Anttolan TYK-kuntoutuksessa käytiin läpi kunkin ryhmäläisen työhistoriaa. Itselläni se oli pitkään varsin kirjavaa ja heittelehtivää: opiskelin kaikenlaista työmahdollisuuksien kannalta jossain määrin huonosti harkittua (tähtitiedettä, filosofiaa, Itä-Aasian tutkimusta ja kulttuuriantropologiaa* muiden alojen muassa), ajauduin alalle jota siihen aikaan sanottiin ATK:ksi, sain alalta potkut kesken 1990-luvun alun lamaa, olin pitkään työttömänä, ajauduin toimittajantöihin (joita olin inhonnut jo aikaisemmin ajatuksena, ja joita huomasin inhoavani myös käytännössä), olin taas työttömänä ja päädyin sitten puolivahingossa suomentajantöihin (joita kohtaan oli kyllä ollut aikaisemmin jonkinlaista vähintäänkin lievää kiinnostusta). Vähitellen elämäntilanne alkoi parantua, ahdistuneisuus helpotti ja bipolaariset masennus- ja hypomaniakaudet lievenivät. Aloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntea olevani jotakuinkin oikealla alalla, ja tunne kasvoi entisestään sen jälkeen kun rohkaistuin lopultakin kirjoittamaan pitkään mielessä kyteneitä omia kirjoja.
Yleensä olen suhtautunut 1980–90-lukujen harhailuun ja ajelehtimiseen hyvin synkkänä, mustana ajanjaksona. Sitä se monessa mielessä olikin – heikossa jamassa olleita ihmissuhdeasioita, päättyneiden suhteiden tekemättömiä surutöitä sun muita myöten – mutta asioiden ja aikojen läpikäyminen Anttolan ryhmän kanssa auttoi näkemään ajanjaksossa muitakin puolia.
Toimittajantöitä kohtaan tuntemastani inhosta huolimatta tein epämiellyttävältä tuntuneen lehtityön† ohessa muitakin hankkeita. Luultavasti hienoin kokemus oli toimittaa, ideoida, taustoittaa, haastatella ja koota leppoisatunnelmaista Hauska Helsinki -nimistä kirjahanketta monien vanhojen ja uusien helsinkiläisten tarinoista, muistoista ja vitseistä. Sen lisäksi toimitin kaksikin vitsikirjaa. Vitsien hiominen on oikeastaan aika mielekästä harjoitusta muullekin kirjoittamiselle, sillä tekstin, tarinan ja kielen rytmiikan ja ajoituksen taju on oleellisen tärkeä taito. Niistähän vitseissä on kyse.
Silti aikakausi oli, etenkin sitä eläessä, ahdistavaa ja masentavaa ylivelkaantuneisuuden, rahapulan ja (omasta mielestä) paskatöiden tai niiden(kin) puutteen keskellä. Elämä oli enimmäkseen yrityksiä pitää nenä pinnalla, selvitä päivästä toiseen ja pelkoa sen suhteen, monenko laskun toinen huomautus postilaatikosta tänään löytyisi. (Taipumus jonkinasteiseen hypomaanisuuteen aiheutti senkin, että vähintäänkin toisinaan rahat, silloin kun niitä oli, tuli käytettyä johonkin kivaan sen sijaan että olisi tullut maksettua niitä laskuja joita olisi pitänyt maksaa.) Valvoin paljon öisin, muun muassa siksi että silloin ei puhelin soinut eikä kukaan vaatinut minua ryhdistäytymään, tekemään jotakin tai olemaan jotakin mihin ei ollut voimia.**
Kauan sitten, ollessani vasta kahdeksantoista, muuan tuttava oli selittänyt omalta kaveriltaan kuulemaansa teoriaa siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on perusilme – sellainen, mikä hänen kasvoillaan näkyy kun niillä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Tuttavan mielestä minun perusilmeeni oli optimistinen, sellainen ”kohta varmaan tapahtuu jotain kivaa” -katse.
Tajusin Anttolassa (jälleen kerran), että tässä on perää. Jossakin syvällä minä onnistuin edelleen uskomaan, että kohta voi tapahtua jotain kivaa, vaikka mikään ympärilläni tai omissa tekemisissäni ei sellaiseen viitannut. Se auttoi sinnittelemään. Kaikeksi onneksi kivoja asioita alkoi lopulta, pikku hiljaa, tapahtuakin. Luulo siitä että jotain voi tapahtua ja hyvä onni tapahtumisten suhteen nostivat minua vähitellen kuopanpohja-apaattisuudesta siihen tilaan että aloin pystyä itsekin vaikuttamaan tilanteeseeni – ja, ajan kanssa, myös lyhentelemään velkojani.‡
Toinen oleellinen ominaisuus pääsi ilmoille toiselta ryhmäläiseltä kun esittelin työhistoria-flappitaulupaperiani ja siihen merkittyjä lukuisia harrastuksia, touhuja ja kiinnostuksenkohtia: Minä olen utelias.
Se ei ole aina hyvä asia – olen joskus tainnut sotkea sekä omia että valitettavasti myös muiden ihmissuhdeasioita harkitsemattomalla uteliaisuudella ja uteliaisuuden aiheuttamalla, harkitsemattomalla löyhäpuheisuudella ja juoruilulla – mutta sekä kirjailijalle että suomentajalle on kullan arvoista olla ollut todella kiinnostunut kummallisista asioista ja erikoisaloista – purjelaivoista,*** lentokoneista, tähtitieteestä, musiikin äänittämisestä,‡‡ sotahistoriasta****… monista asioista. On kestänyt kauan ennen kuin olen oppinut jättämään kodin mekaanisten ja sähkölaitteiden kannet avaamatta ihan vain nähdäkseni, mitä niiden sisällä on. Tämä uteliaisuus on saanut minut kiinnostumaan soitinrakennuksesta ja säästänyt työssä ja harrastuksissa tarpeellisten tietokoneiden hankintakustannuksissa, kun olen tullut perehtyneeksi laitteiden sielunelämään sen verran ettei ole tullut tarvetta ostaa uutta konetta ihan vain siksi että edellinen on ”vanhentunut” tai ”hidastunut” – olen selvinnyt sillä että olen vaihtanut vain ne komponentit tai ohjelmistot, jotka eivät enää pärjää siinä mihin minä konetta tarvitsen.
Tavallaan minun romaanieni aiheet ja lähtökohdat ovat peräisin tällaisesta uteliaisuudesta. En tarkoita ainoastaan uteliaisuutta monenlaisiin eri tieteisiin, vaan myös ajatusleikki-uteliaisuudesta: ”Jos minä venytän tätä todellisuuden osaa vähän todellista kireämmälle tai kauemmaksi, mitä sitten voisi tapahtua? Mitkä muut asiat muuttuisivat ja miten?”
Monessakin mielessä nämä kaksi piirrettä ovat saaneet minut myös jaksamaan ja jatkamaan sellaisinakin aikoina, jolloin elämässä ei ole tuntunut olevan juurikaan iloa tai mieltä. Aina on silti tuntunut mahdolliselta, että kohta tapahtuu jotakin kivaa, joten olen halunnut nähdä mitä se voisi olla.
___
* Kuulemma nykyään mobiililaitteiden ja ohjelmistojen käyttöliittymäsuunnittelupuolella on töissä myös kulttuuriantropologeja. Kuten Nokia joutui katkerasti huomaamaan, tuollaisiin asioihin tarvitaan vähän monenlaisempaa ja toisenlaisempaa ajattelua kuin putkitutkintoinsinööreillä oletusarvoisesti (ehkä, ennakkoluulojen mukaan) on.
† Olin toimittajana ja toimitussihteerinä perin lyhytaikaiseksi jääneessä Oma ystävä -nimisessä lemmikkieläinlehdessä.
** Yöaikaan silloisen Helsingin puhelinyhdistyksen paikallispuheluissa oli vain kertamaksu, ei aikaveloitusta, joten modeemin käyttö internetissä ja varhaisessa sosiaalisessa mediassa pyörimiseen oli paljon halvempaa kuin päiväsaikaan. Sosiaalinen yhteisöni koostuikin paljolti netin kautta tapaamistani ihmisistä. Osa heistä on läheisiä ystäviä ja kavereita vieläkin.
‡ Maksamista riitti tosin vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Yhä vieläkin riemastuttaa käydä verkkopankin ”Luotot”-välilehdellä katsomassa ilmoitusta ”Sinulla ei ole luottoja”.
*** Huoneeni seinällä oli varhaisteinivuosinani vanhasta kivipiirroksesta tehty juliste, joka esitti 1800-luvun alkupuolen kolmimastoista, apuhöyrykoneella varustettua korvettia. Piirroksessa oli pyöröpuiden, purjeiden ja köysien kohdalla numeroita ja kirjaimia. Tulin sitten parin lähdeteoksen avulla selvittäneeksi, mitä mikäkin merkintä tarkoitti, ja sen ansiosta osaan yhä edelleenkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan takilan termistön ja kunkin köyden ja piirun käyttötarkoituksen. Vaikka itselleni ei ole sattunut kohdalle (vielä) yhtään meriaiheista suomennettavaa, on tästä tietämyksestä ollut apua merisanaston kummallisuuksien kanssa painiville kollegoille. Ja luulen, että minä tulen vielä joskus kirjoittamaan romaanin, jossa on paljon purjelaivoja. Itse asiassa minulla on kyllä mielessäni sellaiselle sopiva alkukohtaus…
‡‡ Vaikka omat musiikin äänitykseni ovat olleet pitkään hyvin… eh, kotitekoisen oloisia, teoreettista tietoa tuli kasattua vuosien mittaan niin paljon, että Kotistudio– ja Oma studio -kirjat ovat saaneet hyvää palautetta myös äänitysammattilaisilta. Älkää tehkö niin kuin minä olen tehnyt, vaan niin kuin minä sanon.
**** Sodankäynnin historiaan tutustuminen teki minusta jo teinivuosina pinttyneen pasifistin.
