Viime torstaina sattui olemaan ylimääräistä aikaa kaupungilla ennen Kirjailijaliiton kevätkokousta, joten poikkesin suorimmalta reitiltä ja huomasin käveleväni Kulkukatin pojan ohi. Tai, kuten arvata sopii, en sitten kävellytkään ohi. Poikkesin vilkaisemaan, löytyisikö myymälästä sattumalta ranskankielistä sarjakuvaa (kieliopintoja varten) mutta, kuten arvata sopii, poistuessani minulla oli kaupan ainoan ranskankielisen sarjakuvakirjan (Jacques Tardi -pokkari) ohella laukussani joukko jo pitkään himoitsemiani kotimaisia albumeita.
Olen ennenkin tainnut mainita rakkaudestani Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Pauli Kallion käsikirjoittama ja usean eri piirtäjän vuosien mittaan kuvittama sarja upposi minuun jo ensimmäisenä Rumba-inkarnaationaan, jolloin piirtäjänä toimi sarjan nimeen n-kirjaimen tuonut Christer Nuutinen. Nuutisen tyyliin ehti tottua niin paljon, että myöhempien piirtäjien erilaiset tyylit tuntuivat aina vähän vääriltä. Siksi olikin ilon päivä löytää hänen ja Kallion yhteistyötä Suomen kuvalehdestä, jonka tilaajiin muutenkin kuulun. Tyyli on säilynyt tuttuna, mutta uudistuksiakin on tapahtunut: paitsi että stripit ovat nykyään värillisiä, sen keskeisillä henkilöillä on nykyään (etu)nimet, joita ei vanhoina aikoina kertaakaan mainittu.
Krampeista tekee hienon sarjan myös, että hahmot ovat kasvaneet, vanhentuneet ja muuttuneet kuten ihmisille yleensä käy: Rumba-aikoina he tuntuivat olevan uskottavia ikätovereitani ja sellaisina he ovat pysyneet. Idealismia on paljon tallella, mutta elämään on tullut arkisempaakin huolehdittavaa pelkän kohkaamisen ja pätkätöiden rinnalle. Sarja on aina onnistunut välttämään kaavamaisia asetelmia, ja onnistuu siinä edelleen. Se on lempeästi ilkeä jopa epämiellyttäville ihmisille. Albumimuoto – ja albumisarja Nuorten naisten maailmassa (Arktinen banaani 2010), Parempaa elämää (A. b. 2011), Viidakon vaarat (A. b. 2013) ja Ihan pienet juhlat (Hans Nissen 2014) – tuo esiin sivunmittaisten jaksojen takana etenevät suuret tarinakaaret. Alkuperäisestä nelikosta Aino – eli Kallion ja Nuutisen vanhojen sarjojen ”vaalea neiti” on jäänyt enemmän sivuhenkilöksi – mutta muut kolme ovat yhä vahvasti mukana. Pari sivuhenkilönä mukaan tullutta hahmoa saa välillä kokonaan omiakin sivujaan.
Nyt kun sarjishyllyn albumisarja on taas (toistaiseksi) jotakuinkin täydellinen, pitäisi oikeastaan lukea läpi koko setti alusta alkaen.
Olin kuullut paljon kehuja JP Ahosen ja KP Alaren Perkerosista (Perkeroksesta? WSOY 2013) ja kirja kyllä lunastaa lupauksensa. Visuaalisesti upea tarina tuntuu alkuun oikeastaan vuosikymmentä nuorempien tyyppien Krampeilta: kaupunki taitaa olla sama, ja treenikämpällä pyristelevää progemetallibändiään johtavassa kitaristi-Akselissa on paljon samaa kuin Nyrjähdysten Ristossa (eli siinä nimettömien aikojen parrakkaassa kitaristikaverissa). Perkeros on kuitenkin selkeästi sarjakuvaromaani, ei kokoelma, ja vähitellen tarinaan tulee perin epäarkisia aineksia. Itse tarina loppuratkaisuineen on jossakin mielessä vähän kökkö ja kliseinenkin, mutta näyttävä toteutus pelastaa paljon.
