Pertti Kurikan nimipäivien riemastuttavan UMK-voiton kunniaksi esittelen teille tällä kertaa jotakin vähän toisenlaista musiikkia aivan toisen paperiarkin marginaalista. Yhtäläisyyksiä on silti: juurevuus, omaehtoisuus, huumorintaju.
Toisinaan levyt tai laulut saavat matkaansa vahvoja muistikuvia paikoista, joissa ne on tullut kuulleeksi ensi kertaa, tai jonkun hyvin merkittävän kerran. Tämänkertainen albumi yhdistyy mielessäni puolivuotiseen asuinkauteeni Katajanokan Vyökatu 10:ssä syksyllä 1982. Luullakseni ostin levyn silloin, mutta olihan se ehtinyt istua toivelistan kärkisijoilla siitä lähtien kun Rockradio oli jonakuna iltapäivänä soittanut pahaa-aavistamattomille, mutta sitäkin alttiimmille korville ”Mercury Bluesin”.
.
.
Väijyin sittemmin (ajan tyyliin) montakin Rockradiota sormi nauhurin rec-näppäimellä, mutta onnistuin tallentamaan ainoastaan laulun alkuperäisversion, K.C. Douglasin ”Mercury Boogien”. Hieno laulu sekin, ei siinä mitään, mutta ei yhtä hillitöntä paahtoa ja slide-kitararevittelyä kuin David Lindleyn remakka coveri. Onni ei ollut kuitenkaan myötäinen, joten lopulta oli pakko purra hammasta ja kantaa vähiä rahoja levykauppaan, jälleen kerran. Reissu osoittautui onneksi hyvinkin vaivan arvoiseksi. Lindleyn esikois-sooloalbumi El Rayo-X soi edelleenkin mielellään ja usein.
Slide-kitaratekniikkainnostukseni oli saanut alkunsa jo pari vuotta aikaisemmin The Blues Bandin ansiosta, joka innoitti kuuntelemaan bluesperuista musiikkia muutenkin – ja aloittamaan soittamisen opettelun ihan tosissaan. Myös ”Mercury Bluesia” tuli tapailtua valitulla soittimellani bassolla, jopa siinä mitassa että tein siihen suomenkielisen tekstin ensimmäistä bändiäni Kumpula-projektia varten. Samasta laulusta innostui minua jossain määrin nimekkäämpi artisti Pave Maijanen, joka Mistakes-yhtyeineen levytti raidan nimellä ”Pakko saada BMW”. Omahyväisenä tyyppinä pidän toki enemmän omasta, vähän abstraktimmalla tasolla kulkevasta sanoitusversiostani.
Kertokaa mistä sitä saa, mitä maksaa,
kaikki haluaa
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaaJoku sen sai, kehui tottakai
lauantaista maanantai
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa…
Itse albumi osoittautui sitten musiikillisesti melkoisen monipuoliseksi tapaukseksi. Lindley on jossakin haastattelussa kertonut asuneensa Lontoossa 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisen aallon skinheadit kuuntelivat alkuperäistä jamaikalaista ska-musiikkia.* Tästä syystä Lindley kertoi kuulevansa kaiken edelleenkin ska-versioina.† Toisaalta Lindley on tienannut ammattimuusikon leipäänsä muun muassa kantribändien steel-kitaristina ja viulistina sekä toiminut pitkän linjan laulaja/lauluntekijä Jackson Brownen luottomuusikkona.** Nämäkin vaikutteet kuuluvat, ja vahvasti kuuluvatkin. Kun pakettiin lisätään vielä kelttiläinen musiikki saadaan tulokseksi ”Pay the Man”, perin kepeältä kuulostava rallatus jonka teksti osoittautuu tarkemmalla kuuntelulla paljon pintaa tummasävyisemmäksi.
.
.
Aikaa myöten levyn rakkaimmaksi palaksi on noussut avoimemmin mietteliäs ”Quarter of a Man”, joka istuu sitkeästi myös ”tuollaisen laulun haluaisin säveltää” -listallani.
.
.
El Rayo-X -albumin jälkeen Lindleyn kiertuebändi alkoi käyttää samaa nimeä, ja seuraava albumi, hyvin samanhenkinen Win this Record! julkaistiinkin tällä nimellä. Vähän myöhemmin ryhmä teki remuisan konserttilevyn El Rayo Live sekä tuotetumman albumin nimeltä Very Greasy (1988), joka kannattaa sekin hankkia muun muassa hillittömän ”Werewolves of London” -coverin ansiosta. Koko ajan Lindley on jatkanut uraansa sessiomuusikkona ja tutustuttanut kuulijakuntaansa myös maailman musiikkien vähemmän tunnettuihin lajeihin: tältä saralta pitää ehdottomasti mainita kaksi hienoa World Out of Time -levyä, joilla Lindley soitaa madagasgarilaisten perinnemuusikoiden kanssa. Omat levyjulkaisunsa Lindley on nyttemmin hoitanut oman putiikkinsa kautta.
El Rayo-X:ää en koskaan ehtinyt valitettavasti nähdä livenä. Lindley-livekokemukset ovat jääneet kahteen akustiseen duokeikkaan, joista toinen oli Roskilden festivaaleilla toisen slide-virtuoosin Ry Cooderin kanssa ja toinen Savoy-teatterissa vanhan yhteistyökumppanin Jackson Brownen seurassa.
Laitetaan loppuun kuitenkin akustinen pala kolmannen artistin kanssa, jolla on, heh, suomalainen maahanmuuttajatausta.
.
___
* Rasistit kaappasivat skinhead-liikkeen vasta puolta vuosikymmentä myöhemmin. Alkuperäiset skinit arvostivat ns. mustien kulttuuria ja musiikkia hyvinkin paljon.
† Hänen myöhemmiltä levyiltään löytyy mm. riemukas ska-versio Temptationsin ”Papa Was a Rolling Stonesta”.
** Brownen esoteerinen ja eklektinen ”puoli-live” Running On Empty on hankkimisen arvoinen albumi, eikä ainoastaan Lindleyn komean soitannan vuoksi.
