Lauantaisessa Finnconin ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esityksessä käyttämäni soittopeli herätti jonnin verran kiinnostusta, joten muutama sana siitä.
”Steampunk-kitarat” tunnetaan virallisemmin dobro– tai resonaattorikitara-nimellä, ja niiden historia alkaa 1900-luvun alkupuolelta, niiltä ajoilta kun nuoriso alkoi kuunnella meluisaa musiikkia: jazzia. Puhallinpitoisissa yhtyeissä komppaavat kitaristit* alkoivat jäädä pahan kerran jalkoihin äänenvoimakkuudessa. Ensin asiaa korjattiin samalla menetelmällä millä viuluista oli edellisen vuosisadan puolella saatu korviaraastavia kuulovaurionaiheuttajia: suolikielten tilalle vaihdettiin metallikielet.† Joku keksi soveltaa toistakin viulunrakennusideaa: viuluissa on kupera kansi, jonka alla ei tarvita jäykistävää tukirimoitusta tueksi, eivätkä kieletkään kiinnity kanteen, vaan erilliseen, soittimen perään kiinnittyvään kielenpitimeen. Tätä rakennetta noudattavia kitaroita – joissa on pyöreän kaikuaukon sijaan kannessa viulumaiset f-aukot – kutsutaan archtop– tai jazzkitaroiksi.
Böömistä eli jostakin nykyisen Tšekin tasavallan tietämistä Yhdysvaltoihin muuttaneet Dopera-nimiset veljekset alkoivat innovoimaan entistä äänekkäämpää kuusikielistä. Ajatuskulku meni jotakuinkin seuraavasti: Tavallinen kitara lähettää ääntä jotakuinkin yhtä suurella voimalla sekä eteen että taakse – soittajan vatsaa kohti. Entäs jos kitaran pohjasta tekisi niin jäykän, ettei se värähtele? Senhän voisi rakentaa paksummasta puusta tai jopa metallista. Puulevy on puolestaan aika jäykkä materiaali, entäs jos kitaran kanteen, tallan alle, saisi jotakin ohuempaa, kevyempää ja kerkeämmin värähtelevää? Vaikkapa modernia ihmemetallia alumiinia!
Doperan veljesten ensimmäisessä versiossa (ns. tricone-resonaattorikitara) tallan alla on T-kirjaimen muotoinen metallikappale, jonka jokainen kärki lepää pyöreän, kuperan alumiiniresonaattorin päällä. Resonaattorit muistuttavat kaiutinkartioita, ja niiden tapaan ne tietenkin liikuttavat ilmaa sekä etu- että takapuolelleen: nuo isot ritiläaukot kuvan vasemmassa laidassa toimivat samalla tavoin kuin kaiuttimien bassoreflektiaukot, ja ohjaavat tämän taka-aallon kitaran etupuolelle, kohti kuulijoiden korvia.
Myöhemmin kehitettiin myös edullisempi, yhdellä isolla resonaattorilla varustettu malli (sincle cone), jota pidettiin äänenlaadultaan hieman heikompana. Sellainen oli kuitenkin hieman helpompi rakentaa vaikka olemassaolevaan tavalliseen puukitararunkoon, kunhan muisti tehdä resonaattorin alle asianmukaisen tukirakenteen:
Erilaisia variaatioita syntyi jo 20–30-luvulla useita, ja etenkin refleksiaukkojen ulkonäkö vaihtelee melkoisesti. Valmistajana Doperan veljesten alkuperäisen yrityksen Dopera Brothersin (eli Dobron) rinnalle tuli ensin National, sitten muitakin, kuten losangelesilainen Regal. Resonaattorikitaroiden alkuperäistehtävä big bandien komppisoittimina katosi alta kuitenkin suhteellisen pian, kun sähköiset vahvistimet ja kitaramikrofonit yleistyivät 1930-luvulla. Samaan aikaan blues- ja kantrimuusikot huomasivat kuitenkin peltikeppien hyödyt: äänekäs, sähköä tarvitsematon soittopeli toimi oikein hyvin katusoitossa ja sähköttömien maaseutupaikkakuntien tansseissa. Tavallista kitaraa diskanttisempi sointi erottui hälyn keskeltä oikein hyvin. Erityisen paljon dobroon tykästyivät ne kitaristit, jotka soittivat instrumenttejaan metalli- tai lasiputkilla havaijilaismuusikoiden esimerkin mukaan, ja seuraavina vuosikymmeninä dobroja käyttivätkin lähinnä bottleneck– eli slide-kitaristit (ja akustisempaa bluegrassia tai kantria soittavat steel-kitaristit).
Siinä vaiheessa kun itse kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista, dobroista saattoi vain haaveilla: ne olivat julmetun kalliita ja harvinaisia soittimia. Kahdeksankymmentäluvun lopussa törmäsin soitinkaupassa tavallisesta kitarasta rakennettuun puukoppaiseen single cone -kitaraan, joka oli minulla monta vuotta kunnes myin sen (taas kerran rahapulassa) eräälle tuttavalle, jolla se tietääkseni on vieläkin. Yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä alkoi soitinkaupoissa näkyä edullisempia, Kaukoidässä valmistettuja historiallista Regal-merkkiä käyttäviä single coneja (myöhemmin muitakin merkkejä), ja silloin onnistuin ostamaan tuon kuvissa näkyvän puukoppaisen mallin, joka on minulla vieläkin: olen tapani mukaan modifioinut sitä jonkin verran, esimerkiksi kiinnittämällä siihen mikrofonin.
Edullisempia metallikoppaisia ja jopa tricone-malleja on alkanut ilmaantua kauppohin vasta viime vuosina, ja tätä uutta jäljitelmäpolvea on omakin messinkikoppainen, kuparinväriseksi käsitelty triconeni. (Sekin sattuu olemaan Regal, koska muutamasta kokeilemastani yksilöstä juuri tuo Regal sattui tuntumaan kädessä parhaalta.) On tietysti täysin yletöntä, että harvoin esiintyvällä amatöörillä on kaksi resonaattorikitaraa, mutta voihan niissä pitää eri viritystä.** Ja viehättäväthän nuo soittimet silmääkin aika tavalla.
Ainakin minun silmääni. Olen asentanut triconeenkin mikrofonin (sellaisen pienen pietsomikin tallan T-kappaleeseen), ja Finnconin setissä soittimen ääni eteni mikrofonin avulla multiefektipedaaliin laajojen, kaikuisten äänimaisemien tuottamista varten.
Koska täällä meillä kotona on tällä hetkellä liian meluista äänitellä yhtään mitään, soikoon näyte mieluummin oikeilta lajin mestarismiehiltä. Ensin blueslegenda Booker T. Washington ”Bukka” White:
Sitten nuorempi, edesmennyt virtuoosi Bob Brozman:
Lopuksi Greg Booth näyttää, miten homma hoidetaan kantriosastolla. Huomaa, että kantri-dobroja soitetaan yleensä lappeellaan kuten (sähköistä) steel- eli havaijikitaraa: kielet ovat korkeammalla otelaudasta ja kaula on paksu, kantikas palkki.
___
* Tähän aikaan kukaan ei edes kuvitellut, että niin vaisulla ja tylsällä soittimella kuin kitaralla kukaan edes haluaisi soittaa sooloja.
† Myöhemmin Martin-kitaratehdas rupesi tekemään kitaroita, joissa oli myös huomiotaherättävän isokokoinen koppa ja sitä myöten tumma, kumiseva ääni. Malli nimettiin sen ajan taistelulaivatyypin mukaan Dreadnoughtiksi, ja koska mallinumerot alkoivat D-kirjaimella, niitä kutsutaan nykyään myös D-malleiksi. Nykyään nämä isokokoiset ”western”-kitarat ovat yleisin kitaramalli, vaikka pienempikoppaiset, tasapainoisemmin soivat mallit ovat onneksi tehneet viimeisen vuosikymmenen aikana ilahduttavaa paluuta.
** Ainakin tällä erää tricone on viritetty ns. avoimeen D-duurivireeseen, single cone avoimeen G-duurivireeseen.
