joita McCalla on muokannut omaan tyyliinsä ja omiin, uusiin lauluihinsa jotakuinkin saumattomasti istuviksi.

Kolmen neworleansilaismuusikon taustabändi tuki hienosti ja (enimmäkseen) itseensä turhaa huomiota hakematta johtajansa soittoa (muutamaa sinänsä linjakasta sooloa lukuun ottamatta). Kuten N’Awlins-musiikin henkeen niin oivasti sopii.

Hienojen, hienosti tulkittujen laulujen ja hienovaraisten rytmien ohella McCallan ilmaisussa kiehtoo hänen tapansa säestää itseään pääinstrumentillaan sellolla. Vaikka jousi onkin käytössä tuon tuostakin, enimmäkseen hän komppaa paljain sormin, ottaa nauhattomalta otelaudalta sointuja kuin käsissä olisi nelikielinen kitara, ja lyö kieliä kuin kitaristi – tai funk-basisti. Sellon kitaraa matalampi ääniala jättää yläpuolelleen runsaasti tilaa lauluäänelle, ja McCalla kyllä sen tilan osaa ottaa. Kun muukin bändi pysyi tyylikkäästi poissa laulajan tieltä, soundimaailman kokonaisuus soi hillittynä, hallittuna ja miellyttävänä. McCallan klasaritaustan huomioon ottaen on houkuttelevaa puhua jonkinlaisesta karibialaisrytmien kamarimusiikkiversiosta, mutta kyllä soitannossa oli ehdottomasti enemmän biittiä ja sävyjä kuin mitä pelkästään klassisen musiikin (tai jazzin) puolelta tulleilta muusikoilta sopii olettaa. Ja enemmän sävyjä kuin mitä myöskään pelkästään bluespohjaisen tai karibialaisen perinnemusiikin pohjalta ponnistavilta muusikoilta sopii olettaa.

Jälleen kerran monikulttuurisuus raikastaa musiikkia(kin).

Tää ei ollut vain Pahaa unta?

· 2 kommenttia ·

Tavastialle sisään astuessamme Lyyti on juuri aloittanut. Hauraanhiljainen musiikki kuulostaa yhtä aikaa siltä kuin se olisi täysin väärässä paikassa ja aivan oikeassa paikassa. Minulle tulevat mieleen 1970-luvun runoteksteihin perustuvat levytykset, musiikissa on aineksia sekä folkhenkisestä laulaja/lauluntekijämusiikista että, siellä täällä, jazzista. Nelihenkinen kokoonpano antaa runsaasti tilaa teksteille ja pianisti/lauluntekijä Lydia Lehtolan heleälle äänelle.

Ehkäpä 70-lukuassosiaati oli oiva johdanto sille mitä seuraavaksi oli tulossa: albumillinen musiikkia vuodelta 1980.

Suomalaista 70–80-lukujen taitteen punkista ponnistanutta uutta aaltoa on monesti luonnehdittu eräänlaisen jälkijättöisen hippihengen läpitunkemaksi: toisaalta parannettiin Pelle Miljoona -henkisesti maailmaa, toisaalta tehtiin Eppujen ja Popedan tapaan iloista ja hauskaa pubrockia. Siinä miljöössä jyväskyläläinen Se erottui joukosta kaikin tavoin. Vaikka musiikissa oli mukana vahvasti romanttinenkin puolensa – mikä ei tuolloin ollut lainkaan harvinaista – etenkin bändin kakkosalbumi Pahaa unta? oli niin tumma ja ahdistunut laulupaketti että hilpeämpään meininkiin tottunut uuden aallon äänenkannattaja Soundi otsikoi levyn arvostelun ”Onneksi se oli vain pahaa unta”.

Sen lopetettua toimintansa huikean hienon Lasi kirkasta vettä -levyn jälkeen 1980-luvun puolivälissä laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutinen on tehnyt jokusen soololevyn sekä elokuvamusiikkia ja opettanut musiikkia Joensuussa (muiden muassa Lydia Lehtolaa, kuulemma). Viime aikoina hän on taas aktivoitunut esiintyjänä, ja etenkin yhteistyö Litku Klemetin ja Tuntematon numero -yhtyeen kanssa on nostanut Yaria niihin parrasvaloihin jotka hän totisesti ansaitsee. Svart Records on vastikään julkaissut uuden painoksen Pahaa unta? -levystä ja siitä syystä yhteiskokoonpano on nyt viikon mittaisella kiertueella, jolla se soittaa koko albumin läpi.

Siinä missä sovitukset on pidetty kohtuullisen ennallaan, kappalejärjestyksellä on leikitelty hyvinkin paljon – jopa siinä mitassa että yksi kappale saattoi vaihtua lennossa toiseen lauluun tai toisen laulun osaan, mistä ehkä palattiin alkuperäiseen hetkeä myöhemmin.  Tuntematon numero soitti todella tiukasti ja tyylipuhtaasti, luultavasti tiukemmin kuin mihin alkuperäinen, mutta jatkuvista kokoonpano-ongelmista kärsinyt Se aikoinaan pystyi.

(Näin bändin kesällä 1980 Bottalla, keikka ei tosiaankaan ollut huono, mutta tietty kaoottisuus jäi mieleen – eikä vain siksi että bändiltä katkaistiin sähköt kesken keikkaa mahdollisesti liian kovana pidetyn äänenvoimakkuuden vuoksi – bändin ja yleisön kiivaiden protestien jälkeen keikka pääsi lopulta jatkumaan.)

Kaveri totesi olleensa aivan tiloissa keikan alun siihen asti, kunnes Yari luovutti lauluvuoron Litkulle ”Anna mun olla” -kappaleen ajaksi. Vaikka itse tykkäsin hyvinkin paljon tästä vaihdoksesta – ja olen itsekin joskus pohtinut, miltä kyseinen kappale tuntuisi naisen laulamana – ymmärrän näkökulman monessakin mielessä. Yari ei ole enää kaksvitonen eikä selvästikään erityisen ahdistunut. Ääni hänellä on komeasti tallella, mutta nykyään siitä kuuluu enemmänkin osaaminen ja varmuus kuin alkuperäislevytysten tuska ja ahdistus. Myös Tuntematon numero on osaava, varma ja antaumuksellinen bändi, joka kykeni heittäytymään hienosti 28 vuotta vanhaan materiaaliin, mutta silti: lavalla oli loistava rockbändi ja erinomainen solisti, mutta aika ja elämä on erilaista kuin silloin kun tämä musiikki tehtiin. Se kuului vähintäänkin säkeiden välistä.

Kun Pahaa unta? oli soitettu läpi, bändi palasi takaisin kahden encoren ajaksi ja soitti monta valintaa Sen vähän kevyemmästä puolesta. Levyttämättömäksi jäänyt suomennos Talking Headsin ”Thank You for Sending Me an Angelista” toimi (kuulemma) keikkojen aloitusbiisinä vuoden 1980 tienoilla. Jatkossa seurasi useampikin kappale joita en olisi osannut odottaakaan kuulevani, kuten kitaristi-Alexin laulama ”Punk on typerää” ja alkuaan akustisella Isopäärami ystävineen -eepeellä julkaistu ”Kevyesti puoli viiteen”.

Kaiken kaikkiaan erinomainen keikka loistavalta kokoonpanolta. Ei ehkä ”maaginen” keikka, mutta loistava keikka yhtä kaikki. Ja jos minulta kysytään, Svart saisi julkaista uusintapainoksen myös Lasi kirkasta vettä -levystä. Ostaisin, vaikka minulla on hyväkuntoinen kappale orkkisvinyylistä tallella ja olen tehnyt siitä omaan käyttööni digitaaliversion.

PS.

Helsingin kirjamessut alkavat tänään. Minua siellä näkee lauantaina:

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Työn alla novelli

Miten novellin kirjoittaminen eroaa romaanin kirjoittamisesta? Millainen on hyvä novelli? Mitä novellille lajina kuuluu meillä ja maailmalla? Keskustelemassa Maritta Lintunen ja Erkka Mykkänen, haastattelijana J. Pekka Mäkelä.

Aika

Lauantai 27.10.2018, 17:30 – 18:00

Paikka

Töölö

Yritys

Suomen Kirjailijaliitto

Esiintyjät

Lintunen Maritta, Mykkänen Erkka, Mäkelä J. Pekka