Kansallisteatterissa saa parhaillaan ensi-iltaansa Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan musiikkinäytelmä Slava! Kunnia. Teos tuli nähtyä ennakkoesityksessä maanantaina, joten ehkä muutama huomio.
Mielenkiintoista kyllä Timo Hännikäisen etukäteiskohulla markkinoitu esseekirja on saanut saman Kunnia-nimen. Tämä luultavasti on pelkkää yhteensattumaa, vaikka onkin totta että Hännikäisen ja nyky-Venäjän viralliset käsitykset miehuudesta ja miehisyydestä tuntuvat (ainakin pintapuolisesti ottaen) lähestyvän toisiaan aika tavalla. Ruutukaappausten ja kuulopuheen perusteella jotkut Homma-foorumin oikeistolaiset – joukkio, johon Hännikäinen tuntuu mielellään assosioituvan – ovat jo hyvän tovin haaveilleet, että Venäjän miehitys pelastaisi sen, mitä foorumilaiset pitävät ”suomalaisena kulttuurina”. Ja Slava! Kunnia. esittääkin Venäjän – tai ainakin sen suuren johtajan Volodjan – kovin valloitushaluisena maana, suuntaan jos toiseenkin.
Tämä ei ole totisesti ainoa Venäjä-klisee joka näyttämölle nostetaan, toisinaan kovinkin vahvasti alleviivaten ja toistellen. Alun ”Volgan lautturit” -kohtaus on vielä varsin tyylikäs, mutta pian sen jälkeen mm. Potemkinin kulisseja alleviivataan niin perusteellisesti että tyhminkin katsoja varmasti tajuaa. Musiikkinäytelmä tuo monta kertaa mieleen, hyvässä ja pahassa, erinäiset 1970-luvun näyttämöteokset, joissa ilkeily ja piikittely kohdistui Etelä-Amerikan diktatuureihin ja niiden naruja kiskoskeleviin monikansallisiin yrityksiin (ynnä tietenkin CIA:han ja muihin yhdysvaltalaisiin instituutioihin). Tällä kertaa ilkeillyiksi päätyvät oligarkit omine suuryrityksineen, muutamakin diktaattori ynnä suuren Venäjän suuri johtaja, joka laitetaan sanomaan, ettei Neuvostoliitossa ollut muuta vikaa kuin sosialismi.
Kovin kauaksi ei siis entisistä teemoista loikata. Käsittelytavoissakin on paljon yhtäläisyyksiä, jälleen hyvässä ja pahassa. Näytelmän päähenkilöt, yllättäen vallan huipun vierelle päätyvät konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda, tuovat mieleenkin monen vanhan näytelmän valistusversiot vanhasta veijariperinteestä: itselleni nousi, jostakin syystä, verroksiksi Bertolt Brechtin vuonna 1944 kirjoittama, Jaroslav Hašekin hahmoja lainaileva Švejk toisessa maailmansodassa. Osoittelevuuden, alleviivaavuuden ja idealistisen naiviuden (loppuratkaisu!) sekä lievän ylimittaisuuden kuitenkin pääosin jaksaa, kun musiikki, lavastus ja muu toteutus toimii vallan komeasti. En muista aikoihin nähneeni teatterin lavalla loppukumarruksen aikaan niin montaa näyttelijää ja kuorolaista. Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä teatterikokemus, kunhan ei mene paikalle odottaen näkevänsä ja kokevansa jotakin kovin syvällistä tai valaisevaa Venäjä-analyysia.
Niin, ja Janne Marja-ahon esittämä Conchita Wurst oli kertakaikkisen huikea.
