Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.
Suomen tasavallan korkeimman päättävän elimen jäsenet seuraavalle nelivuotiskaudelle valitaan eduskuntavaaleissa sunnuntaina 14. huhtikuuta. Puolentoista viikon päästä. Ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo monta päivää, ja jatkuu tiistaihin 9.4..
Jos minulla on joskus ollut vaikeuksia nähdä äänestämisessä mieltä, saada aikaiseksi raahautua äänestyspaikalle, olen yleensä ajatellut minulle kaikkein vastenmielisintä ehdokasta. Jos minä en äänestä jotakuta muuta, minulle vastenmielisen niljan suhteellinen osuus kokonaisäänimäärästä kasvaa hivenen, samoin hänen mahdollisuutensa päästä eduskuntaan.
Ei sillä että vaikeuksia uurnalle raahautumiseen yleensä olisi, eikä tällä kertaa lainkaan. Seuraava eduskunta(kin) päättää ratkaisevan tärkeistä asioista. Niinpä kannattaa äänestää, eikä äänestettyä ehdokasta kannata jättää omilleen vaalien jälkeenkään, pääsi hän tai ei. Palautetta ja ehdotuksia voi antaa useamminkin kuin neljän vuoden välein.
Eduskuntavaalien tulokset tietävät mielenkiintoisia aikoja. Keskustan Juha Sipilä pääsee demonstroimaan, onko miljoonaomaisuuden keräämisestä itselle minkäänlaista apua viiden ja puoden miljoonan ihmisen asioiden hoitamisessa. Kepun menestys yhdessä perssuomalaisten toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousun kanssa antaa ymmärtää ”ikkunat kiinni maailmaan” -konservatiivisuuden kasvua, mutta toisaalta vaalikonevastausten perusteella yhä vankempi enemmistö kansanedustajista kannattaa esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia. Uusi eduskunta jatkanee edellisen tihutöitä perustutkimuksen ja yliopistolaitoksen alasajohankkeissa. Viimeisetkin suurpedot kadonnevat Suomen luonnosta, ja maaseudun matkailuvaltit muuttunevat uusien talvivaarojen jätevesialtaiksi. Toisaalta uusi eduskunta näyttäisi olevan nahkeampi tuhlaamaan rahaa mielipuolisen kalliisiin ja koskaan energiaa tuottamattomiin olkiluotokolmosiin.
Kulttuurille ja taiteille tulos ei lupaile suuria toiveita. Näin pienen maan ja kielialueen taiteentekeminen on väistämättä riippuvaista apurahoituksesta: aika näyttää, miten määrärahoille tulee käymään.
Mutta ei kannata muuttaa maasta, vaan pitää entistä enemmän ja entistä perustellumpaa älämölöä tärkeistä asioista! Tämä eduskunta ei istu kuin (korkeintaan) neljä vuotta, ja seuraavien vaalien alla tilanne voi olla täysin toinen. Sitä paitsi positiivisiakin asioita tapahtui vaaleissa, ja paljon. Vihreiden erinomaisen menestyksen lisäksi eduskuntaan pääsi huomiota herättävän paljon nuoria, teräviä naisia, kuten vassareiden Li Andersson. Naisten jalkoihin jäivät omissa puolueissaan jopa Kepun suuret muinaiset, Paavo Väyrynen ja Mauri Pekkarinen. Muutos 1933 2011 jäi eduskunnan ulkopuolelle, samoin piraatit.
Perussuomalaisten tilanne tulee olemaan mielenkiintoinen. Vaalituloksen perusteella puolue on todennäköisesti hallituksessa. Vaali-illan lähetyksen mittaan oli kuitenkin mahdotonta olla huomaamatta, miten uupuneelta ja jopa itkuiselta Timo Soini vaikutti voitostaan huolimatta. Voitonpuhe puolueen vaalivalvojaisissa oli miltei säälittävää seurattavaa: hetkittäin Soini sai itseensä puhtia ja uhoa, mutta lysähti sen jälkeen aina näkyvästi kokoon ja kyyryyn. Lähiviikot näyttävät, oliko kyse vain hetkellisestä uupumisesta vai onko hänellä jälleen vakavia terveysongelmia. Mikäli kunto ja vireys eivät ole tapissa, kilpailevien puolueiden parempikuntoiset pomot pystyvät käyttämään tilannetta hyväkseen. Jos ministeripaikkojen määrä ja laatu muodostuu puolueelle ja sen kannattajille pettymykseksi, hajoamisen riski kasvaa: eihän PS ole (enää) pelkästään Soinin kiistämättömän karisman varassa, mutta kyllä hän on silti kiistämättä herra ja ylhäisyys, joka on onnistunut pitämään eri suuntiin haikailevat ryppyilijät enimmäkseen kurissa.
Soinin olemuksen näkeminen oli erittäin terveellinen muistutus itsellenikin. Hän on minua kolmisen viikkoa nuorempi mies. Tässä iässä kehon ja mielen kunto eivät enää kestä kovinkaan hyvin, ellei asialle tee mitään. On syytä tehdä, jos aikoo saada jotakin kestävää aikaiseksi.
Kerkesin vasta äsken käydä postissa (toisin sanoen postin virkaa toimittavassa kioskissa, joka on mukavasti auki iltaisin ja sunnuntaisinkin) hakemassa odotetun paketin. Nyt kädessä on muutama kappale uusinta omaa suomennostani.
Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.
Maailmassa tosiaan on paljon parantamisen varaa. Ja kukapa muu olisi parempi tarttumaan hommaan kuin Manu, minä ja sinä. Meille kahdelle jälkimmäiselle koittaa vaivaton tilaisuus yrittää tehdä edes jotakin viimeistään ensi sunnuntaina eduskuntavaaleissa. Ei äänestäminen isoa muutosta aiheuta, mutta parhaat muutokset ovatkin hitaita ja vähittäisiä. Kun iso joukko ihmisiä kärsivällisesti kaivaa maata lyhytnäköisen markkinatalousahneuden, kansallismielisen typeryyden ja dogmaattisen konservatiivisuuden alta, jotakin antaa lopulta periksi. Minun äänestysvalintani helsinkiläisenä on Outi Alanko-Kahiluoto, numero 69, mainio tyyppi ja fiksu ihminen. Valitse sinä itse, lukija, valitse hyvin ja huolella.
Minulle tarjottiin myös kohtuullisen kiireellistä käännöshanketta, romaania jonka suomennoksen pitäisi olla valmiina jo heinäkuussa. Koska kyseessä on hyvä kirja ja muutenkin hyvä hanke, suostuin. Kerron hankkeesta lisää jahka allekirjoitusten muste on ehtinyt kuivahtaa.
Tämä käännösprojekti aiheuttaa, ymmärrettävästi, tauon oman kirjan tekemisessä. Nyt käykin niin, ettei Hunan ehdi mitenkään valmistua pitkään puhumani aikataulun mukaisesti ensi vuoden alkupuolella julkaistavaksi. En ole niin nimekäs kirjailija että minun kannattaisi julkaista romaanejani syksyllä, joten voi hyvin olla että Hunan pääsee lukijoiden käsiin vasta vuoden 2017 alussa. Tämä antaa minulle lisää aikaa tehdä normaaliromaanejani työläämpää ja mutkikkaampaa projektia, ja kun tällä hetkellä näyttäisi että siihen on myös taloudellisia edellytyksiä, luulen että käytän aikalisän hyväkseni.
___
* Hänen vanhempansa pakenivat Ranskaan Espanjasta Francisco Francon diktatuurin aikana.
Kokoomuksen kansanedustaja Sampsa Kataja on avautunut julkisesti kansanedustajien heikosta palkkatasosta. Useiden lehtien julkaisemien sitaattien mukaan kahdeksantuhatta euroa kuussa – tai ”lähempänä kuuttatuhatta”, kuten herran uudemmat selittelyt kuuluvat – on kuulemma perin vähän.
Tähän voisi tietysti heittää ilkeästi, etten minäkään Kokoomuksen ja heidän rahoittajiensa aatteita suostuisi niin vähällä rahalla ajamaan, myisi sieluani niin halvalla.
Kysymys on tietysti täysin teoreettinen: kukaan ei ole tarjonnut minulle koskaan edes kuuden tonnin kuukausipalkkaa minkään asian ajamisesta. Jos oikein laskeskelen, paraskin kuukausipalkkani on jäänyt – jopa rahan arvon muutoksiin suhteutettuna – alle kahteen tuhanteen. Entä jos joku tarjoaisi joskus? Tässä sinulle peräti neljäksi vuodeksi kunnon kuukausipalkka ja pitkät lomat vastineena tiettyjen ryhmien mielipiteiden kuuntelemisesta herkällä korvalla ja samalla julkisena sylkykuppina olemisesta? Sitäkin kansanedustajan työ on, ryhmästä, vakaumuksesta ja aatteen palosta riippumatta, ja kovaa työtä. Valiokunta- ja täysistuntotyö vaativat jumalattoman tietomäärän ahmimista joka ikinen päivä ja viikko. Ei mikään ihme että toisinaan kansanedustaja huomaa äänestäneensä päätöksiä, jotka ovat, kun joku kiinnittää asiaan huomiota, järjen, tolkun, vakaumuksen ja hyvän(kin) tarkoituksen vastaisia.
Olisiko se sen arvoista? En tiedä. Onhan työssä mahdollista ajaa myös itselleen tärkeitä asioita, ja jos onnistuu siinä, tulokset voivat olla isoja ja tärkeitä, eivät pelkkää pikkupuljunäpertelyä.
Kataja on taustaltaan juristi, ja juristit joutuvat ns. oikeissa töissäänkin tarttumaan usein epämiellyttäviin asioihin omien vakaumustensa vastaisesti. Oikeusvaltiossa jokaisella on esimerkiksi oltava oikeus ammattiapuun oikeudenkäynnissä, oli sitten tehnyt miten vastenmielisiä asioita tahansa. Jonkun on hoidettava homma. Silloin kohtuullisen korkea palkka- ja palkkiotaso on ymmärrettävä: ansaitseehan siivoojakin kunnollisen likaisen työn lisän.
Pystyisinkö minä siihen? Tai muuhun vastaavaan työhön, joka sotisi luontoani, ajatteluani ja ajatusmaailmaani vastaan? Pystyisinkö siihen, jos siitä tarjottaisiin kunnon palkka ja määräaika, niin että sen jälkeen pystyisin säästöön jääneillä ja sijoitetuilla rahoilla jatkamaan (vaikkapa) kirjailijan työtä monta vuotta vailla taloudellisia huolia, vailla jatkuvaa stressiä apurahojen hakemisesta? Eläkekin ehtisi neljässä vuodessa karttua paljon enemmän kuin viidentoista vuoden palkkioista maksetuilla YEL-eläkemaksuilla ja apurahoista viimeiset viitisen vuotta maksetuilla MYEL-maksuilla.
En tiedä, mutta epäilen. Minun kokemukseni epämiellyttävillä työpaikoilla, huonosti toimivissa työyhteisöissä työskentelystä ovat perin huonoja. Masennuksella on taipumusta putkahdella silloin pintaan, ja masentuneena olen melkoisen heikkotehoinen työntekijä. Hyväpalkkainen kausi ei ehkä kestäisi edes sitä neljää vuotta, jos rahoittajat kiinnittäisivät saamattomuuteen huomiota.
Voi olla, ettei minua ole tarkoitettu Sampsa Katajalle kärsimystä aiheuttavan kaltaisille nälkäpalkoille. Itse kyllä harkitsisin vakavasti alalla jatkamisen mielekkyyttä.
Päivitin äsken Yrttimaa.netin ”luottamustoimet” -sivua.* Huolimatta ovea (edes hivenen) kolauttaen tekemästäni poistumisestani Suomen kääntäjien ja tulkkien liitosta en ole lopettamassa järjestöissä pyörimistä. Olen palannut Koillis-Helsingin vihreiden hallitukseen varapuheenjohtajaksi, ja eilen Helsingin kirjailijoiden vuosikokous valitsi minut toiselle kaksivuotiskaudelle yhdistyksen hallitukseen.
Aika hyvin ihmiseltä, joka pitää itseään perin introverttina ja viihtyy parhaiten ollessaan yksin työpaikallaan.
Työyhteisön puute vaikuttaa toki melkoisesti järjestötoimintakiinnostukseen: jossain niitä ihmisiäkin pitää nähdä, ja vaikka olen introvertti en ole sentään erakko. Lapsena saatoin haaveilla yksinpurjehduksesta maailman ympäri, mutta ajatus ei ole enää vuosikymmeniin tuntunut erityisen viehättävältä. Olen näissä asioissa perin myöhäiskypsä, joten sosiaalistumiseni (edes hieman) tapahtui vain paljon myöhemmin kuin useimmilla ihmisillä, siinä vaiheessa kun aloitin yliopisto-opinnot. Entinen luokkatoveri veti minut mukaan ainejärjestöömme Limekseen ja se oli sitten ns. menoa. Taisin seuraavina vuosina käyttää paljon enemmän aikaani järjestötoimintaan (ja bändin perustamiseen) kuin opiskeluun. Sittemmin tapahtunut pääaineen vaihto fysiikasta filosofiaan johtuikin vain osittain mielenkiinnon kohteiden muuttumisesta. Muutaman vuoden kuluessa elämäntilanteen muutokset saivat minut vähentämään järjestöaktiivisuuden jotakuinkin nollille pitkäksi aikaa: jälkeenpäin ajatellen tässä näkyi myös pikku hiljaa paheneva pitkäkestoinen masennus ja koko ajan hankalammaksi muuttunut ihmissuhdetilanne.†
Aktivismi alkoi oikeastaan uudelleen vasta 2000-luvun puolella. Välillä olen onnistunut sitoutumaan vähän turhankin moneen järjestöön ja tehtävään yhtä aikaa, jolloin kaikille (tai millekään) ei ole oikein riittänyt aikaa tai energiaa, etenkään niinä aikoina jolloin olen ollut aktiivina porukassa, jossa on ollut meneillään monenlaisia kriisejä tai ihmissuhdejännitteitä. Olen onneksi onnistunut (oppinut) pysymään itse sellaisissa lähinnä sivustakatsojana, mutta voimia sivustakatsominenkin vaatii. Niinpä yritän nyttemmin pysytellä järjestötoiminnassa ainoastaan kohtuukäyttäjänä.
Energia- ja pitkäpinnaisuusvaatimuksista huolimatta järjestötoiminta on yhtä kaikki antanut minulle paljon enemmän kuin ottanut. Toisinaan olen onnistunut järjestötoiminnan kautta tönäisemään itselleni tärkeitä asioita edes pikkuisen eteenpäin. Toisinaan toiminta on ollut hyvinkin pitkälti sitä miltä se ulkopuolisen silmin näyttää: aikuisten hiekkalaatikkoleikkejä. Pikkunäpertely voi kuitenkin olla iloksi tai avuksi myös ainakin muutamille muille kuin näpertelijöille itselleen. Ujolle, huonosti kanssaihmisiin tutustuvalle introvertille järjestötoiminta on ennen kaikkea tuonut monia tuttavia, kavereita ja joitakin rakkaita ystäviä. Se, jo pelkästään, on tehnyt kaikesta näpertelystä ja turhautumisista vaivan arvoista.
Ja sitä paitsi mistäs kirjailija kirjoittaisi ellei ihmisten (ja muutamien ei-ihmisten) kohtaamisista? Ja miten niistä kirjoittaisi, ellei altista itseään uusille kohtaamisille? Vaikka omista romaaneistani ei löydykään varsinaisia järjestötoimintakuvauksia, tapaus jos toinenkin, hahmo jos toinenkin on saanut alkunsa jostakin järjestökuvioissa kohdatusta ihmisestä tai tilanteesta.
Ja ei, en kerro mitkä tai ketkä.
___
* … ja sain aikaan tätä kirjoittaessani päivän lyöntivirheen: ”juottamustoimet”. Valittaen täytyy todeta, että harvoin tulen juotetuksi järjestö- tai luottamustoiminnassa. Jos juomisesta on kyse illanvietossa tai kokouksen jatkoilla, joutuu järjestötoimija enimmäkseen ostamaan itse, tai maksaa juomistaan vähintäänkin jäsenmaksuissa. Mutta minä olen muutenkin ollut näissä asioissa aina huono ja saamaton: avustin Rumbaa toistakymmentä vuotta, mutta merkittävin artistin taholta tullut tarjoomus taisi olla Liisa Akimofin haastattelutilanteessa tarjoama kahvikupillinen. (Kiitos!) Arvostelukappalelevyjen lisäksi minua ei lahjottu edes yhdellä ainoalla t-paidalla.
† Siitä taas en voi syyttää oikeastaan mitään enkä ketään muuta kuin itseäni.
Olen viime päivinä tehnyt pitkästä aikaa ns. varsinaista palkkatyötäni, tai ainakin sitä osaa varsinaisesta palkkatyöstäni, josta ei makseta erillistä korvausta.
Tavallaan kustannustoimittajan korjausmerkintöjen läpikäyminen on ilmaistyötä – tai työtä, josta on maksettu pieni palkkio jo viisi kuukautta sitten – mutta toisaalta voi ainakin kuvitella, että mikäli lopulliseen käännökseen jäisi asioita jotka joko minä tai k-toimittaja olemme ymmärtäneet väärin, tilanne ei tekisi ainakaan hyvää minun maineelleni kirjallisuuden suomentajana. Samasta syystä kääntäjän oikeuksiin kuuluu lukea oikovedokset.
Peter Culshaw’n kirjoittama muusikkoelämäkerta Manu Chao – maailman kiertäjä (kuten suomennoksen lopullinen nimi kuuluu) tuntuu tälläkin lukukerralla onneksi vallan mainiolta kirjalta. Käännöksen laadusta olen jäävi sanomaan mitään, mutta eipä sekään, puolen vuoden etäännyttävän perspektiivin lasien läpi katseltuna, ihan pahalta tuntunut. Olen itsekin tehnyt huonompia. Ja Manu Chaoa niin hahmona, musiikintekijänä kuin kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja reiluuden puolustajana on hyvä ja aiheellista pitää esillä. Kirjan suomentaminenhan oli sitä paitsi alun alkaen minun ehdotukseni – mainio englantilainen Songlines-lehti siitä katkelman, minä hankin kirjan käsiini ja ehdotin sitä sittemmin Into-kustannukselle, jonka väki innostui ajatuksesta. En ole kovin monia käännösehdotuksiani saanut läpi eikä se ole kollegoillakaan kovin yleistä, joten siinäkin mielessä tämä hanke kirjattakoon mappiin ”pieniä voittoja”.
Viime viikolla päädyin harrastamaan myös äänitarkkailijan hommia Kirjasto kymppiin entiseen Postitaloon, missä pidettiin Kääntäjien ammattiosaston KAOSin ja kulttuurijärjestö Kiilan keskustelutilaisuus ”TTIP – uhka vai mahdollisuus?” Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin välisestä, neuvotteilla olevasta kauppasopimuksesta. Keskustelemassa olivat Marissa Varmavuori (TTIP-verkosto), toimittaja Jaana Kivi, Kai Mykkänen (Elinkeinoelämän keskusliitto ja Kokoomuksen kansanedustajaehdokas), Sture Fjäder (ammattiliitto Akava) sekä tilaisuuden juontajana toiminut Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen. Äänitarkkailijana (ja valokuvaajana) selvisin ilmeisesti kohtuullisen hyvin, tilaisuuden äänittäjänä en niinkään: tallentimelle tallentui ainoastaan parituntisen keskustelutilaisuuden loppupuolikas.
.
Iso ongelma TTIP:ssä on ollut sen kovin hys–hys–salaista-pohjalta tehty valmistelutyö, joka on tehnyt koko jutusta kenties pahemman mörön kuin se onkaan – ehkä. Samantyyppisiä sopimuksia EU:lla (ja Yhdysvalloilla) on voimassa monien muiden maiden ja tahojen kanssa jo ennestään. Kansalaisjärjestöistä lähtenyt kampanjointi on tuonut onneksi sopimushankkeesta paljon enemmän tietoa julkisuuteen, joten itse kunkin on ainakin hieman helpompi sanoa projektiin juuta, jaata, eitä tai ehkää. Kenties. Saa nähdä miten sopimushanke näkyy vaalien alla, vai näkyykö ollenkaan. Suosittelen joka tapauksessa erilaisten ja erimielisten järjestöjen TTIP-asioita käsittelevien sivustojen tutkiskelua ja asioiden valmisteluun vaikuttamista vaikkapa äänestämällä.
En oikeastaan tule kirjoittaneeksi kovinkaan usein poliittisista aiheista, vaikka mieli tekisi. Yleensä joku muu ehtii ensin ja/tai napakammin. Esimerkiksi Pantterin puremia -blogin terävä Emilia Kukkala – hän, jota Matti Apunenkin pelkää niin paljon että yritti epätoivoisesti vähätellä tätä hiljaiseksi Hesarissa – kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubakin tämänpäiväisistä eugeniikkapuheista.
Hyvät Kokoomuksen äänestäjät: tällaisia tyyppejä te äänestitte äänestäessänne ihan ketä tahansa Kokoomuksen listoilla olevaa ehdokasta. Nauttikaa.
