Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa on mennä katsomaan tai kuuntelemaan jotakin tietämättä etukäteen mitä on tulossa, vailla ennakkokäsityksiä. Usein tuloksena on ollut hienoja elämyksiä.
S. on aikoinaan venäjän kirjallisuuden opintojensa yhteydessä lukenut ja tenttinyt Venedikt Erofejevin eräänlaisen kulttiromaanin Moskova–Petuški. Minun venäjänopintoni puolestaan päättyivät siihen, että kirjoitin ylioppilaskokeissa lyseisestä kielestä peräti been kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Astuessamme eilen illalla Teatr Zan tiloihin tiesin vain, että romaani ja siitä sovitettu näytelmä kertovat junamatkasta kahden venäläisen kaupungin välillä: noin sadan kilometrin taipaleesta.
Moskova–Petuški on toteutettu kaksikielisenä: Elena Spirinan ääni tulkkaa äänentoiston läpi venäjäksi kolmen lavalla esiintyvän näyttelijän suomenkieliset repliikit. (Tekstin lomaan ripotellut laulut esitettiin ainoastaan venäjäksi.) Toisaalta tämä antaa näyttelijöille enemmän aikaa ja tilaa tehdä roolejaan kasvojen ja kehon kielellä – joka oli etenkin Usva Kärnän ja Ksenia Leleshin vahvinta osaamista – mutta toisaalta katkoi replikoinnin rytmiikkaa ja venytti muutenkin vahvaa karsimista vaativaa käsikirjoitusta tuplapituiseksi. Toisaalta tulkkauksen tasainen sorina muodosti taustalle mukavan tasaisen äänimaiseman, toisaalta taustamusiikin päälle miksattuna (akustisesti kehnossa salissa) se teki kokonaisäänimaisemasta kaoottisen ja hermostuttavan.
Toisaalta kaoottisuus on oleellinen osa Moskova–Petuškin viinahuuruisia näkyjä/unia, ainakin niin luulisin (alkuteosta lukematta). Kolmea useammalla näyttelijällä kokonaisuudesta olisi luultavasti saanut avoimemmin karnevalistisen, nyt oli välistä aikamoisen vaikeaa hahmottaa siirtymiä näystä/unesta/mistälie toiseen edes näyttelijöiden vaatteidenvaihtojen avulla. Mutta ehkä se ei ollut tarkoituskaan? Eiväthän unetkaan ole selkeitä kokonaisuuksia. (Delirium-harhoista ei ole onneksi pahemmin kokemusta.)
Alkuteosta lukematta ja venäjää osaamattakin kielen ammattilaisen oli mahdotonta olla kiusaantuneena huomaamatta, että työryhmä oli sortunut niin monen osaavankin teatterialan tekijän hybrikseen: kuvitelmaan, että alkukieltä taitavasti osaava teatterilainen on kyvykäs suomentaja. Ei nimittäin ole, tälläkään kertaa. Replikoinnin kieli oli monessa kohtaa nolon kankeaa ja kaavamaista. Olisi ollut järkevämpää teettää työ osaavalla ihmisellä.
Kirjan luin joku aika sitten ja se on tosiaan aika huuruinen ja siirroksissaan aiheesta ja keskustelusta toiseen varsin epämääräinen, eli sopiva annos kaoottisuutta kuuluu teokseen varsin hyvin. Mutta kankea sen ei kuuluisi olla.
Näytelmästä olisi epäilemättä saanut paljon enemmän irti lukemalla kirjan etukäteen.