Kategoria: meni jo

Kääntäjän uran kumpujen yöstä

Pitkään väitin aloittaneeni kirjallisuuden kääntäjän urani vuonna 1997 ilmestyneellä Christopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkerralla. Vasta vuosia myöhemmin muistin, että kyllähän minä olen kirjallisuutta kääntänyt aikaisemminkin, ja vieläpä sellaista lajityyppiä jota minulle ei ole sittemmin käännettäväksi tarjottukaan: sarjakuvalla. Minun nimeäni ei kyseisistä teoksista tosin löydy.

Äitini Riitta Mäkelä työskenteli Jaana-lehden toimittajana, kun lehteä julkaissut Lehtimiehet Oy päätti julkaista albumimuodossa sanomalehdissä, muun muassa Helsingin Sanomissa, pyörinyttä amerikkalaisen Gordon Bessin Punasulka– eli Redeye-strippisarjakuvaa. Albumeita tarjottiin käännettäväksi äidilleni, ja hän puolestaan nakitti tehtävään viisitoistavuotiaan poikansa, minut: käännökset julkaistiin äidin nimissä, ja hän kävi käännökseni huolella läpi, mutta pohjatyön tein minä (ja sain siitä jonkinlaista taskurahaa – tuskin käännöksistä äidillekään paljoa maksettiin).

Albumeita ei taidettu julkaista kovin montaa eikä niitä voi varsinaisesti pitää minään klassikkokamana: nyt kun taas muistin koko jutun ja tutkiskelin divaritarjontaa, onnistuin löytämään niitä kaksi – molemmat vuodelta 1977 – ja jouduin maksamaan niistä peräti vitosen hyväkuntoiselta kappaleelta.

Punasulka on peräisin kaikeksi onneksi jo katoamassa olevalta aikakaudelta, jolloin ”huumorissa” katsottiin täysin soveliaaksi pilkata yhteiskunnan heikompia, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. Sarjan ja sen keskushenkilön alkuperäinen nimi ”Redeye” viittaa suoraan alkoholiin ja alkoholismiin, ja juopottelevat intiaanit ovat stripeissä yleinen vitsinaihe – samoin Punasulan intiaaniheimon muukin kädettömyys ja hölmöys. Yhä edelleenkin tekohengitetyn Harald Hirmuisen lailla Punasulka on muka sijoittuvinaan historiallisella aikakaudelle (1800-luvun loppupuolelle), mutta sisältää tuon tuostakin nykyaikaan ja nykyajan kliseisiin liittyviä heittoja, kuten heimon poppamiehen, joka on kiinnostunut ainoastaan rahasta ja golfinpeluusta. Tai Punasulan lihavan ja muutenkin miestään isokokoisemman pirttihirmuvaimon Pikku Kukan, joka ei tietenkään osaa laittaa miehelleen hyvää ruokaa. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta hahmolla ei tietenkään ole. Se ettei tällaista kamaa enää julkaista ei johdu sensuurista eikä mistään cancel-kulttuurista tai wokeismista vaan siitä, että tällainen ylimielinen ”huumori” on yksinkertaisesti typerää, tahditonta ja raukkamaista.

(Nimi ”Pikku Kukka” taitaa olla äidin ja minun keksintöä: muut keskeisimmät hahmot oli suomennettu jo aikaisemmin. Itse pidän Tanglefoot-hahmon suomentamista ”Kotivaloksi” varsin onnistuneena, kuka sen on sitten keksinytkin.)

Albumeissa on muutama pidempi tarina ja sitten liuta yksirivisiä strippejä. En taida jaksaa lukea niitä läpi, pikainen selailu kertoo että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään unohdettu helmi, ja käännöskin on… no, ihan ookoo, alkutekstiin verrattuna. Kai. Sitä paitsi ykkösalbumin kuplat on ladottu varsin rumalla fontilla ja kakkosalbumi tekstattu jokseenkin kamalalla käsialalla.

Menneisyyden teemapuistossa

Hollantilaiskirjailija ja runoilija Ilja Leonard Pfeijfferin teos Grand Hotel Europa (suom. Sanna van Leeuwen, 2021) olisi voinut olla kiinnostava esseekokoelma. Hän tekee varsin teräviä huomioita Euroopan kulttuurin – etenkin ns. korkeakulttuurin – jumittumisesta palvomaan loistavaa menneisyyttään: renessanssin kuvataiteilijaneroja, 1700-luvulta 1800-luvun loppuun asti kestäneen pienen ajanjakson säveltäjiä, joiden teoksia yritetään esittää mahdollisimman ”autenttisesti”. Ylipäänsä siihen enemmän tai vähemmän rasistiseen omahyväisyyteen, jolla Eurooppa suhtautuu itsenssä, kulttuuriinsa ja ylemmyyteensä muiden maanosien nousukkaita kohtaan. Pfeijfferille Eurooppa on maanosa, jossa ns. villi luontokin on todellisuudessa huolella hoidettuja ja vaarattomiksi tehtyjä puistoja. Koska suomalaisena kuulun enemmän tai vähemmän ulkoeurooppalaiseen nousukaskulttuuriin – Pfeijfferille ”Eurooppa” on lähinnä Keski-Eurooppa ja Välimeren vanha kulttuuripiiri, etenkin hänen toinen kotimaansa Italia – tulee monta tilaisuutta nyökytellä hyväksyvästi. Toki olen eri mieltä siitä, että nousukaskulttuurit, joista kirja nostaa esiin ennen kaikkea Kiinan ja Yhdysvallat, olisivat mitenkään enemmän vapaita sairaalloisesta menneisyydenpalvonnasta. Ei, kyllä kunniakas historia on tärkeää propagandaväline joka maan nationalisteille ja muillekin valtaapitäville.

Pfeijffer pohdiskelee paljon turismia, eikä ainoastaan nykyajan ”massaturismia” vaan yhtä lailla kultivoituneempaa matkailua sekä historiallisena ilmiönä että sinä vahinkona, mitä ”turisteja” ja ”turistipaikkoja” inhoavat matkailijat tekevät niille kulttuureille ja ilmiöille, joita he ovat kunnioittavinaan – ja miten helppoa heitä on huijata näennäisellä aitoudella. Tässä suhteessa ensisijaiseksi esimerkiksi nousee Venetsia, jossa ei nykyään ole, ainakaan kirjan mukaan, oikeastaan mitään muuta elinkeinoa kuin turismi, ja jossa kukaan muu ei oikeastaan pysty enää edes elämään, koska vuokrat ovat kauan sitten karanneet käsistä ja jossa sinnittelevien asukkaiden on matkustettava turistien täyttämillä vaporettoilla mantereelle asti päästäkseen edes ruokakauppaan, koska ne ovat kadonneet laguunikaupungista turistiputiikkien tieltä.

Pfeijfferillä on itseironiankin tajua kertomuksessaan: hän piirtää itsestään kuvan ihmishahmoisesta menneisyyden teemapuistona, jossa loppujen lopuksi ei ole juuri mitään aitoa.

Grand Hotel Europa ei kuitenkaan ole esseekokoelma, vaan romaani. Se kulkee kahdessa aikatasossa, vuoroluvuin. Kehyskertomuksessa Ilja Leonard Pfeijffer -niminen kirjailija asettuu asumaan epämääräisessä paikassa sijaitsevaan perinteikkääseen, hienostuneeseen Grand Hotel Europa -nimiseen hotelliin kirjoittamaan turismia käsittelevää romaaniaan, jonka päätarina muodostaa samalla rakkaustarinan samaisen Ilja Leonard Pfeijffer -nimisen kirjailijan ja italialaista markiisisukua olevan kuvankauniin taidehistorijoitsija Clion kanssa, ja ennen kaikkea aika jona he asuvat kaksin Venetsiassa.

Tämä romaanitarina on ongelmallinen monessa suhteessa. Räikein vika on tietysti lukuisien seksikohtauksien penetraatiokeskeinen, kliseinen, nihkeä ja lattea tunkkaisuus, mutta ehkä vieläkin pahemmin keskeisten henkilöhahmojen, etenkin naisten paperinohut kliseisyys. Minähenkilö-kirjailijan eksän, ”kuuluisan historioitsijan” ainoa mainitsemisen arvoinen ominaisuus ovat hänen isot tissinsä. Hotellin asukkaisiin kuuluva ranskalainen runoilija Albane on kuin parodia jonkun persjunttilan machokakaran kuvitelmasta siitä millaisia feministit ovat, jopa sitä myöten että hän eheytyy feminismistään saatuaan eräältä toiselta hotellivieraalta, köh, isoa. Sitten on hotellissa piipahtavan pikkuporvarillisen amerikkalaispariskunnan lihava rouva ja heidän purkkaa jauhava teinityttärensä – (”se ei ole minihame, vaan vyö”) – joka tietysti hyppää keski-ikäisen minäkertojakirjailijan kanssa sänkyyn. Minäkertojan suuri rakkaus Clio puolestaan on (tietysti!) kuvankaunis, fyysisesti täydellinen italiatar hienosta suvusta, mutta katkeroitutunut ja poikaystäväänsä kohtaan ylimielisen arvosteleva valtapelailija.

Romaanin loppua kohti alkupään keskusteluiksi naamioitujen esseiden näkemyksekkyys ja itseironia katoavat varsin sukkelaan ja lopputuloksena on surkeaa, pölyisyyttään yskivää ruikutusta eurooppalaisen kulttuurin loiston katoamisesta, kun kaikki päätyy niille jotka näkevät taiteesta vain hinnan, eivät arvoa. Vironniemen sanomien kirja-arvostelussa kehuttiin kirjan loppupuolelle sijoitettua Pfeijfferin analyysia Damien Hirstin muutaman vuoden takaisesta Venetsian biennaalin aikaan pidetystä Treasures from the Wreck of the Unbelievable -näyttelystä, mutta itse en siinä kauheasti nerokkuutta havainnut. Loppujen lopuksi Hirstin jättiläismäisistä muka-antiikkisista puolipsykedeelisistä teoksista koostuva näyttely julistaa yhtä lailla sitä miten tärkeää on, että teos on kallis (toteuttaa) sen mahdollisen taiteellisen arvon sijaan.

Sanna Van Leeuwenin käännös pitäytyy jokseenkin kirjallisessa, ylätyylisessä ilmaisussa, mikä toki sopii hyvin Pfeijfferin tyyliin ja ilmaisuun. Urputain vain jälleen kerran siitä pikku detaljista, että ”kaljuuna” ei ole mikään laivatyyppi, vaan tietyn aikakauden purjealusten rungon osa.

Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä

En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.

Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.

Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.

Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.

Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.

Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.

Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.

Kuten sitten kävikin.

Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)

”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.

Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.

Geometrialla avaruuteen

Isän vakava katse kertoi sanojen painavuudesta:
”Sinä olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin tässä kaupungissa”, hän sanoi tiiraillessaan uteliaita pikku kasvojani. ”Mutta et sinä parempi ole.”

Erinomainen elämänohje kenelle tahansa lapselle, mutta neuvo saa erityistä painoarvoa, kun neuvo on annettu 1920-luvun Yhdysvalloissa ja sekä isä että tytär olivat niitä jotka edelleenkin luokitellaan amerikkalaisen perverssin ja epätieteellisen järjestelmän mukaan ”mustiksi”. Onneksi varhaiskypsä, matemaattisesti ja kielellisesti lahjakas koulutyttö otti onkeensa tämänkin neuvon, samoin opettajien myöhemmät opit ja kannustukset. Hänestä tuli matemaatikko, ja korvaamattoman tärkeä tekijä niissä taustavoimissa, joiden ansiosta amerikkalaiset Mercury-, Gemini-, Apollo- ja sukkula-astronautit kykenivät lentämään avaruuteen ja palaamaan sieltä turvallisesti takaisin maan pinnalle. Katherine G. Johnsonin (1918 – 2020) nimen pitäisi olla tuttu ainakin niille jotka ovat nähneet mainion Hidden Figures -elokuvan (tai lukeneet kirjan, johon elokuva perustuu). Hän oli Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon mustista ”ihmislaskukoneista” (human computers) myös se, joka eli riittävän pitkään saadakseen myös virallisia, julkisia tunnustuksia: hänen läheisimmät kollegansa elivät hekin yli yhdeksänkymppisiksi, mutta ehtivät kuolla vain muutamaa vuotta ennen Hidden Figuresia ja valtavirtajulkisuutta. Kahden tyttärensä avulla hän ehti myös kirjoittaa muistelmansa, vaikka ehtikin kuolla 101-vuotiaana ennen niiden julkaisua.

My Remarkable Journey; a memoir (Amistad/HarperCollins) on parisataasivuisena varsin tiivis kuvaus sadan vuoden elämänkaaresta ja kaikesta siitä kehityksestä, mitä etenkin ”mustien” amerikkalaisten elämässä on niinä vuosikymmeninä tapahtunut. Johnsonin isoisovanhempien sukupolvi oli syntynyt orjuudessa ja itse asiassa yksi hänen isoisoisistään piti kahta perhettä, virallista ”valkoista” ja epävirallista ”mustaa”. Isänisä kuului puolestaan Amerikan alkuperäiskansoihin. Siinä missä orjuusaikana lukutaito oli ”mustilta” kielletty, Johnsonin vanhemmat olivat saaneet ajankohtaan nähden varsin hyvän koulutuksen ja hänen äitinsä työskenteli opettajana. Tästäkin syystä perheen neljää lasta kannustettiin opiskelemaan, ja niin he tekivät. Jo kauan ennen koulun alkua laskemaan ja lukemaan oppinut kuopus-Katherine hyppäsi pari kertaa luokkien yli ja astui jo 18-vuotiaana ensimmäiseen työpaikkaansa opettajana. Sittemmin hän väitteli tohtoriksi ja päätyi lopulta avaruusgeometrian opintojensa ansiosta ”ihmislaskukoneeksi” NACA:n Langleyn tutkimuskeskukseen. Kun työnantajan nimi oli vuosia myöhemmin muuttunut NASA:ksi, hänet oli siirretty toisiin tehtäviin laskemaan tulevien miehitettyjen avaruuslentojen turvallisia kiertoratoja. Muistelmissaan Johnson antaa ymmärtää todeksi elokuvan kohtauksen, jonka mukaan John Glenn ei suostunut nousemaan Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”se tyttö” oli tarkistanut tietokoneilla tehdyt ratalaskelmat.

Fiktiota sen sijaan on kolmen ”ihmislaskukoneen” yhteisten työmatkojen ohella kohtaus, jonka mukaan Johnson olisi joutunut juoksemaan Langleyn alueen toisella laidalla olevaan rakennukseen, jossa oli ainoa ”värillisten” vessa. Johnsonin itsensä mukaan ”värillisten” vessoja oli myös siinä rakennuksessa jossa hän työskenteli, ja sitä paitsi hän käytti suhteellisen vapaasti myös ”valkoisille” tarkoitettuja vessoja: siinä auttoi hänen melkoisen vaalea ihonvärinsä, joten oman työryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tajunneet, että hänet luokiteltiin virallisesti ”mustaksi”.

”Se tyttö” oli Glennin (amerikkalaisten ensimmäisen Maata kiertävälle radalle yltäneen) lennon aikaan 44-vuotias leski ja kolmen tyttären yksinhuoltaja (kuten elokuvakin kertoi). Hänen työnsä NASA:ssa ei ollut kuitenkaan aivan niin salailtua kuin joskus on annettu ymmärtää: ”mustille” suunnatut lehdet, kuten Ebony ja Jet, tekivät hänestä laajoja juttuja, ja hän kävi usein kertomassa työstään (”mustien”) kouluissa ja kannustamassa (erityisesti ”mustia” naisia) opiskelemaan luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tätä työtä hän jatkoi vielä jäätyään eläkkeelle 1980-luvulla, yli yhdeksänkymppiseksi asti.

My Remarkable Journey painottaa matkan alkuosaa: Apollo 11:n kuulennon jälkeiset ajat – loput viisi Apollo-lentoa, Skylab ja avaruussukkula – sivuutetaan lähes maininnalla. Hidden Figures -elokuvan tuoma Hollywood-julkisuus sekä presidentti Obaman vuonna 2015 myöntämä Vapausmitali sentään mainitaan ja hehkutellaan kirjan johdantoluvussa. Tärkeimmäksi asiaksi Johnsonin tekstissä nousee hänen saamansa kannustus, ensin perheeltään, sitten opettajiltaan, sitten työtovereiltaan ja jälleen perheeltään. Tätä positiivista kannustusta hän pyrki parhaansa mukaan jakamaan itsekin ympärilleen. Hän myös arvelee saaneensa erinomaiset kortit jo lapsena: perheen kannustuksen lisäksi hän sattui kasvamaan Länsi-Virginian osavaltiossa (”West, by God, Virginia!”) joka oli aikoinaan eronnut Virginian osavaltiosta liittyäkseen sisällissodassa Unionin puolelle, ja missä rasismi ja rotuerottelu oli edelleenkin paljon vähäisempää (muttei olematonta) kuin konfederaattiin juuttuneessa naapurivaltiossa. Hän myös korostaa työryhmiensä arvoa ja toteaa tehneensä vain työtään: innostuneena, omistautuneena ja parhaansa mukaan, toki, mutta laiminlyömättä lapsiaankaan (jotka saivat kyllä tuekseen myös omistautuneen isäpuolen jo Mercury-lentojen aikoihin).

Johnsonin muistelmat korjaavat montakin väärää tietoa NASA:n ”ihmislaskukoneista” joita tulin itse esittäneeksi neljän vuoden takaisessa ”Ihmistietokoneet”-bloggauksessa. Niin kuuluukin.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.

Kääröjen meren äärellä

Irene Vallejon kuusisataasivuista Papyrus-teosta (El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, 2019, suom Taina Helkamo 2021) on mainostettu ”kirjan tarinana”, siitä on jopa puhuttu ”kirjan historiana” – tai kirjan historian painotekniikkaa edeltävänä osana. Sitä se ei todellakaan ole. Kuten alkuteoksen nimestä voi ainakin minun olemattomalla espanjantaidollani päätellä, teos kertoo kirjan ja kirjojen käytön varhaishistoriaa antiikissa, toisin sanoen siinä pienessä kahden-viidentuhannen vuoden takaisessa Välimeren ympäristön kulttuurien piirissä, joka ulottui nykyisestä Irakista ja Iranista (Kaksoisvirain maa) Välimeren ympäristön maihin, ennen kaikkea Kreikan kaupunkivaltioihin ja Roomaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Kaikki muu kirjan historia, koko muu maailma, jää vain ohimeneville maininnoille.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa olen itse lukenut koulun historiantuntini sellaisena aikana, jolloin tällainen kapeakatseisuus oli normi: Välimeren (pohjoisrantojen) ja Euroopan ulkopuolella oli vain ”villejä” tai muuta sivistymätöntä rupusakkia. Kaikki oleellinen muka tapahtui ja keksittiin tällä pikkuriikkisellä Aasian länsiniemimaalla. Muistan trendin jatkuneen vielä 1980-luvullakin ainakin Vironniemen sanomissa, josta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisen maailman isojakin asioita joutui tihrustamaan Maailman ihmisiä -palstan pikku-uutispätkistä.

Tässä suhteessa Papyrus tuntuu hetkittäin paluulta entiseen, ankeaan historianäkemykseen. Kylmän rauhallisesti kirja väittää Johannes Gutenbergin keksineen kirjapainotekniikan (vaikka se oli kehitetty Kiinassa satoja vuosia aikaisemmin, kuten Marco Polo oli eurooppalaisia valistanut parisataa vuotta ennen Gutenbergia), vaikka tunnustaa sentään (pitkin hampain?) että paperinvalmistus on peräisin Itä-Aasiasta. Vallejo myös nostaa eräänlaiseksi kirjallisuuden syntysyyksi foinikialaisten kehittämän äännekirjoituksen maahanmuuton Kreikkaan, vaikka kirjallisuutta oli kirjoiteltu muunlaisilla kirjoitusjärjestelmillä aivan sujuvasti muualla jo aikaisemmin. Esimerkiksi kiinalaisen kirjan historia kuitataan jotakuinkin vain ohimenevällä maininnalla keisari Qin Shi Huangdin kaikkien aikojen ja kaikkien kulttuuripiirien ehkä suurimmasta ja totaalisimmista kirjojenpoltto-operaatiosta vuonna 212 eaa.

Tämä kulttuurillisesti kapea rajaus saattaa kuitenkin olla Vallejon tekstille hyväksi: hän kirjoittaa esseistisen pitkille sivupoluille poikkeilevaa proosaa, joka tällaisenaan pysyy loistavasti koossa ja kantaa koko paksun kirjan mitan. Takana on valtava, näkemyksekäs pohjatyö. Vallejo ei ole kirjoittanut kattavaa tieteellistä tutkimusta, vaan hän on ottanut vapauksia poimia laajojen kaariensa koristeeksi monia kiehtovia detaljeja, jotka kiehtovat ainakin minunkaltaistani lukijaa. Oli mukavasti hytkäyttävää vaikkapa lukea, että ateenalainen arkkifilosofi Sokrates paheksui kovasti hänen aikanaan muotiin tullutta tapaa lukea filosofiaa kirjoista: hänen mielestään lukeminen tyhmensi ihmistä, ja ainoa oikea tapa edistää ajattelua ja filosofiaa oli keskustelu älyllisesti tasavertaisten miesten kesken. Hän oli siis myös kaikkien nykyajan muotivillityksiä ja teknisiä vimpaimia kritisoineiden jääräpääkonservatiivien suojeluspyhimys ja esikuva.

Siinä mielessä Vallejo ottaa välimatkaa vanhentuneeseen eurooppalaiseen historianäkemykseen, että hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan nostamaan esiin kirjan kehitykseen ja kirjallisuuteen vaikuttaneita naisia. Tämä ei ole aina helppoa, sillä antiikin kulttuureista kuluneet vuosituhannet ovat pyyhkineet useimpien kirjoittajien tekstit jäljettömiin, ja vähissä ovat nekin tekstit joita on jäljellä: kreikkalaisen antiikin runouden suurimpiin nimiin kuuluvan Sapfon säilyneeksi tunnettu tuotanto esimerkiksi mahtuu aivan sujuvasti yhdelle kaksipuoliselle aaneloselle. Useimmilta muilta ei ole säilynyt muuta kuin korkeintaan nimi jossakin kirjallisuutta käsittelevässä tekstifragmentissa.

Papyruksen esiin nostamista Välimeren kulttuuripiirin tärkeistä kirjanhistoriallisista asioista luultavasti tärkein – ja mahdollisesti ainoa oikeasti tässä kulttuuripiirissä keksitty – on kirjastolaitos, avoin kirjasto, kaikkien käytössä oleva kirjasto. Tämä hellenistisellä kaudella Aleksandriasta ja Pergamonista levinnyt muotivillitys kertoo myös siitä, ettei lukutaito ollut enää pelkästään harvojen käsissä, vaan niin yleistä että kirjastoihin riitti kävijöitä. Todisteena tästä Vallejo esittää myös Pompeijin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten hävyttömät väännelmät suurten runoilijoiden teksteistä: ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut mitään mieltä elleivät ohikulkijat olisi niitä tajunneet. Vallejon kuvaukset roomalaisajan suhtautumisesta kirjallisuuteen – ja etnisyyteen – ovat muutenkin kiinnostavia: roomalaiset patriisit kuuntelivat mielellään äänikirjoja, joita heille lukivat enimmäkseen kreikkalaistaustaiset orjat. Roomalaisissa kirjastoissa piti olla kaksi yhtä suurta puolta, kreikkalainen ja latinalainen, josta ensimmäinen pursuili ja jälkimmäinen kaikui autiuttaan, koska latinankielistä kirjallisuutta oli pitkään hyvin vähän tarjolla. Muutenhan roomalaiset eivät olleet mitään ankeita etnonationalisteja: Rooman kansalaisuus oli avoin kaikille Rooman valtakunnassa asuville ei-orjille, jotka maksoivat veronsa ja olivat muuten hyödyksi yhteiskunnalle. Roomalaisten orjat saivat lukea siinä missä melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin Yhdysvaltain orjilta lukemaan opetteleminen oli kielletty ruoskinnan uhalla.

Kirjastojen yhteydessä Vallejo kertoo myös lumoavan anekdootin 1930-luvun suuren lamakauden Appalakeilta, missä kirjastonhoitajattaret kulkivat ratsain eristyneistä pikkukylistä toisiin ja jakelivat kirjoja satulalaukuistaan maalaisille, jotka janosivat saada edes jotakin tietoa ulkomaailmasta. Vallejo suitsuttaa suurta kunnioitustaan kaikille kirjastojen työntekijöille, ja aivan aiheesta. Monina aikoina kirjastonhoitajan ammatti on vaatinut rohkeutta, sitkeyttä ja ankaraa omistautumista.

Papyrus on melkoinen järkäle kirjaksensa, ja Taina Helkamo on tehnyt valtaisan työn kääntäessään sen sujuvalle, eloisalle suomenkielelle. Kustannustoimittaja on kuitenkin kiusallisesti nukahdellut muutamissa paikoin niin että painettuun tekstiin on jäänyt jokunen nolo kömmähdys: niitä tulee tekstiin aina, huippuluokan kirjoittajaltakin, ja kustannustoimittajan työtä on spotata niistä jokainen ja korjata ne. Nyt kirjasta tarttui ärsyttävästi silmään pari kertaa peräkkäin esiintynyt ”Plotemaios” ja väite, että 12 Years a Slave -kirjan kirjoittaja olisi kaappauksensa jälkeen kuljetettu etelään ”autolla” – 1840-luvulla! Ja pari kappaletta myöhemmin väite, että Yhdysvaltain orjat olisi vapautettu sisällissodan päättyessä 1965…

Mutta ei kannata antaa pikkukämmien tai kulttuurillisen näkökulman Välimeri-keskeisyyden silti häiritä: Papyrus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Löytävä etsimässä

Olen epäilemättä erinäisiä kertoja maininnut fanittavani englantilaista laulaja/lauluntekijää Richard Thompsonia. Tutustumiseni hänen tuotantoonsa alkoi vuoden 1988 Amnesia-levystä ja on sittemminkin painottunut herran tuoreempaan soolotuotantoon – joskin vanhempiin julkaisuihin tutustumisen ansiosta on löytynyt muun muassa pian ex-vaimoksi muuttuneen Linda-vaimon kanssa tehty synkänupea ”avioeroalbumi” Shoot Out the Lights (1982), jota jotkut arvioitsijat ovat pitäneet yhtenä 1980-luvun parhaista äänitejulkaisuista. Thompsonin nuoruusvuodet brittiläisen folkrockin pioneeriyhtyeessä Fairport Conventionissa ovat jääneet minun tapauksessani vähemmälle kuuntelulle: on niitä levyjä tullut kuunneltua, mutta kovin suurta vaikutusta ne eivät ole tehneet.

Thompsonin tuore, osittain edesmenneen amerikkalaisjournalistin Scott Timbergin kanssa kirjoitettu muistelmateos Beeswing: Fairport, folk rock and finding my voice 1967–75 (Faber & Faber 2021) painottuu pitkälti juuri näihin varhaisiin vaiheisiin. Fairport Convention syntyy vuoden 1967 tienoilla enemmän tai vähemmän koululaisbändinä, saa hämmentävän nopeasti levytyssopimuksen ja alkaa muutaman albumin mittaan vähitellen löytää omaa tyyliään brittiläisen kansanlauluperinteen ja rockin yhdistäjänä. Muutaman vuoden mittaan bändin kokoonpano muuttuilee moneen kertaan. Ensin esikoislevyn laulusolisti Judy Dyble vaihtuu tulevaan brittifolkrockin legendaan Sandy Dennyyn, sitten rumpali Martin Lamble menehtyy bändin keikkapakun suistuttua tieltä, kun kuski nukahtaa rattiin. Onnettomuuden toinen kuolonuhri on Thompsonin tyttöystävä, jonka kanssa hän ehti seurustella vain viikon. Vain paria vuotta myöhemmin Sandy Denny poistuu rivistöstä, ja Thompson eroaa itsekin vuoden 1970 Full House -levyn jälkeen. Kaikkien välit pysyvät kuitenkin varsin hyvinä, ja entiset ja uudemmat Fairport-muusikot soittelevat yhä edelleenkin yhdessä vuotuisilla reunion-festivaaleilla. Thompson elättää itseään jonkin aikaa sessiomuusikkona, liittyy sitten Fotheringay-yhtyeestä eronneen Dennyn kiertuebändiin ja alkaa vähitellen viritellä soolouraa, josta tulee pian duettoura Linda Petersin, sittemmin Linda Thompsonin kanssa.

Beeswing paneutuu keskiverto-muusikkoelämäkertaa hieman enemmän musiikin tekemiseen, musiikillisiin vaikutteisiin sekä laulujen ja levyjen syntyprosesseihin – hieman enemmän. Toinen keskeinen teema alaotsikon ”oman äänen” etsimisessä on Thompsonin hengellinen vaellus, joka vie hänet (ja Lindan) 1970-luvun puolivälissä Lontoon suufilaisyhteisöön ja sittemmin jopa pyhiinvaellukselle Mekkaan. Tämän etsinnän tuloksena syntyi myös pelkistetty, suufilaisuudesta ja itämaisesta(kin) musiikista vaikutteita saanut albumi Pour Down Like Silver (1976), jolta löytyy myös Thompsonin ehkä eniten coveroitu sävellys, balladi ”Dimming of the Day”. Thompsonien duo pärjäili musiikkibisneksessä jotenkuten, mutta vasta Shoot Out the Lights oli edes jonkinlainen kaupallinenkin menestys – ja silloin duo oli yhtä kiertuetta vaille lakannut jo olemasta.

Jossakin haastattelussa Thompson on selittänyt, etteivät hänen myöhemmät vaiheensa ole lainkaan niin kiinnostavia, vain (jotenkuten menestyneitä) levyjä, kiertueita, keikkoja ja elämistä kahdessa maassa. Itseäni kyllä kiinnostaisi lukea enemmänkin vaikkapa 1980-luvun avantgardemmista kuvioista (kuten French Frith Kaiser Thompson -kvartetista), 1990-luvun huikean hienojen sooloalbumien synnystä tai vaikkapa mainiosta 1000 Years of Popular Music -projektista. Joitakin viittauksia myöhempään kyllä on: kirjan nimikappale ”Beeswing” on syntynyt vasta vuoden 1994 upealle Mirror Blue -levylle. Se on fiktiivinen tarina laulun kertojan hanttihommissa tapaamasta hippitytöstä, jonka kanssa syntynyt suhde kariutuu sitten kun tyttö haluaa viettää vapaampaa elämää kuin kertoja. Tarinan yksi monista esikuvista on ilmeisesti ollut Sandy Denny, mutta paljon suoremmin Thompson on viitannut viimeisinä vuosinaan pahassa päihdekoukussa olleen Dennyn hengen vieneeseen tapaturmaan Shoot Out the Lightsin (Linda Thompsonin laulamassa) raidassa ”Did She Jump or Was She Pushed?”.

Beeswing on suhteellisen suoraviivaista ja helppoa luettavaa, ei erityisen syvällinen, vaan suhteellisen tiivis muistelma. Erikoisuutena kirjan liitteeseen on painettu liuta Thompsonin eri aikoina näkemiä unia, joista joissakin esiintyy hänelle merkityksellisiä artisteja. Britanniassa Thompson on sen verran iso nimi ja brittiläisen rockin vanhempi valtiomies, että kirja on saanut (ison kustantajan ohella) hyvinkin paljon mediahuomiota. En kuitenkaan odota mitenkään henkeäni pidätellen, että yksikään suomalaiskustantaja tulisi tyrkyttämään kirjaa minulle suomennettavaksi.

Pikipöksyjuristi

Priki Pilgrim tuntemattoman 1800-luvun alkupuolen taiteilijan kuvaamana.

Kaksikymmentävuotias bostonilainen lakitieteen opiskelija päättää parannella tuhkarokon heikentämää näköään merillä. Toisin kuin monet ikä- ja säätytoverinsa, hän ei suinkaan lähde vanhempiensa rahoilla tekemään grand touria maailmalle paapottuna matkustajana, vaan värväytyy tavalliseksi matruusiksi pieneen priki Pilgrimiin, joka on matkalla Kap Hornin kautta jumalanseläntaakse Kaliforniaan, syrjäseudulle joka ei tuota mitään muuta rahtaamisen arvoista kuin vuotia Yhdysvaltain itärannikon nahkateollisuuden tarpeisiin. Matka kestää kaksi vuotta – niin vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että hän onnistuu vaihtamaan laivaa täystakilaiseen Alertiin ja pääsee näin jatkamaan lakitieteen opintojaan kotikaupungissa vain vähän ikätovereitaan myöhässä. Pari vuotta myöhemmin, juristiharjoittelijana, hän muokkaa matkapäiväkirjoistaan ja kokemuksistaan kirjan.

Richard Henry Dana nuoremman (1815–1882) kirjasta Two Years Before the Mast (1840) tuli menestys, monestakin syystä. Ensinnäkin se oli ainoa (ainakin englanninkielellä) julkaistu kuvaus tuohon aikaan vielä Meksikolle kuuluneesta Kaliforniasta, ja kun kultaryntäys Pohjois-Amerikan länsirannikolle alkoi 1840-luvulla, siitä muodostui lähtijöille ainoa opas siitä mihin he olivat oikeastaan matkalla. Kirjasta tuli myös merkittävä tapaus kamppailussa merimiesten epäoikeudenmukaista kohtelua ja lähestulkoon orjuuden kaltaista oikeudettomuutta vastaan, kamppailussa jota Dana edisti sittemmin myös juristin toimessaan. Hänestä kasvoi muutenkin merkittävä ihmisoikeusaktiivi maassa, joka parikymmentä vuotta myöhemmin ajautui sisällissotaan, jossa yhtenä tärkeänä kysymyksenä oli orjuuden kieltäminen tai salliminen.

Nykysilmin luettuna Danan satakahdeksankymmenvuotias teksti näyttää perin asenteelliselta ja rasistiselta: orjuuden vastustuksestaan huolimatta Dana ei suhtaudu mustaihoisiin laivatovereihinsa mitenkään erityisen tasa-arvoisina ihmisinä, ja hänen mukaansa Kalifornian alkuperäisasukkaiden, ”intiaanien”, merkittävin luonteenpiirre on ”laiskuus”. (Harvapa kovin innokkaasti tekee töitä miehittäjille, jotka ovat vieneet maat, tuhonneet elinkeinot ja vielä levittäneet tappavia tauteja.) Toisaalta Dana arvostaa suuresti ”sandwich-saarelaisia” (eli havaijilaisia) merimiehiä, epäilemättä siksi että tuli tutustuneeksi heihin paremmin kuin muihin ei-”valkoisten” etnisten ryhmien edustajiin.

Two Years Before the Mast löytyy – tekijänoikeuksien vanhennuttua vuosikymmeniä sitten – ilmaisena e-kirjana Project Gutenbergin sivustolta ja WSOY julkaisi siitä vuonna 1968 Tapio Hiisivaaran suomennoksen. Luin sen itse joskus 1970-luvulla nuorena innokkaana purjelaiva-ajan merikirjallisuuden ystävänä, ja muistaakseni muuten asiallisen käännösjäljen osalta jäi tökkimään pahan kerran, että Hiisivaara oli, yleistajuistamistarkoituksessa, keksiskellyt sinne tänne aivan omia meritermejään, jotka nähdäkseni lähinnä sotkivat lukijan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ja missä osassa raakatakilaisen purjelaivan rikiä.

Mieleeni onkin juolahtanut, että kirjan voisi kääntää uudestaan ja, koska tekijänoikeudet kerran ovat vanhentuneet, käännökseen ei tarvitse kysellä lupia keneltäkään. Mikäli kukaan kustantaja ei kiinnostu, sen voi julkaista omakustannepohjaltakin jollakin sopivalla e-kirja-alustalla. Työtähän kolme- ja puolisataasivuinen, paljon taustatutkimusta vaativa teos vaatii, mutta minähän olen vastikään alkaneella viisivuotisella apurahalla, enkä minä nyt sentään ihan koko aikaa niitä omia romaanejakaan kirjoittele.

Tämän kirjan suomentaminen voisi hyvinkin olla eräänlainen puhdetyöhanke. Olen tullut lapsuudessani opetelleeksi raakatakilaisten purjelaivojen takilatermistön ja muistan sen edelleenkin jotakuinkin ulkoa, ja olen toivonut että kohdalle sattuisi sellainen käännöshanke jossa tätä vanhaa rakkautta pääsisi hyödyntämään. Ja jos kukaan ei sellaista kerran tarjoa…