Kategoria: elävä musiikki

Keskusteluja ja väliaikamusiikkia

Jos olen oikein ymmärtänyt, Nick Caven keikkoihin liittyvän kirjoittelun oleellinen osa on kertoa kirjoittajan omasta Cave-historiasta. Omalla kohdallani se on, epäilemättä paneutuneempien harrastajien mielestä, perin pinnallinen. Olin pitkään oikeastaan pelkästään ensin radiosta ja sitten Berliinin taivaan alla -elokuvassa kuullun upean, huikean intensiivisen ”From Her to Eternityn” varassa. Sittemmin olen kyllä kuunnellut paljon muutakin, nähnyt dokumentin tai kaksi, lukenut haastatteluja ja käynyt useammallakin keikalla Roskildessa, Kulttuuritalolla, Porissa – ja eilen Musiikkitalossa.

Conversations with Nick Cave -kiertueen keskeinen elementti ovat, nimen mukaisesti, yleisön Cavelle esittämät kysymykset, kommentit ja muistot. Homma oli toteutettu erinomaisen hyvin: Musiikkitalon eri katsomoissa oli avustajia, jotka osoittivat valosauvoilla halukkaita kysyjiä Caven valittavaksi, ja ojensivat sitten kysyjälle langattoman mikrofonin. Kysyjät olivat järjestään tilanteen tasalla, pysyivät asiassa ja kysyivät kiinnostavia, väliin haastaviakin kysymyksiä. Toki monet kokivat tärkeäksi kertoa Caven musiikin merkityksestä heidän oman elämänsä jossakin hankalassa vaiheessa, mutta sekin kuuluu asiaan – etenkin kun Cave kertoi itse saaneensa poikansa kuoleman jälkeen paljon tukea ja rohkaisua saamistaan viesteistä oman läheisensä menettäneiltä.

Aika ajoin Cave istahti flyygelin ääreen soittamaan, ikään kuin radiokanavan väliaikamusiikkia keskustelun tauoksi. Yksinkertainen ja ehkä jopa suhteellisen mielikuvitukseton pianosäestys ei avannut Caven lauluihin uusia ulottuvuuksia: ei hän huonosti soittanut, mutta ei välttämättä suunnattoman sädehtivästikään. Olen joskus aikaisemmin valittanut, ettei Musiikkitalon suuren salin akustiikka oikein toimi rytmimusiikin yhteydessä. Nytkin ylettömän pitkä jälkikaiku – jota klassisempi musiikki tuntuu tarvitsevan – puuroutti rytmiikkaa ja sävyjä ainakin meidän istumapaikoillemme lavan edustalla. Keskusteluosuudet pysyivät onneksi hyvin ymmärrettävinä ja sekä Caven että yleisön puhe selkeinä laadukkaan äänentoiston ja ammattitaitoisten miksaajien ansiosta. Toki kaikuisuus söi illan asetelman tavoittelemaa intiimiyttä: oli mahdotonta olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että ollaan ISOSSA HALLISSA.

Cave oli varannut flyygelin ääreen ilmeisen runsaan valikoiman lauluja, joista valita kulloiseenkin hetkeen ja edellisiin kysymyksiin sopivaa laulettavaa, mutta olen ymmärtänyt että kiertueen aikana suurin osa setistä on pysynyt aika lailla samana. ”Girl in Amber” – alkuaan studiossa täysin improvisoituna laulettu kappale – oli ilmeisesti tämän kerran harvinaisuus. jonka merkityksiä itselleen Cave valotti. Oman tuotannon lisäksi kuultiin yhden laulun verran Marc Bolania ja kiistämättömän jylhä tulkinta Leonard Cohenin ”Avalanchesta” – kuulemma ensimmäinen Cohen-laulu jonka Cave on koskaan kuullut.

Salin ”viinitarha”-rakenne monitasoisine katsomoineen ja lavalle Caven pianon ympärille asetellut kahvilamaiset pöytäryhmät synnyttivät välillä kyllä vähän koomisen vaikutelman siitä, että ollaan jonkun kauppakeskuksen ravintola-alueella…

Mutta pikkuvinoilusta huolimatta täytyy sanoa, että kolmituntinen ilta oli tehokas, intensiivinen ja antoisa. Setin vahvinta osaa olivat nimenomaan Caven ja yleisön jäsenten keskustelut, mutta soitto ja laulu välissä toki tukivat kokonaisuutta. Kolmituntinen setti pelkkää soolo-Caven laulua ja soittoa olisi voinut olla vähän puuduttava kokemus. Caven levytettyäkin tuotantoa kuuntelee taas pikkuisen eri korvalla ja eri mielentilalla.

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Pikavisiitillä

19-vuotishääpäivän, eurovaalien ja lätkämestaruuden ohella viikonlopun antiin kuului toki myös perinteinen kesänaloitus, eli Kaisaniemen Maailma kylässä -festivaali. Muiden kiireiden vuoksi ehdin seurata festarimeininkiä vain neljän artistin verran, mutta vallan hienoa ja monipuolista musiikkia oli tarjolla jälleen kerran.

Asmâa Hamzaoui & Bnat Timbouktou on ilmeisesti jotakuinkin ensimmäinen marokkolainen naisten gnawa-yhtye. Ilmaisu on minimalistista: Hamzaoui itse soittaa yksinkertaisia rytmejä bassokokoisella ngonilla ja hänen kolme taustalaulajaansa säestävät käsiperkoilla. Vahvasti tekstipainotteinen musiikki ei varmasti pääse täysiin oikeuksiinsa silloin jos kuulija ei ymmärrä tekstejä, mutta tokihan tuota kuunteli vallan mielikseen kielitaidottomanakin.

Gato Preton ilmaisussa ei puolestaan ollut mitään minimalistista. En yleensä ole mitenkään erityisen innoissani ns. dj-musiikista, mutta näköjään homma voi toimia minun kohdallanikin, jos dj:n pyörittämiltä ”taustanauhoilta” tulee muutakin kuin henkisen kuoleman tasaista 4/4-konebassaribiittiä – ja sitä säestetään ”oikealla” djembellä ja kertakaikkisen energisellä lavameiningillä. Gata Misteriosa on äärimmäisen energinen ja isokurkkuinen laulaja, joka painalsi pitkin lavaa vielä vauhdikkaammin kuin kvartetin varsinainen tanssijajäsen.

Sunnuntain artisteista Gasandji esitti huomattavasti hillitympää meininkiä kuin kolmen kesän takaisella Huvilateltta-keikallaan, mutta mikäs siinä. Kylmäksi ja sateiseksi heittäytynyt sää hillitsi ilmaisua varmasti sekin, siitä huolimatta setti toimi oikein hyvin kuuntelumusiikkina polveilevine ja pikku hiljaa paisuvine sävelmineen.

Istanbulilainen Gaye Su Akyol on ilmeisesti nousemassa kovaksi nimeksi niissä porukoissa joissa arvostetaan hipsteri- ja kulttihenkistä musiikkia, enkä välttämättä ihmettele. Musiikissa on perin paljon tuttua ja vanhanaikaista: ilman laulajaansa voimallinen taustakvartetti kuulosti siltä kuin vaikkapa Laika & the Cosmonauts vetelisi sellaisia 60-luvun loppupuolen lievästi psykedeelishenkisiä, muka-itämaisia surf-instrumentaaleja. Akyol itse toi tähän melkein länsimaisen helppoon kattaukseen aimo annoksen oikeaa turkkilaisuutta – ja vilpitöntä lavakarismaa ja otetta. Ehkäpä tästä tulee yksi klassisia ”no mä näin sen livenä ennen kun sä olit edes kuullu siitä” -keikkoja monien sateessa värjötelleiden urhollisten musiikinystävien mielessä ja muistoissa. Aika näyttää.

Avoin vire

Joskus syksymmällä muuan fb-kaveri linkitti alla olevan videon, joka jäi kertakatsomalla ja -kuulemalla mieleen. Minulla on usein tapana – usein vähän turhankin usein – kuunnella musiikkia siitä kuuluvien vaikutteiden ja musiikillisen perimän kannalta, ja tässä oli paljon tuttua: John Fahey ja Leo Kottke olivat lehdistä ja kirjoista tuttuja nimiä jo monta vuotta ennen kuin pääsin heidän musiikkiaan kuulemaan. Ja tässä kappaleessa molempien henki on vahvana läsnä. Lisäbonarina vielä videon viehättävän morbidi yleistunnelma.

Katselin ja kuuntelin videon pari kertaa peräkkäin ja siirryin sitten lukemaan jotakin muuta. Video jäi mieleen, mutta esittäjän nimi unohtui. Taisin vuodenvaihteen tienoilla haeskella pätkää parikin kertaa, mutta enpä keksinyt sopivia hakusanoja (”female guitarist fahey influence” ei tuonut kovin kaksisia tuloksia). Pari viikkoa sitten eräässä Muusikoiden.netin keskustelussa tuli vastaan Gwenifer Raymondin nimi, ja tajusin että tämähän se hakemani tyyppi tosiaan oli. Mikä vielä parempaa, hän oli tulossa Suomeen pienelle kiertueelle.

Juttutuvan sunnuntai-illan aloitti Kadonnut Manner, ts. Lauri Manner, joka soitti kolmevarttisen setin instrumentaalimusiikkia, jota hän omilla sivuillaan luonnehtii ”Finnish primitive guitariksi”. Faheyn, Kottken, Raymondin ja Mannerin musiikin perusidea on yksinkertainen: kitara viritetään ns. avoimeen vireeseen, jolloin vapaita kieliä näppäillessä soi duuri- tai mollisointu. Näin vapaita kieliä voidaan käyttää eräänlaisina borduunaääninä samalla kun yläkielillä soitetaan melodiaa tai (moniäänisempiä) sointuja. Jotta keikkasetti ei menisi kovin yksitoikkoiseksi, kitaristin on syytä vaihtaa viritystä aina silloin tällöin biisien välillä (tai pitää käsillä useampaa kitaraa eri vireissä).

Mannerin setti oli mukavan rauhallinen, tunnelmallinen elokuvamainen, sopivaa musiikkia antaa ajatusten leijua ja ajelehtia omia teitään. Vaikka Gwenifer Raymond tekee musiikkiaan hyvin samanlaisilla eväillä, tunnelma vaihtui melkoisesti hänen astuessaan lavalle.

Raymond näppäilee kitaraansa paljaiden sormien sijaan sormiplektroilla, joka jo sinänsä teki kitaran soinnista terävämmän ja myös aggressiivisemman. Myös kappaleiden tempot nousivat ja sävy muuttui elokuvallisesta särmikkäämpään. Faheyn ja Kottken ohella Raymond on selvästikin diggaillut paljon bluegrassia – asian olisi tietysti voinut arvata siitäkin, että hän vaihtoi pariin otteeseen kitaran viisikieliseen banjoon. Kiinnostavaa kyllä, kitaristina hän on ehkä vähän bluegrass-perinteisempi kuin banjonsoittajana. Jälkimmäisen soittimen käsittely lähenteli hetkittäin miltei punk-rokkikomppausta terävine sointuiskuineen.

Siinä missä Manner jutteli kappaleiden välillä käyttämistään vireistä ja kappaleiden taustoista, Raymondin valinta lavaolemuksekseen tuntui olevan miltei autistinen vaitonaisuus, mikä entisestään korosti sävelmien ärmäkkyyttä ja voimallista soittotapaa. Ja mikäs siinä. Kitaratyöskentely kyllä puhui puolestaan.

Sello, banjo, kitara ja ääni

Yksi viime vuosien ehdottomasti eniten pännineitä konserttimissauksia on ollut Carolina Chocolate Dropsin Huvilateltta-keikka. Olin löytänyt bändin monia amerikanafrikkalaisia aineksia yhdistelevät levyt vuotta–paria aikaisemmin, mutta jostakin syystä Helsingin esityksen olemassaolo tunkeutui tajuntaani vasta konserttia seuraavan aamun ylistävistä hehkutusarvioista.

Carolina Chocolate Dropsin kanssa paljonkin yhteistyötä tehneen laulaja/lauluntekijä/sellisti/banjoisti/kitaristi Leyla McCallan eilinen keikka Korjaamolla paikkasi traumoja onneksi ainakin hieman. On silti väärin lähestyä McCallaa ainoastaan ’Dropsien korvikkeena: hän on hieno, omintakeinen musiikintekijä, jonka kaksi albumia – Harlem Renaissance -runoilija Langston Hughesille omistettu Vari-Colored Songs ja uudempi A Day for the Hunter, a Day for the Prey – ovat olleet minulla runsaassa kuuntelussa.

Haitilaissyntyinen McCalla yhdistelee akustisehkoon musiikkinsa erilaisia pohjoisamerikkalaisia ja karibialaisia tyylejä – sekä nykyisen kotikaupunkinsa New Orleansin sateenkaarenkirjavaa soundien sekoitusta. Iso osa eilisillan(kin) setistä oli kreolikielellä laulettuja, vanhoja haitilaisperuisia sävelmiä, joita McCalla on muokannut omaan tyyliinsä ja omiin, uusiin lauluihinsa jotakuinkin saumattomasti istuviksi.

Kolmen neworleansilaismuusikon taustabändi tuki hienosti ja (enimmäkseen) itseensä turhaa huomiota hakematta johtajansa soittoa (muutamaa sinänsä linjakasta sooloa lukuun ottamatta). Kuten N’Awlins-musiikin henkeen niin oivasti sopii.

Hienojen, hienosti tulkittujen laulujen ja hienovaraisten rytmien ohella McCallan ilmaisussa kiehtoo hänen tapansa säestää itseään pääinstrumentillaan sellolla. Vaikka jousi onkin käytössä tuon tuostakin, enimmäkseen hän komppaa paljain sormin, ottaa nauhattomalta otelaudalta sointuja kuin käsissä olisi nelikielinen kitara, ja lyö kieliä kuin kitaristi – tai funk-basisti. Sellon kitaraa matalampi ääniala jättää yläpuolelleen runsaasti tilaa lauluäänelle, ja McCalla kyllä sen tilan osaa ottaa. Kun muukin bändi pysyi tyylikkäästi poissa laulajan tieltä, soundimaailman kokonaisuus soi hillittynä, hallittuna ja miellyttävänä. McCallan klasaritaustan huomioon ottaen on houkuttelevaa puhua jonkinlaisesta karibialaisrytmien kamarimusiikkiversiosta, mutta kyllä soitannossa oli ehdottomasti enemmän biittiä ja sävyjä kuin mitä pelkästään klassisen musiikin (tai jazzin) puolelta tulleilta muusikoilta sopii olettaa. Ja enemmän sävyjä kuin mitä myöskään pelkästään bluespohjaisen tai karibialaisen perinnemusiikin pohjalta ponnistavilta muusikoilta sopii olettaa.

Jälleen kerran monikulttuurisuus raikastaa musiikkia(kin).

Tää ei ollut vain Pahaa unta?

Tavastialle sisään astuessamme Lyyti on juuri aloittanut. Hauraanhiljainen musiikki kuulostaa yhtä aikaa siltä kuin se olisi täysin väärässä paikassa ja aivan oikeassa paikassa. Minulle tulevat mieleen 1970-luvun runoteksteihin perustuvat levytykset, musiikissa on aineksia sekä folkhenkisestä laulaja/lauluntekijämusiikista että, siellä täällä, jazzista. Nelihenkinen kokoonpano antaa runsaasti tilaa teksteille ja pianisti/lauluntekijä Lydia Lehtolan heleälle äänelle.

Ehkäpä 70-lukuassosiaati oli oiva johdanto sille mitä seuraavaksi oli tulossa: albumillinen musiikkia vuodelta 1980.

Suomalaista 70–80-lukujen taitteen punkista ponnistanutta uutta aaltoa on monesti luonnehdittu eräänlaisen jälkijättöisen hippihengen läpitunkemaksi: toisaalta parannettiin Pelle Miljoona -henkisesti maailmaa, toisaalta tehtiin Eppujen ja Popedan tapaan iloista ja hauskaa pubrockia. Siinä miljöössä jyväskyläläinen Se erottui joukosta kaikin tavoin. Vaikka musiikissa oli mukana vahvasti romanttinenkin puolensa – mikä ei tuolloin ollut lainkaan harvinaista – etenkin bändin kakkosalbumi Pahaa unta? oli niin tumma ja ahdistunut laulupaketti että hilpeämpään meininkiin tottunut uuden aallon äänenkannattaja Soundi otsikoi levyn arvostelun ”Onneksi se oli vain pahaa unta”.

Sen lopetettua toimintansa huikean hienon Lasi kirkasta vettä -levyn jälkeen 1980-luvun puolivälissä laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutinen on tehnyt jokusen soololevyn sekä elokuvamusiikkia ja opettanut musiikkia Joensuussa (muiden muassa Lydia Lehtolaa, kuulemma). Viime aikoina hän on taas aktivoitunut esiintyjänä, ja etenkin yhteistyö Litku Klemetin ja Tuntematon numero -yhtyeen kanssa on nostanut Yaria niihin parrasvaloihin jotka hän totisesti ansaitsee. Svart Records on vastikään julkaissut uuden painoksen Pahaa unta? -levystä ja siitä syystä yhteiskokoonpano on nyt viikon mittaisella kiertueella, jolla se soittaa koko albumin läpi.

Siinä missä sovitukset on pidetty kohtuullisen ennallaan, kappalejärjestyksellä on leikitelty hyvinkin paljon – jopa siinä mitassa että yksi kappale saattoi vaihtua lennossa toiseen lauluun tai toisen laulun osaan, mistä ehkä palattiin alkuperäiseen hetkeä myöhemmin.  Tuntematon numero soitti todella tiukasti ja tyylipuhtaasti, luultavasti tiukemmin kuin mihin alkuperäinen, mutta jatkuvista kokoonpano-ongelmista kärsinyt Se aikoinaan pystyi.

(Näin bändin kesällä 1980 Bottalla, keikka ei tosiaankaan ollut huono, mutta tietty kaoottisuus jäi mieleen – eikä vain siksi että bändiltä katkaistiin sähköt kesken keikkaa mahdollisesti liian kovana pidetyn äänenvoimakkuuden vuoksi – bändin ja yleisön kiivaiden protestien jälkeen keikka pääsi lopulta jatkumaan.)

Kaveri totesi olleensa aivan tiloissa keikan alun siihen asti, kunnes Yari luovutti lauluvuoron Litkulle ”Anna mun olla” -kappaleen ajaksi. Vaikka itse tykkäsin hyvinkin paljon tästä vaihdoksesta – ja olen itsekin joskus pohtinut, miltä kyseinen kappale tuntuisi naisen laulamana – ymmärrän näkökulman monessakin mielessä. Yari ei ole enää kaksvitonen eikä selvästikään erityisen ahdistunut. Ääni hänellä on komeasti tallella, mutta nykyään siitä kuuluu enemmänkin osaaminen ja varmuus kuin alkuperäislevytysten tuska ja ahdistus. Myös Tuntematon numero on osaava, varma ja antaumuksellinen bändi, joka kykeni heittäytymään hienosti 28 vuotta vanhaan materiaaliin, mutta silti: lavalla oli loistava rockbändi ja erinomainen solisti, mutta aika ja elämä on erilaista kuin silloin kun tämä musiikki tehtiin. Se kuului vähintäänkin säkeiden välistä.

Kun Pahaa unta? oli soitettu läpi, bändi palasi takaisin kahden encoren ajaksi ja soitti monta valintaa Sen vähän kevyemmästä puolesta. Levyttämättömäksi jäänyt suomennos Talking Headsin ”Thank You for Sending Me an Angelista” toimi (kuulemma) keikkojen aloitusbiisinä vuoden 1980 tienoilla. Jatkossa seurasi useampikin kappale joita en olisi osannut odottaakaan kuulevani, kuten kitaristi-Alexin laulama ”Punk on typerää” ja alkuaan akustisella Isopäärami ystävineen -eepeellä julkaistu ”Kevyesti puoli viiteen”.

Kaiken kaikkiaan erinomainen keikka loistavalta kokoonpanolta. Ei ehkä ”maaginen” keikka, mutta loistava keikka yhtä kaikki. Ja jos minulta kysytään, Svart saisi julkaista uusintapainoksen myös Lasi kirkasta vettä -levystä. Ostaisin, vaikka minulla on hyväkuntoinen kappale orkkisvinyylistä tallella ja olen tehnyt siitä omaan käyttööni digitaaliversion.

PS.

Helsingin kirjamessut alkavat tänään. Minua siellä näkee lauantaina:

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Työn alla novelli

Miten novellin kirjoittaminen eroaa romaanin kirjoittamisesta? Millainen on hyvä novelli? Mitä novellille lajina kuuluu meillä ja maailmalla? Keskustelemassa Maritta Lintunen ja Erkka Mykkänen, haastattelijana J. Pekka Mäkelä.

Aika

Lauantai 27.10.2018, 17:30 – 18:00

Paikka

Töölö

Yritys

Suomen Kirjailijaliitto

Esiintyjät

Lintunen Maritta, Mykkänen Erkka, Mäkelä J. Pekka

Kitarasankarittaret

Lavalle, kahden kuin katusoittajan kolikoita varten avoimeksi jätetyn kitarakotelon väliin, astuu sänkitukkainen nainen, laskee kantamansa kitaran tyhjään kitarakoteloon ja alkaa laulaa samalla kun hän säätelee looper-pedaalinsa säätimiä. Muutaman hetken kuluessa toistensa päälle pinotuista laululoopeista muodostuu lauluyhtyesäestys melodialle. Mutta tämä tyyni, miltei eteerinen aloitus on vain… aloitus.

Kitaraan tartuttuaan Wallis Bird lyö sitä paljain sormin, mutta punkin voimalla, funkin tiukalla rytmiikalla, jota korostavat PA:n kautta vahvistetut jalanlyönnit bassorumpuina. Laulu on synkassa soiton kanssa, kiihkeää, intohimoista ja alkuvoimaista. Laulut ryöpsähtelevät ja syöksähtelevät toistensa perään. Hiljaisemmatkin hetket, rauhallisemmatkin laulut tuntuvat kuplivan pinnan alla tulevaa purkausta.

Irlantilainen Wallis Bird oli minulle ennestään täysin tuntematon artisti, mutta kolmen vartin setin jälkeen melkein hävetti tämä sivistymättömyys: tämähän on ihan minun mieleistäni musiikkia, ammentaa juuri sellaisista musiikillisen perinteen astioista joista olen aina pitänyt. Hiljaisempina hetkinä mieleen tulevat Ani DiFrancon laululliset keskustelutuokiot, vauhdikkaammilla hetkillä mennään suoraan kohti punkin ryöpsähteleviä energiapurkauksia – tai teknoa. Akustista teknoa! Bird kertoi muuttaneensa taannoin Berliiniin ja innostuneensa paikallisesta EDM-skenestä, joten pääsimme kuulemaan hänen… ADM-musiikkiaan.

Eilinen Huvilateltan ilta alkoi siis yllättävästi, mallikkaasti ja riemukkaasti.

En voi väittää että olisin ollut erityisen hyvin perehtynyt myöskään haitilaissukuisen ranskankanadalaisen Mélissa Laveaux’n musiikkiin muuta kuin muutaman kerran satunnaiskuunteluiden verran. Laveaux’n triolla oli yhtä kaikki aika urakka voittaa yleisö puolelleen Wallis Birdin huikean vetäisyn jälkeen – ja kyllähän he siinä onnistuivat.

Jossakin vaiheessa keikkaa tuli mieleen vähän nolo ajatus: ”Hän soittaa kitaraa kuin Marc Ribot ja laulaa kuin Pikku Myy.” Tulin ensiksi kiinnittäneeksi huomiota nimenomaan Laveaux’n kitaratyöskentelyyn. Puoliakustisessa oli mukavan rosoinen soundi ja Laveaux komppasi enimmäkseen paljain sormin hyvin tehokkaita karibialaiskuvioita ja heitti lomaan jokusen tiiviin, toimivan soolon. Poukahteleva laulutyyli tuki soittoa ja rytmiikkaa oikein hyvin. Kreolikielellä lauletut tekstit jäivät ymmärtämättä, mutta jotenkin äärimmäisen sympaattiselta hahmolta vaikuttanut Laveaux avitti asiaa taustoittamalla niiden tarinoita: erityisesti tuore Radyo sivèl -albumi kertoo tarinoita Haitin vuosisataisesta laillistetusta ryöstelystä, voodoosta ja vastoinkäymisistä, mutta muuttaa synkeätkin tarinat herkullisesti rullaavaksi musiikiksi.

En valitettavasti onnistunut pikaisella nettihaulla tarkistamaan Laveaux’n hienosti taustoja laulaneen basistin ja loistavan rumpalin nimiä, mutta heidät on syytä mainita oleellisena osana tätä kerrassaan herkullisesti keinahdellutta musiikkia.

Tämän vuoden Huvilatelttaputki koostui siis neljästä hienosta illasta, johon mahtui kaksi loistavaa odotettua konserttia (Calexico ja Fatoumata Diawara), kolme riemukasta yllättäjää (Meklit, Wallis Bird ja Mélissa Laveaux) sekä hieno lauluyhtyeilta (Higher Ground Vocals ja Ladysmith Black Mambazo). Ei huono putki todellakaan. Ensi elokuussa lisää.

Etiopiasta Kaliforniaan, Malista Pariisiin

Olen ennenkin kehunut festivaaleja tapahtumina, joilla voi törmätä musiikkiin jota ei ole koskaan kuullut, artistilta josta ei ole mitään tiennyt, ja löytää jotakin kertakaikkisen hienoa. Eilisiltana en ollut liikkeellä sillä mielellä, sillä Huvilateltan pääesiintyjä oli tuttu pariltakin aikaisemmalta keikalta ja loistavilta levyiltä. Illan aloittajaan en ollut oikeastaan kiinnittänyt mitään huomiota: Huvilateltan lämppärit ovat usein olleet suomalaisten ammattimuusikoiden projekteja, suhteellisen hyvällä maulla pääesiintyjän henkeen valittuja, mutta keskimäärin vähän tylsähköjä.

No, loistavia poikkeuksiakin on ollut, ja Meklit oli eilen kertakaikkisen loistava poikkeus.

Etiopiassa syntynyt ja nykyään Pohjois-Kaliforniassa asuva Meklit Hadero on ilmeisen vahva lauluntekijä ja varma, innostava ja ilmeisen innostuneen oloinen esiintyjä. Musiikissa on vahvat etiopialaisjuuret – Huvilan levykiskan nimmarijonossa hän sanoi edelläni olleelle, että Mulatu Astatke on ollut hänen mentorinsa – mutta mukaan on tullut matkan varrella vahvoja vaikutteita jazzista ja muista maailman musiikeista. Keikalta ostetuista parista levystä päätellen Meklitin musiikki on ollut aikaisemmin huomattavasti jazzahtavampaa, mutta viime vuonna ilmestynyt When the People Move the Music Moves Too satsaa väkevämpään, mutta sävykkääseen poljentoon. Keikka painottui jälkimmäiseen, mutta myös jazzillisempia sävyjä – ynnä kontrabassosoolo – kuultiin. Meklit itse soitti muutamissa kappaleissa kitaraa ja yhden laulun verran etiopialaista harppua, mutta keskittyi pääosan keikkaa laulamiseen ja spontaanin näköiseen tanssahteluun. Rikkaasta rytmiikasta ja sävyistä huolehti saksofonistin, basistin, rumpalin ja lyömäsoittajan hienosti yhteen soittanut kvartetti.

Nörttiminua viehätti Meklitin yleisölleen esittämä kysymys: ”Mistä olemme tulleet?” Standardivastaus tuohon kysymykseen saattaa joskus saada ikävän nationalistisia sävyjä, mutta Meklit veikin vastauksensa tavallista pidemmälle, Etiopian ja muiden (muinaisten) kotimaiden kautta aina muinaisten jättiläistähtien syvyyksiin, joissa vety muuttuu heliumiksi ja helium raskaammiksi alkuaineiksi, ja josta nämä elämälle välttämättömät alkuaineet sitten pääsevät supernovaräjähdysten myötä avaruuteen uusia aurinkokuntia muodostamaan. (Juu, Meklitillä on laulu nimeltä ”Supernova”.)

Joten niin kävi jälleen: näilläkin festareilla tuli kohdattua jotakin ennenkuulematonta huikean hienoa.

Fatoumata Diawara nousi Huvilateltan lavalle sooloartistina* jo toistamiseen. Edellisellä kerralla 2011 esikoisalbumi Fatou oli vasta ilmestymässä ja monen malilaisartistin yhtyeessä laulanutta ja elokuvarooleja näytellyttä Diawaraa povailtiin tulevaksi supertähdeksi ynnä Huvilatelttakeikkaa siinä suhteessa Tapaukseksi.

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, ”Fatou” on vähintäänkin kiintotähti. Takana on kolme albumia, joista yksi kuubalaispianisti Roberto Fonsecan kanssa; Fonsecan kanssa Diawara tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Pori Jazzissakin, hieman laimealla ja turhan jazzhenkisellä keikalla loputtomine, päämäärättömine instrumenttisooloineen. Diawaran oman bändin soolokeikat Huvilassa ja Savoy-teatterissa pitivät onneksi uskoa siihen, että Fatou ei ole pelkkä jatsisoolojen etnokoriste, vaan vahva, kuulemisen arvoinen laulaja, lauluntekijä ja esiintyjä.

Ja voi pojat, kyllä luottamus kannattikin.

Siinä missä Diawaran aikaisemmat soolokeikat ovat lähteneet liikkeelle suhteellisen hillitysti ja tyylikkäästi kerätäkseen sitten vauhtia ja tanssipoljentoa pikkuhiljaa, tällä kertaa tiukan funky taustakvartetti solisteineen lähti liikkeelle liikunnallisemman musiikin vaihteella alusta alkaen. Sävyjä mahtui kyllä matkaan kiitettävässä määrin, ja välillä rauhoituttiin kuuntelemaan Diawaraa lavalla yksin, pelkän kitaransa säestämänä.

Diawara oli aikaisempaa vahvemmin mukana kitaristina myös bändikappaleiden aikana, ja soitti jokusen fuzz- ja wahwah-pedaaleilla höystetyn soolonkin – lyhyen, tyylikkään ja laulun kontekstiin sopivan, se on todettava. Nyt ei oltu jazzin asialla. Ihmisyyden asialla oltiin isosti ja vahvasti, ja erinäisinä hetkinä konsertti alkoi vaikuttaa suoranaiselta välittämisen ja humaaniuden herätyskokoukselta – mutta herätyskokoukselta tukevan biitin ja vahvojen melodioiden keralla. Ja tanssin keralla.

Hieman minua, vanhana nyrppypuristina, häiritsivät joidenkin kappaleiden taustalaulu- ja perkussio-osuudet, jotka tulivat kovin selvästi ns. nauhalta (käytännössä luultavasti samplerilta), mutta kahden–kolmen lisälaulajan ja lyömäsoittajien kierrättäminen maailmalla tekisi tästä yhtyeestä paljon kalliimman hankkeen, joten sitä olisi vaikeampaa päästä näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Joten en oikeasti valita.

Sorry nyt vaan, Calexico: parhaasi teit ja loistava olit, mutta jäit kyllä kakkoseksi Meklitin ja Fatoumata Diawaran kaksoispakkaukselle.

____
* Hän oli ollut samassa paikassa jokunen vuosi aikaisemmin Oumou Sangaren taustalaulajana – keikka, jonka valitettavasti missasin.