Vuoden 1985 vappua vietin eri tavalla kuin edellisiä. Aattona en riekkunut opiskelijabileissä – tai, tarkkaan ottaen: en ollut järjestämässä opiskelijabileitä muiden riekkumista varten – vaan istuin kotona ja kuuntelin radiota.*
Syitä poikkeavaan käytökseen oli kaksi. Ensinnäkin olin seuraavana aamuna menossa kello puoli kahdeksaksi töihin Suursuon sairaskotiin – tein näihin aikoihin paljon keikkoja kouluttamattomana apuhoitajana – joten ei ollut mahdollisuuksia valvoa ja heilua. Tyydyin siis viettämään rauhaisaa iltaa kotioloissani Itäkeskuksen opiskelijasolukämpässä ja maistelemaan tyylikkäästi äidin lahjoittamaa Dubonnet-jälkiruokaviiniä. Sen pullon kohtaloa olin pohdiskellut vapun alla hyvinkin pitkään: Alkot olivat olleet lakossa, ja mietin että ainaisen rahapulainen opiskelija olisi saattanut tehdä hyvää tiliä laadukkaalla ranskalaisella pimeällä pullolla. Lakko ehti kuitenkin loppua juuri ennen parasta markkinointiaikaa, enkä muutenkaan tiennyt mistä olisin lähtenyt hakemaan kiinnostunutta ostajaa.
Sitä paitsi sinä nimenomaisena vappuna radiossa oli ennenkuulemattomia asioita. Radio City aloitti toimintansa Elmun Lepakkoluolassa vappuaattona kello 18, ja monen muun lailla olin säätänyt radioni 96,2 megahertsin taajuudelle jo puolta tuntia ennen kuunnellakseni kohinaa. Siihen asti radion ei-iskelmien, ei-jazzin ja ei-klassisen tarjonta oli rajoittunut muutamaan viikkotuntiin, jotka nekin putosivat pois aina jos jossakin päin Suomea tapahtui jotakin tärkeämpää, vaikkapa kiekonheiton kuntamestaruuskisat. Nyt radioaalloille tulvi kaikenlaista musiikkia. Radio Citystä saattoi tulla jotakuinkin ihan mitä tahansa.
Ja niin sieltä kyllä tulikin: kun seuraavana päivänä töissä, kahvitunnin aikaan, väänsin taukotilan radion Cityn taajuudelle, juontajien runsas kiroilu aiheutti aikamoista tuhahtelua vanhempien työtoverien puolelta. Mutta silti. Yhtenäiskulttuuri oli tältäkin osalta vähitellen rapistumassa, sikäli kuin sitä oli koskaan ollutkaan.
Toistaiseksi. Puolta vuosikymmentä myöhemmin muutin Korsoon, jonne City kuului perin huonosti, ja vuonna 1990 aloittanut Radiomafia täytti pitkään oikein mainiosti monenlaisemman musiikin kuulemistarpeita. Palatessani Helsingin puolelle vuoden 1998 alussa yritin aloittaa Cityn kuuntelua uudelleen, mutta en kyennyt. Siitä oli tullut, kuten moni väänteli aseman mainoslausetta, ”Stadin ainoa rock-radioasema jolla on vain kymmenen levyä”. Brežneviläinen soittolistasensuuri alkoi nopeasti kuristaa monen muunkin radiokanavan tarjontaa entistäkin ankeammaksi yhtenäiskulttuuriksi, ja pian sen uhriksi joutui myös Radiomafia.
Nykyään radiota tuleekin kuunneltua aika vähän, ja jos kuuntelen kuuntelen Radio Helsinkiä, joka sinnittelee alkuperäisen Cityn henkisenä perillisenä, ainakin toistaiseksi. Välivuosina olen kuitenkin menettänyt taitoni kuunnella radiota töitä tehdessä. Musiikki vielä menisi, ehkä, jotenkuten, mutta radiomainokset ärsyttävät. Ne olivat alkuperäisessä Cityssäkin se hermostuttavin puoli, ja kiusallista kyllä niitä muistaa ärsyttävän hyvin edelleenkin. ”Irti arjesta – Veikon koneessa!” ”Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle!” Minun kohdallani aiheutti erityisen paljon tuhahtelua upouusia ja kymppitonnien hintaisia matkapuhelimia tekopirteästi kaupitellut ”Kohta sinulle voidaan soittaa taskuusi!” Ärsyttävää oli, että 1980-luvun puolivälin matkapuhelimet olivat monikiloisia ja salkunkokoisia klönttejä, joiden akun jännite kesti hyvässä lykyssä parin puhelun verran ennen uuden latauksen tarvetta. En osannut kuvitella, että niin kalliit ja turhat keekoiluvekottimet koskaan yleistyisivät. Itse siirryin kännykkäkauteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun sain sellaisen huomenlahjaksi vasta vihityltä vaimoltani.
1985 oli muutenkin minulle muutosten vuosi. Turhautuminen heikosti eteneviin fysiikan opintoihin oli saanut minut pohtimaan vakavasti alan vaihtoa: menisin ensin pysyvämmin töihin sairaskotiin ja pyrkisin sitten opiskelemaan apuhoitajaksi. Vähän pidempään mietittyäni en kuitenkaan ollut enää varma, jaksaisinko neljääkymmentä vuotta fyysisesti raskasta (mutta henkisesti antoisaa) kolmivuorotyötä. Päädyin sitten vaihtamaan seuraavana syksynä fysiikasta vielä työllistävämpään alaan, teoreettiseen filosofiaan. Saman vuoden syksyllä sattumanvarainen kapakkikohtaaminen puolitutun matematiikanopiskelijan kanssa johti sitten viisivuotiseen avoliittoon. Sen suhteen ja ennen kaikkea sen suhteen katastrofaalisen päättymisen syyllisyyden- ja epäonnistumistunteiden aiheuttamista henkisistä vaikeuksista toipumiseen meni paljon kauemmin.
Mutta vappuna 1985 kaikki se oli vasta edessä.
___
* Ei, en tuota nimenomaista radiolaitetta. Salora 810V:n ostin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin korsolaiselta kirpputorilta ja laitoin toimintakuntoon vaihtamalla putket ja kondensaattorit (sekä myöhemmin myös repaleisen kaiuttimen). Vuonna 1985 soluhuoneessani oli sen ajan tyypillinen solukämppämediakaluste: kohtuullisen laadukkaat stereot puolen metrin korkuisine kaiuttimineen.
