Lentokentällä koneeseen nousua odotellessa on yleensä liikaa aikaa norkoilla kaupoissa. Tulee ostettua kaikenlaista. Kenaz Filanin The New Orleans Voodoo Handbook (Destiny Books, 2011) tarttui hihaan, yllätys yllätys, viime vuoden tammikuussa New Orleansista lähtiessä.
Filanin teos on monessa suhteessa hyvinkin tyypillinen lentokenttäkirja: sen kohderyhmää ovat matkailijat. Niinpä teos alkaa lyhyellä New Orleansin historiikilla – mikä sinänsä on hyvinkin hyödyllistä taustaa kirjan varsinaiselle sisällölle – ja esittelee sittemmin pintapuolisesti myös ravintoloita ja soittoruokaloita. Voodoo-perinteenkin esittelyssä huomattavan isossa osassa ovat nykyään jäljellä olevat turistikohteet ja erilaisia voodoo-tuotteita myyvät puodit. Eikä kirjassa lopultakaan mennä kovin syvälle voodoo-kulttuuriin. Lukijan on turha odottaa analyysia tai edes kunnollisia kuvauksia perinteisistä rituaaleista. ”Käsikirja” ei myöskään kerro esimerkiksi, miten uhrattavalta kanalta pitäisi oikeaoppisesti katkaista kaula, joskin mukana on pitkiä selostuksia siitä millaisia kynttilöitä kannattaa käyttää minkäkin tavoitteen saavuttamiseen ja miten erilaisia voodoo-nukkeja käytetään muuhunkin kuin neulatyynyiksi.
Kevytvelhoilun lomassa on kyllä kiinnostavaa historiallista taustoitusta New Orleansin mielenkiintoisesta perinneuskontosekoituksesta. Alkuaan ranskalaisten perustama kaupunki kitui muutaman vuosikymmenen, kunnes se myytiin espanjalaisille (joiden jäljiltä ovat ”ranskalaiskorttelien” vanhat rakennukset), jotka 1800-luvun alussa antoivat paikan (muun Mississippin vesistöalueen eli silloisen Louisianan ohella) takaisin ranskalaisille, jotka Napoleonin johdolla myivät kaiken Yhdysvalloille. Vasta tässä vaiheessa kaupungista alkoi kehittyä merkittävä satamakaupunki, jonka läpi virtasi pohjoisesta puuvillaa, maailman meriltä kaikenlaista – ja orjia. Ranskalaisten ansiosta orjilla oli muita Yhdysvaltoja paremmat olot, he saivat omistaa rahaa ja ostaa itsensä vapaiksi ja vapaapäiviäkin oli: silloin oli tapana kokoontua kaupungin laidalle aukiolle, joka sai nimen Congo Square, soittamaan, laulamaan ja sosialiseeraamaan. Vaikka rotujen väliset avioliitot olivat yhtä kiellettyjä kuin muuallakin Yhdysvalloissa, New Orleansissa eli hyvinkin vakiintunut ja jopa arvostettu perinteikäs rakastajatarkulttuuri, joten kaupunkiin kehittyi vähitellen hyvinkin iso ja keskiluokkainen ”mulattien” eli ”kreolien” kansanryhmä. Sosiaaliluokkien väliset kuilut ovat kuitenkin edelleenkin valtavia, ja iso osa kaupungin vähintäänkin yhtä perinteikkäästä rikollisuudesta, prostituutiosta ja väkivallasta sikiää näistä sosiaalisista eroista. Samalla kansanryhmien erot ovat antaneet erilaisten voodoo-nimikkeen alle sijoitettavien kulttien kehittyä rauhassa muiden väestöryhmien tietämättä, tai ainakin välittämättä. (Joskin vauraatkin valkoiset perheet ovat palkanneet mustia poppanaisia avukseen jos siihen on tuntunut tarvetta.)
Myös haitilaisesta vodounista kirjoittanut Filan tekee selvän eron vodounin, pohjoisempien osavaltioiden hoodoon ja neworleansilaisen voodoon välillä, vaikka etenkin Haitin ja Louisianan välillä kulki väkeä, aatteita ja perinteitä. Hyvä esimerkki on länsiafrikkalaisen Papa Legban hahmo: pohjoisemmilla bluesseuduilla hän oli risteysten valtias, se tyyppi jota kunnianhimoiset bluessoittajat menivät keskiyöllä tapaamaan (ja jonka he, puritaanisen protestantismin ansiosta, kutsuivat lauluissa ”paholaiseksi”). Haitilla hän on afrikkalaisempi hahmo, välittäjä henkien ja elävien maailmojen välillä. New Orleansissa ”Papa La-Bas” yhdistyy Pyhään Pietariin, avainten, ovien ja porttien valtiaaseen. Neworleansilainen perinne on ollut myös vahvasti naisten johtamaa: tunnetuin hahmo on tietenkin moniin lauluihinkin päätynyt ”voodookuningatar” Marie Laveau, mutta hän ei selvästikään ole ainoa naisvaikuttaja. Kaikesta tästäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Ehkä pitää kaivella käsiin oikeaa etnografista tutkimusta neworleansilaisista kulteista.
