Eilisiltana Hjallin lavalle oli nostettu tuoleja enemmän kuin keskiverto-musiikkiareenalla on asiakaspaikkoja. Konsertin alkuhetken koittaessa esille asteli ensin satakunta kuorolaista ja sitten suunnilleen saman verran soittajia. Illan todellinen ja ainoa tähti oli kuitenkin pikkumies, joka ei soittanut eikä laulanut mitään, ei edes esittänyt välispiikkejä. Hän oli illan tähti aivan aiheesta.
Ennie Morriconen musiikin äänimaisemissa leijuessa oli hyvä pohdiskella konserttiin sisältyvää perusristiriitaa. Morriconen tuotannon tunnetuin osa – se jota suurin osa yleisöstä oli luullakseni tullut kuuntelemaan – on elokuvamusiikkia, siis äänimaisemaa jota ei ole tarkoitettu toimimaan itsenäisenä teoksena, vaan täydentämään kuvakerrontaan sitä mitä kuvilla ei voi esittää – eivät itsenäisiä teoksia, vaan osia ryhmätyönä syntyneistä taiteellisista kokonaisuuksista. Tavallaan elokuvamusiikin kuunteleminen ilman elokuvaa on vähän kuin katselisi (ääni)elokuvaa ilman ääntä, tai mustavalkoisia valokuvia veistoksista.
Huomasin monta kertaa konsertin mittaan antavani, yrittämättä, ajatusten leijua omia teitään, omissa maailmoissaan, kiinnittämättä huomiota soivan musiikin detaljeihin. Ehkä minä tällä tavoin loin lavalta soivalle soundtrackille oman elokuvan. Monet tuntemani kirjailijat käyttävät kirjoittamisen taustamusiikkina nimenomaan eeppisehköä, orkestroitua elokuvamusiikkia, ehkä juuri tästä syystä: elokuvamusiikki on tarkoitettu tukemaan tarinaan, ei olemaan tarina itsessään. Itse en ole tätä tapaa koskaan onnistunut omaksumaan. Jos kuuntelen musiikkia kirjoittaessani, se on yleensä aika pienimuotoista ilmaisua, joka yleensä sisältää paljon improvisaatiota, ellei ole kokonaan improvisoitua.* Ehkä tämä vaikuttaa omaan kirjalliseen ilmaisuuni: olen itsekin kokenut, että monesti kirjojeni kohtauksissa on jollakin tavalla hiljaista vaikka läsnä olisi paljonkin väkeä, ja aika usein, kirjoittaessa, huomaa romaanihenkilöidensä ajattelevan tai tekevän jotakin mitä ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi. Tämä on tietysti jotakin mistä haluankin pitää kiinni: minun kirjallinen soundini. Mutta täytyy silti joskus kokeilla rakentaa johonkin kirjaan valmiiksi tarkkaan mietitty kohtaus, jossa on monta ihmistä, joiden liikkeet ja ajatukset on tarkkaan mietitty etukäteen – ja laittaa kirjoittamisen taustalle soimaan jotakin todella eeppistä läpisävellettyä musiikkia.
Nyt kun ajatus palaa taas eilisillan konserttiin, on hyvä muistaa huomanneensa, että Morriconen(kin) elokuvamusiikkiin on upotettu tuhlailemalla lukemattomia hyvin harkittuja ja mietittyjä detaljeja, joita ei elokuvaa katsellessa tule lainkaan huomanneeksi. Sama pätee tietysti elokuvien muuhunkin ilmaisuun, näyttelijöiden käden asentoihin, katseen suuntiin, kohtauksen värisävyihin, kuvan rakenteeseen. Niillä on merkitystä tarinan kannalta, mutta niiden on tarkoitus välittää alitajuisia asioita. Saman tietysti pitää päteä kirjojenkin tekstiin: jos tuonkaltaiset detaljit hyppäävät silmille, tekstissä on hiomisen varaa.
Toki on muistettava, että Ennio Morriconen musiikillinen ilmaisu ei todellakaan rajoitu pelkästään elokuvamusiikkiin, vaikka ”klassisen” elokuvamusiikin klassisromanttisuus paistaa hänen muustakin tuotannostaan ainakin siltä osin kuin sitä eilisillan 60-vuotisjuhlakonsertin ohjelmistossa kuultiin. (Morricone on säveltänyt myös ns. popmusiikkia sekä italialaisille että angloamerikkalaisille artisteille, mutta sitä ei eilen esitetty.) Illan, eh, bändin kokoonpanon vuoksi koko ohjelmisto oli sävellystuotannon sitä osaa joka sopii soitettavaksi täydellä sinfoniaorkesterilla ja kuorolla, joita on täydennetty hiljaisilla ja vähäisillä rumpalin ja lattarilyömäsoittajien osuuksilla. Mutta mikäs siinä. Komea konsertti, ja sitä laatua jota voi tulevina vuosikymmeninä kehua olleensa kuuntelemassa kun kohdalle tulee sellaista nuorisoa jolle Ennio Morricone on yksi suurimmista, mutta tuttu vain levyiltä ja elokuvien uudelleenjulkaisuista.
___
* kuten vaikkapa Keith Jarrettin konserttilevytykset, jotka lähtevät siitä että Jarret istuu konsertin aluksi pianon ääreen ja alkaa soittaa mitä mieleen juolahtaa. Vuonna 1975 julkaistu The Köln Concert on tässä suhteessa ehkä sarjan hienoin esimerkki, jota voin suositella niillekin jotka eivät jazzpohjaisesta musiikista niin välitä.
