Bob Dylan on tämän vuotinen kirjallisuuden Nobel-palkittu. Olin kieltämättä kohtuullisen yllättynyt uutisen kuullessani. Nobel-komitea on usein antanut palkinnon tekijälle, joka komitean mielestä ansaitsisi suurempaa huomiota kuin on siihen mennessä saanut. Dylania tunnetumpaa (elossa olevaa) sanasirkkaa tai -seppoa on tältä planeetalta kohtuullisen vaikea löytää.
Sitten on tietysti se pieni seikka, että Dylanin tuotannosta suurin osa on alkuaan ilmestynyt äänilevyillä, ei kirjoissa. Tokihan Dylan on julkaissut myös kirjamuodossa ensiesityksensä saanutta tekstiä, ja tokihan Dylanin alkuaan lauletutkin tekstit on moneen kertaan julkaistu kirjoissa ja kansissa. Silti tänään on kuultu aikamoista raja-aitojen kaatumisen rytinää, josta on oltu ilahtuneita ja ärtyneitä. Sekään ei sinänsä ole uutta: iso osa kirjallisista piireistä, lukijoista, kriitikoista, kirjailijoista ja toimittajista on aina sitä mieltä, että väärin palkitsivat.
Tavallaan Nobel-komitea on tällä kertaa palannut kirjallisuuden perimmäisille juurille, niihin kirjallisuuden muotoihin jotka olivat valtavirtaa ennen kuin sanan taitajat sotkeutuivat sellaisiin muotivirtauksiin kuten papyrus, pergamentti, paperi, hieroglyfit ja aakkoset. Ääneen kerrottuihin tarinoihin, joista puhutaan ”lauluina” niin Homeroksen kuin Kalevalankin yhteydessä – koska ne olivat lauluja. Iliaan ja Odysseian melodiat ovat kadonneet vuosituhansia sitten, koska niille ei ollut kelvollista tallennusvälineistöä, Kalevalaan koottujen tekstien ”oikeita” versioita laulettiin vielä niin myöhään että voimme aavistella miten laulu kulki.
Nobel-komitean ratkaisu on kiinnostava, kieltämättä, eikä minulla ole sitä vastaan oikeastaan mitään. Paitsi että yhdysvaltalaisen tekijän palkitseminen tavallaan vie ”vuoron” muilta yhdysvaltalaisilta joksikin aikaa, jos komitea noudattaa (muuten) omia perinteitään. Olisin kernaasti suonut nobelin esimerkiksi tätä nykyä uraansa pikku hiljaa lopettelevalle, kahdeksankymppiselle Ursula K. Le Guinille.
