Uusin versio Hunanista on tänään lähtenyt kustannustoimittajan ihmeteltäväksi. Siihen nähden että olen vääntänyt tätä versiota suuren osan syksyä (lukuun ottamatta yhtä lyhyttä ja kevyttä kirjakäännöshanketta) suurin osa konkreettisesta kirjoittamis- ja editointityöstä tapahtui oikeastaan viimeisten viikkojen aikana.
Tämä on kirjan tekemiselle tietenkin hyvin tyypillistä, ja minun kirjoittamiselleni erittäin tyypillistä. Kun sain kustannustoimittajan lukeman version kommentit kesällä ja muutamien ateljeekriitikoiden kommentit alkusyksystä, meni asioiden sulatteluun tovi. Ei sillä että olisin ollut eri mieltä heidän kommenteistaan – itse asiassa monet huomiot olivat hyvinkin lähellä asioita joita olin itsekin ajatellut – vaan siksi että otti aikansa hahmottaa, mitkä olisivat parhaita tapoja tehdä tekstikokonaisuudesta toimivampi, jäsentyneempi ja luettavampi. Ja, mielellään, jonkin verran lyhyempi: edellinen versio oli (hyvin väljästi pikataitettuna) kuusi- ja puolisataasivuinen, mikä on jo aikamoinen järkäle.
(Olen itse taittanut kaikki omat kirjani, ja teen myös näistä käsikirjoitusversioita pikaisen taiton. Näin tekstin näkee eri muodossa kuin Scrivenerin (tai muun tekstinkäsittelyohjelman) näytöllä, siitä huomaa eri asioita.)
Pikku hiljaa asiat hahmottuivat, ja kun muutama ratkaiseva idea alkoi tuntuvan kantaa, oli hyvä käydä itse tekstin kimppuun. Kirjoitin joitakin lukuja kokonaan uudelleen, lisäsin uusia lukuja (tai lukujen katkelmia) ja kohtauksia sitomaan jo olemassaolevaa tekstiä ja eri kertojia toisiinsa. Tässä romaanissa on sen runkona toimivan (aidon) päiväkirjan lisäksi yhdeksän eri kertoja-näkökulmahenkilöä, ja se on paljon. Välillä mietin, pitäisikö esimerkiksi eräs kertojista pudottaa kokonaan pois, koska hänen osuutensa oli aika pieni. Toisaalta hän edusti tarinassa eräänlaista arkielämää, tavallisuutta, ja kun olin lukijoiden kanssa samaa mieltä, että samalla tavoin arjen rutiineja kuvanneita päiväkirjaosuuksia oli radikaalisti vähennettävä (koska ne ovat aika rasittavaa luettavaa yksitoikkoisuudessaan ja kirjallisessa kömpelyydessään, johon ei oikein voinut puuttua, koska päiväkirja on aito), päädyin kasvattamaan tämän kertojan roolia. Hänen persoonalleen tuli kaiken lisäksi keksittyä eräs aspekti, jonka juuret ovat 1900-luvun alkupuolen todellisuudessa, mutta jonka jätin sen verran avonaiseksi että sen voidaan lukea olevan osa tässä versiossa vähän aikaisempaa isompaa osaan noussutta, mutta yhä varsin hienovaraista spekulatiivis-maagista ainesta.
Tarinan lomaan uppoutui myös kaksi pientä satua. Toisen lausuin ”steampunk-kitaraesityksessäni” viime kesän Finnconissa, toinen syntyi erään klassisen satukaavan, todellisten kahden ja puolen tuhannen vuoden takaisten historiallisten tapahtumien ja ei–aivan–huomaamattoman modernin menon kritiikin yhdistelmänä vasta pari viikkoa sitten.
Edellisestä paneutuneemmasta Hunanin tekstin lukemisesta on erinäisiä kuukausia, joten hetkittäin tekstin saattoi suhtautua melkein tuoreena luettavana, mikä synnytti parhaimmillaan ”eihän tää ole ollenkaan huonoa kamaa” -tunteita, mutta toisina hetkinä ”kaameeta silppua” -tuokioita. Luultavasti tälläkin kertaa saan odotella esilukijakommentteja jonkin aikaa – toivottavasti, mutta toivottavasti en liian pitkään. Luulen, että ensi kierroksellakin tulee kirjoitettua mukaan kaikenlaista uutta ja karsittua vanhaa. Ainakin tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että kyllä tämä on työstämisen arvoinen tarina.
