Kategoria: (henkilökohtaista)

Mauno Henrik Koivisto 1923–2017

·

Lokakuussa 1981 kävelin Dommalta tietojenkäsittelyopin luennolta kohti keskustaa. Ratakadun kohdalla oli Ilta-Sanomien jakeluauto (siihen aikaan iltapäivälehdet ilmestyivät vasta iltapäivällä) ja sen kojelaudalla kaksinkerroin lööppi, josta erottui sanat UKK EROSI.

Kekkonen oli sairastellut pitkään ja ollut hyvän aikaa sairauslomalla, joten lopullinen presidentin tehtävästä luopuminen ei ollut yllätys. Hänen lähipiirinsä oli yrittänyt käyttää Kekkosen vanhaa vaikutusvaltaa pääministeri Mauno Koiviston kaatamiseen niin, että uuden hallituksen johtoon olisi noussut jo aikaa sitten alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, mutta Koivisto oli pitänyt pintansa. ”K-linjalaisten” peli oli ollut niin nuhjuista ja lehdistö oli vapautunut jo sen verran että asiasta oli kirjoitettu, joten Koivisto sai aikamoisen sankarin maineen. Kävellessäni kohti keskustaa lööppejä alkoi vähitellen ilmestyä myös kioskien ja kauppojen ikkunoihin. Sillä hetkellä tunsin käveleväni keskellä historiallista hetkeä: Kekkonen oli noussut presidentiksi kuusi vuotta ennen minun syntymääni ja ollut presidenttinä siihenastisen elämäni kaikki yhdeksäntoista vuotta.

Kekkosen kuolema 1986 ei enää ollut samanlaista historian siipien havisemista kuin dramaattinen ero viisi vuotta aiemmin.

Kun virkaatekevä presidentti Koivisto asettui ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleihin, hän voitti ne ylivoimaisesti. Aivan, minäkin äänestin häntä, ja äänestin seuraavissakin presidentinvaaleissa kuusi vuotta myöhemmin, joskin ehkä pikemminkin vähiten huonona kuin parhaana vaihtoehtona. Ainakin minä olen ymmärtänyt että Koivisto oli vanhana pankkimiehenä merkittävässä asemassa päättämässä 1990-luvun taitteen ”vahvan markan politiikasta” joka omalta osaltaan pahensi laman vaikutuksia Suomessa, mutta en tiedä olisiko kukaan muu presidenttiehdokkaista osannut tehdä yhtään kaukonäköisempää politiikkaa. Lamalla oli kuitenkin ollut isoja vaikutuksia minun(kin) elämääni: vuoden 1981 toiveikas ja innokas toisen vuoden fysiikan opiskelija oli Koiviston kaksitoistavuotisen kauden päättyessä 1994 työtön tai puolityöllistetty mikrotukihenkilö, avoliittoon mennyt ja avoliitosta vuosia myöhemmin lähtenyt, oman elämänsä suhteen jonnimmoisella tuuliajolla ollut kolmekymppinen, joka löysi nykyiselle ura- ja elämäntielleen vasta kun Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren kausi alkoi kallistua loppuaan kohti.

Koivistolla oli joka tapauksessa iso vaikutus siihen, että presidentti-instituutio muuttui Kekkosen ajan puolidiktaattorista eräänlaiseksi seremoniamestariksi, jonka julkisuudessa esittämiä mielipiteitä saa ja kuuluu paheksua (ainakin jos presidentti ei ole omasta puolueesta). Tästä voimme olla hänelle(kin) kiitollisia: huippuyksilöuskovaisten doktriineista huolimatta tähän maailmaan ei ole syntynyt eikä synnykään ketään sellaista henkilöä jolla olisi riittävästi kykyjä käyttää järkevästi sellaista valtaa kuin Kekkosella oli, lakien mukaan ja laeista huolimatta.

Päätöksiä

·

Ainakin ennenvanhaan oli tapana pyytää jollakin tavalla merkittäviä, tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti arvostetuissa asemissa olevia henkilöitä puhumaan koulunsa päättäville, ylioppilaille tai muille tutkinnon suorittaneille. En tiedä, harrastetaanko tapaa edelleen. Minä en ole ainakaan niin merkittävässä asemassa että minua kukaan olisi mihinkään pyytänyt, eivät edes omat vanhat kouluni Vesalan kansakoulu tai Helsingin yhteislyseo.

En minä kyllä ole koskaan ollut erityisen merkittävä kyseisten koulujen oppilaanakaan. Totta kyllä, olin keskikouluvuosina jotakuinkin luokan priimus ja luokan paras keskikoulun viimeisen luokan valtakunnallisessa taloustietokilpailussa (palkinnoksi saatu sanakirja löytyy yhä hyllystä), mutta luokan taso oli sen verran matala että suhteellisen hyviä tuloksia saattoi saada varsin vaatimattomalla työpanoksella. Näinä aikoina opittu laiskuus kostautui lukiossa, jossa olin perin kovatasoisella pitkän matikan luokalla jossakin keskitason tietämillä. Luin paljon, mutta monessakin mielessä ”vääriä” kirjoja: niistä ei ollut juurikaan hyötyä opintojen suhteen eivätkä ne myöskään (useinkaan) olleet mitään kirjallisuuden klassikkoja, joiden suhteen sivistykseni on edelleen perin aukkoinen. Ylioppilastodistuksen yleisarvosana oli magna cum laude ja joukossa oli laudaturit äidinkielessä ja englannissa, minkä lisäksi sain satasen stipendin kirjallisista ansioista ainekirjoittajana. Ei ihan huonosti, sitten loppujen lopuksi, ja tavallaanhan tuosta olisi voinut vetää tulevaisuuden kannalta johtopäätöksen tai pari.

(Lahjakkuuden perinnöllisyyteen uskovaiset olisivat tietysti huomauttaneet, että molemmat vanhempani olivat ammattikirjoittajia joten tekstintuotanto ”on minulla geeneissä”, ja jättäneet huomiotta sen että kummankin vanhemman vanhemmat olivat peräisin hyvin epäkirjallisista ja äidin tapauksessa jopa kirjallisuusvihamielisestä perheestä, joten joko he olivat molemmat mutantteja tai sitten kirjallinen lahjakkuus ei ole perinnöllinen ominaisuus.)

Olin kuitenkin kiinnostunut lukiovuosina tähtitieteestä, ja se auttoi pärjäämään matematiikassa ja fysiikassa sen verran että onnistuin pääsemään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Perinteinen laiskuus ja lyhytjänteisyys, ainejärjestön kautta auennut sosiaalistuminen, musiikki- ja soittamisinnostus sekä silloin tällöin oireillut (yleensä onneksi varsin lievä) kaksisuuntaisuus pitivät opintomenestyksen ja -nopeuden varsin heikkona, ja kun sitten seitsemisen yliopistovuoden jälkeen vaihdoin pääaineekseni filosofian, kyse oli kiinnostuksen kohteiden muuttumisen ohella siitä että olin tajunnut ettei minusta koskaan mitään fyysikkoa kuitenkaan tulisi. Matemaattis-luonnontieteellinen tausta auttoi kuitenkin pärjäämään tietokoneiden kanssa, ja ehdin muutaman vuoden ajan kuvitella, että pärjäisin taloudellisesti ihan hyvin mikrotukihenkilön töissä. Monistakin syistä kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani asuntovelkainen peruspäivärahatyötön keskellä 1990-luvun alun suurta lamaa. Seuraavat vuodet ovat tuntuneet jälkeenpäin hyvinkin mustalta ajalta. Oli hankalia ihmissuhdeasioita, jatkuvaa rahapulaa, jokunen epämiellyttävä työsuhdekokemus pitkien työttömyyskausien välissä – onneksi yksi näistä epämiellyttävyyksistä auttoi minut peruspäivärahalta ansiosidonnaiselle – masennuskausia jolloin asiat jäivät hoitamatta ja hypomaniapäiviä, jolloin tilillä mahdollisesti olleita rahoja ei tullut käytettyä ainakaan laskujen hoitoon. Olisi epäilemättä kannattanut etsiä ammattiapua, mutta kukapa masentunut sitä itse saisi haettua, ainakaan jos kukaan läheinen ei patista?

Kesti melkein vuosikymmenen loppupuolelle ennen kuin tulevaisuudessa näytti olevan taas jotakin muutakin kuin epätoivoista pyristelyä päivästä päivään. Päädyin tekemään ensin kirjakäännöstöitä, sittemmin omiakin kirjoja. Päädyin sellaiseen kiinnostavaan tilanteeseen, että kaikki se kummallisten alojen sälätieto, jota olin aikoinaan tullut lukeneeksi ja tutkiskelleeksi, oli yhtäkkiä hyödyllistä – jos ei oman käännös- tai kirjaprojektin kannalta, niin ainakin jonkun virkasisaren tai -veljen hankkeen tarvitsemien neuvojen tai vinkkien kannalta. Huomasin myös päätyneeni tekemään hommia joista olin ollut kiinnostunut jo nuorena: ainahan minä olin kuvitellut joskus vielä kirjoittavani kirjoja, ja kääntäminenkin oli kiinnostanut ainakin silloin tällöin siitä lähtien, kun suomentelin äitini avuksi Punasulka-sarjakuva-albumien strippejä varhaisteini-ikäisenä. Ja, vähitellen, aloin tulla paremmin toimeen (sekä taloudellisesti että henkisesti) näillä epämääräisillä hörhöhommilla kuin siihen aikaan jolloin yritin sinnitellä töissä, joita tein lähinnä saadakseni palkkaa. Tärkeä apu kaikessa tässä on ollut myös vaimoni Sippi, jonka tapasin vuotta ja seitsemän tuntia ennen vuosituhannen päättymistä.

Mitä tästä voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Muutamia vuosia sitten entinen pääministeri, nykyinen entinen pääministeri Matti Vanhanen julisti jossakin juhlapuheesa, että kyllä nuorten pitäisi viimeistään lukioon mennessään tietää, mille alalle aikovat. Ymmärrän tunteen: minä itse kyllä tiesin, minusta piti nimittäin tulla arkeologi. (Tähtitiedekiinnostus syttyi vasta lukion ensimmäisellä.) Minulta on kuitenkin puuttunut järjestelmällinen määrätietoisuus saavuttaa tavoitteita nopeasti ja tehokkaasti. Silloin kun olen yrittänyt tehdä järkeviä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen, maailma on muuttunut ympärillä sen verran vauhdikkaasti ja/tai omat henkiset/aineelliset rahkeet ovat osoittautuneet sen verran riittämättömiksi ettei hyvistä suunnitelmista ole välttämättä tullut juuri mitään. Jossakin Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa olisin saattanut hyvinkin päätyä asunnottomaksi ja vakavasti mielenterveysongelmaiseksi kerjäläiseksi, Suomessa minulle on onneksi käynyt aika paljon paremmin. Itse asiassa melkoisen hyvin. Aivan loistavasti, jos tarkkoja ollaan.

Joten:
Jos teillä, tutkinnonsuorittaneet tai muuten vain koulunne päättäneet, on mielessä mitä haluatte tehdä ja tieto siitä miten tavoitteeseen pääsette, nauttikaa siitä tunteesta, nauttikaa siitä täysin rinnoin. En minä sano että se tunne katoaa tuota pikaa, ja toivon ettei katoa: jos saavutatte tavoitteenne suunnitelmienne mukaan, nauttikaa siitä vieläkin täydemmin rinnoin, sillä olette osoittaneet olevanne paitsi lahjakkaita myös tavattoman onnekkaita. Ja jos niin ei käy, niin… kannattaa muistaa, että kaikki tiet määränpäihin eivät ole suoria ja haarautumattomia. Ja matkalla voi löytyä uusia, kiinnostavia kohteita. Matka kestää kauemmin ja saattaa olla paljon rankempi, eikä mielekästä määränpäätä ehkä koskaan edes löydy. Taivaltaminen, katuojassa räpiköimenen, saattaa käydä monille aivan liian raskaaksi. Mutta yksin te ette polullanne ole. Koettakaa löytää apua, koettakaa pitää ympärillänne ihmisiä tukenanne. Tukekaa heitä, ja teitä tuetaan.

Rauhan tarve

·

Toisaalta vetäytyminen sosiaalisesta elämästä on lukemani mukaan myös tyypillinen masennusoire. Jos tämä on masennusta, minun tulee kaikkien tutkimusten mukaan tavata ihmisiä tunteistani huolimatta. En saa antaa elämäni ja maailmani kutistua, tai voin ajaa itseäni syvemmälle masennukseen ilman että edes huomaa. Minun täytyy tarttua erilaisten ajatusten ja tunteiden mahdollisuuksiin, joita muut ihmiset tuovat mukanaan.
Masennusteoriassa on tosin se aukko, etten tunne itseäni alakuloiseksi ollessani yksin vaan olen enimmäkseen rauhallinen ja hyväntuulinen.
Missä ovat kunnon diagnoosit, kun niitä tarvitaan?

Masentunut vetäytyy kuoreensa, koska ei muuhun pysty. Introvertti viihtyy yksikseen, koska oma rauha on hänen voimansa lähde. Molemmat saattavat nauttia täydestä sydämestään ihmisten seurasta, mutta se ei välttämättä tee masentuneesta vähemmän masentunutta tai muuta introverttia perusluonteeltaan seurallisemmaksi.

Entä jos introvertti ei pysty, elämässään tekemiensä ratkaisujen vuoksi, vetäytymään omaan rauhaansa niin usein kun hänen tarvitsisi, koska hänellä on parisuhde, perhettä, sukulaisia, ystäviä ja naapureita? Entä jos masentuneen on pakko yrittää venyä perheensä ja elämänsä eteen silloinkin kun parasta olisi vain maata sängynpohjalla? Entä jos introvertti on masentunut?

Tutustuin Pauliina Vanhataloon, kun vasta ilmestyneessä Keskivaikeassa vuodessa (S & S, 2016) kuvattu ajanjakso alkoi olla loppupuolellaan: tavallaan vilahdan kirjassa ohimennen, mutta vain nimettömänä jäsenenä lähemmin kuvailematonta ihmisryhmää. Olen joka tapauksessa päässyt seuraamaan ainakin silloin tällöin, pintapuolisesti, sivusta joitakin kirjassa kerrottuja asioita ja kuullut Pauliinan puhuvan prosessista, jonka yhtenä tuloksena kirja syntyi. Siinä on perin paljon tuttua.

Olen itsekin perusluonteeltani varsin introvertti – siitä huolimatta että viihdyn seurassa, festarien väkijoukoissa ja puuhailen mielelläni järjestötoiminnassa – ja myös minulla on taipumusta masennukseen.*  Tunnistan voimakkaan oman rauhan ja seesteisen yksinolemisen tarpeen myös itsessäni. Olen aikoinaan tullut tehneeksi tietoisen ja harkitun valinnan olla hankkimatta lapsia, joten siinä suhteessa minun on hyvin paljon helpompaa saada kaikki tarvitsemani oma aika, tila ja rauha loukkaamatta läheisiäni ja kärsimättä ihan niin huonosta omastatunnosta. Silti tasapainottelu ympäristöä ja läheisiä kohtaan tuntemieni velvoitteiden kanssa on perin tuttua. Olen minäkin joutunut, osaltani, tasapainottelemaan sen välillä, mitä ainakin kuvittelen muiden kokevan itsekkyytenä, ja sen välillä, minkä itse koen kuluttavan voimiani loppuun. Siinä suhteessa tämä Keskivaikea vuosi on erinomaista vertaistukea.

Tunnistan itseni toki myös kirjailijassa, joka pohtii työnsä mielekkyyttä, toivoo saavansa huomiota, pelkää jäävänsä huomiotta, pohtii milloin koittaa se päivä jolloin monta vuotta työstetty käsikirjoitus ei enää kelpaakaan kustantajille, jolloin apurahalautakunnat lähettävät pelkkiä ”Valitettavasti emme” -kirjeitä: mitä sitten? Mistä löytyy sellainen työpaikka, joka huolii riesakseen sulkeutuneen erakon, joka ei ole viimeiseen viiteentoista–pariinkymmeneen vuoteen ollut minkäänlaisessa ”normaalissa” työelämässä ja joka ahdistuu, jos joutuu viettämään kaikki työpäivänsä samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa? Jolla on vielä taipumusta pitkiin ja perin ei-tuottaviin masennusjaksoihin?† Ei sillä etteikö ”oikeissa” töissä olevilla olisi nykyään ihan yhtä epävarmaa (ellei ole sattunut pääsemään niin korkeaan asemaan, että hyväveliverkosto suojelisi ja työnantajat tarjoaisi potkujen myötä muutaman vuoden palkan mittaista erorahaa). Emme me kirjailijat (tai kääntäjät) mitään erityissuojeltavia saimaannorppia ole, olemmepahan vain keskimääräistä huonommin työllistyvää ja vähemmän sosiaalista porukkaa, joka on tottunut työkseen pyörittelemään mielessään asioita eestaas, eestaas, eestaas…

Olen ollut huomaavinani, että taipumus masennukseen ei ole lainkaan harvinainen piirre tämän ammatin harjoittajilla.

Helppo on myös jakaa Pauliinan ärtymys ja epäluulo amerikkalaisperuisten elämäntaito-oppaiden aivottomaan ”ajattele positiivisesti, vastoinkäymiset ovat vain haaste” -löpertelyyn. Jos haluat ottaa itseäsi niskasta kiinni, kannattaa mieluummin kysyä neuvoa Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenilta, joka pystyi nostamaan itsensä suosta kiskomalla itseään kankipalmikosta ylös. Ja koska hänen lukijakuntansa on amerikkalaisia elämäntaito-opettajia paljon laajempi, hänen täytyy olla oikeammassa!

Silti: vaikka Keskivaikea vuosi kuvaa rankkaa ja synkkien ajatusten täyttämää vuoden jaksoa, erittäin vahvana sivuilta huokuu myös myönteistä: perheen keskinäistä tukea, rakkautta, välittämistä, joustamista, venymistä. Itse koin kirjan voimaannuttavana vertaistukena, ja kuvittelisin että myös vähemmän kirjallinen introvertti saisi siitä paljon irti. Ekstrovertimmille lukijoille kirja saattaisi olla hyvinkin opettavaista luettavaa.

___
* On minulla tosin myös jonkinsorttista taipumusta hypomaniajaksoihin, joten saatan olla pikemminkin bipolaarinen. S. tosin on sitä mieltä ettei minulla ole sellaisia oireita, ja olen itsekin sitä mieltä että viimeiset reilut seitsemisentoista vuotta ovat olleet suhteellisen tasaista aikaa. Mutta aika ennen meidän kahden tapaamista oli sitten aivan eri juttu.
† Kirjailijan työssä hyvin lievä masennus saattaa ollakin tuottavaa: suurin osa kirjoitusprosessista on ajattelemista.

Kaksi piirrettä

·

Anttolan TYK-kuntoutuksessa käytiin läpi kunkin ryhmäläisen työhistoriaa. Itselläni se oli pitkään varsin kirjavaa ja heittelehtivää: opiskelin kaikenlaista työmahdollisuuksien kannalta jossain määrin huonosti harkittua (tähtitiedettä, filosofiaa, Itä-Aasian tutkimusta ja kulttuuriantropologiaa* muiden alojen muassa), ajauduin alalle jota siihen aikaan sanottiin ATK:ksi, sain alalta potkut kesken 1990-luvun alun lamaa, olin pitkään työttömänä, ajauduin toimittajantöihin (joita olin inhonnut jo aikaisemmin ajatuksena, ja joita huomasin inhoavani myös käytännössä), olin taas työttömänä ja päädyin sitten puolivahingossa suomentajantöihin (joita kohtaan oli kyllä ollut aikaisemmin jonkinlaista vähintäänkin lievää kiinnostusta). Vähitellen elämäntilanne alkoi parantua, ahdistuneisuus helpotti ja bipolaariset masennus- ja hypomaniakaudet lievenivät. Aloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntea olevani jotakuinkin oikealla alalla, ja tunne kasvoi entisestään sen jälkeen kun rohkaistuin lopultakin kirjoittamaan pitkään mielessä kyteneitä omia kirjoja.

Yleensä olen suhtautunut 1980–90-lukujen harhailuun ja ajelehtimiseen hyvin synkkänä, mustana ajanjaksona. Sitä se monessa mielessä olikin – heikossa jamassa olleita ihmissuhdeasioita, päättyneiden suhteiden tekemättömiä surutöitä sun muita myöten – mutta asioiden ja aikojen läpikäyminen Anttolan ryhmän kanssa auttoi näkemään ajanjaksossa muitakin puolia.

Toimittajantöitä kohtaan tuntemastani inhosta huolimatta tein epämiellyttävältä tuntuneen lehtityön† ohessa muitakin hankkeita. Luultavasti hienoin kokemus oli toimittaa, ideoida, taustoittaa, haastatella ja koota leppoisatunnelmaista Hauska Helsinki -nimistä kirjahanketta monien vanhojen ja uusien helsinkiläisten tarinoista, muistoista ja vitseistä. Sen lisäksi toimitin kaksikin vitsikirjaa. Vitsien hiominen on oikeastaan aika mielekästä harjoitusta muullekin kirjoittamiselle, sillä tekstin, tarinan ja kielen rytmiikan ja ajoituksen taju on oleellisen tärkeä taito. Niistähän vitseissä on kyse.

Silti aikakausi oli, etenkin sitä eläessä, ahdistavaa ja masentavaa ylivelkaantuneisuuden, rahapulan ja (omasta mielestä) paskatöiden tai niiden(kin) puutteen keskellä. Elämä oli enimmäkseen yrityksiä pitää nenä pinnalla, selvitä päivästä toiseen ja pelkoa sen suhteen, monenko laskun toinen huomautus postilaatikosta tänään löytyisi. (Taipumus jonkinasteiseen hypomaanisuuteen aiheutti senkin, että vähintäänkin toisinaan rahat, silloin kun niitä oli, tuli käytettyä johonkin kivaan sen sijaan että olisi tullut maksettua niitä laskuja joita olisi pitänyt maksaa.) Valvoin paljon öisin, muun muassa siksi että silloin ei puhelin soinut eikä kukaan vaatinut minua ryhdistäytymään, tekemään jotakin tai olemaan jotakin mihin ei ollut voimia.**

Kauan sitten, ollessani vasta kahdeksantoista, muuan tuttava oli selittänyt omalta kaveriltaan kuulemaansa teoriaa siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on perusilme – sellainen, mikä hänen kasvoillaan näkyy kun niillä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Tuttavan mielestä minun perusilmeeni oli optimistinen, sellainen ”kohta varmaan tapahtuu jotain kivaa” -katse.

Tajusin Anttolassa (jälleen kerran), että tässä on perää. Jossakin syvällä minä onnistuin edelleen uskomaan, että kohta voi tapahtua jotain kivaa, vaikka mikään ympärilläni tai omissa tekemisissäni ei sellaiseen viitannut. Se auttoi sinnittelemään. Kaikeksi onneksi kivoja asioita alkoi lopulta, pikku hiljaa, tapahtuakin. Luulo siitä että jotain voi tapahtua ja hyvä onni tapahtumisten suhteen nostivat minua vähitellen kuopanpohja-apaattisuudesta siihen tilaan että aloin pystyä itsekin vaikuttamaan tilanteeseeni – ja, ajan kanssa, myös lyhentelemään velkojani.‡

Toinen oleellinen ominaisuus pääsi ilmoille toiselta ryhmäläiseltä kun esittelin työhistoria-flappitaulupaperiani ja siihen merkittyjä lukuisia harrastuksia, touhuja ja kiinnostuksenkohtia: Minä olen utelias.

Se ei ole aina hyvä asia – olen joskus tainnut sotkea sekä omia että valitettavasti myös muiden ihmissuhdeasioita harkitsemattomalla uteliaisuudella ja uteliaisuuden aiheuttamalla, harkitsemattomalla löyhäpuheisuudella ja juoruilulla – mutta sekä kirjailijalle että suomentajalle on kullan arvoista olla ollut todella kiinnostunut kummallisista asioista ja erikoisaloista – purjelaivoista,*** lentokoneista, tähtitieteestä, musiikin äänittämisestä,‡‡ sotahistoriasta****… monista asioista. On kestänyt kauan ennen kuin olen oppinut jättämään kodin mekaanisten ja sähkölaitteiden kannet avaamatta ihan vain nähdäkseni, mitä niiden sisällä on. Tämä uteliaisuus on saanut minut kiinnostumaan soitinrakennuksesta ja säästänyt työssä ja harrastuksissa tarpeellisten tietokoneiden hankintakustannuksissa, kun olen tullut perehtyneeksi laitteiden sielunelämään sen verran ettei ole tullut tarvetta ostaa uutta konetta ihan vain siksi että edellinen on ”vanhentunut” tai ”hidastunut” – olen selvinnyt sillä että olen vaihtanut vain ne komponentit tai ohjelmistot, jotka eivät enää pärjää siinä mihin minä konetta tarvitsen.

Tavallaan minun romaanieni aiheet ja lähtökohdat ovat peräisin tällaisesta uteliaisuudesta. En tarkoita ainoastaan uteliaisuutta monenlaisiin eri tieteisiin, vaan myös ajatusleikki-uteliaisuudesta: ”Jos minä venytän tätä todellisuuden osaa vähän todellista kireämmälle tai kauemmaksi, mitä sitten voisi tapahtua? Mitkä muut asiat muuttuisivat ja miten?”

Monessakin mielessä nämä kaksi piirrettä ovat saaneet minut myös jaksamaan ja jatkamaan sellaisinakin aikoina, jolloin elämässä ei ole tuntunut olevan juurikaan iloa tai mieltä. Aina on silti tuntunut mahdolliselta, että kohta tapahtuu jotakin kivaa, joten olen halunnut nähdä mitä se voisi olla.

___
* Kuulemma nykyään mobiililaitteiden ja ohjelmistojen käyttöliittymäsuunnittelupuolella on töissä myös kulttuuriantropologeja. Kuten Nokia joutui katkerasti huomaamaan, tuollaisiin asioihin tarvitaan vähän monenlaisempaa ja toisenlaisempaa ajattelua kuin putkitutkintoinsinööreillä oletusarvoisesti (ehkä, ennakkoluulojen mukaan) on.
† Olin toimittajana ja toimitussihteerinä perin lyhytaikaiseksi jääneessä Oma ystävä -nimisessä lemmikkieläinlehdessä.
** Yöaikaan silloisen Helsingin puhelinyhdistyksen paikallispuheluissa oli vain kertamaksu, ei aikaveloitusta, joten modeemin käyttö internetissä ja varhaisessa sosiaalisessa mediassa pyörimiseen oli paljon halvempaa kuin päiväsaikaan. Sosiaalinen yhteisöni koostuikin paljolti netin kautta tapaamistani ihmisistä. Osa heistä on läheisiä ystäviä ja kavereita vieläkin.
‡ Maksamista riitti tosin vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Yhä vieläkin riemastuttaa käydä verkkopankin ”Luotot”-välilehdellä katsomassa ilmoitusta ”Sinulla ei ole luottoja”.
*** Huoneeni seinällä oli varhaisteinivuosinani vanhasta kivipiirroksesta tehty juliste, joka esitti 1800-luvun alkupuolen kolmimastoista, apuhöyrykoneella varustettua korvettia. Piirroksessa oli pyöröpuiden, purjeiden ja köysien kohdalla numeroita ja kirjaimia. Tulin sitten parin lähdeteoksen avulla selvittäneeksi, mitä mikäkin merkintä tarkoitti, ja sen ansiosta osaan yhä edelleenkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan takilan termistön ja kunkin köyden ja piirun käyttötarkoituksen. Vaikka itselleni ei ole sattunut kohdalle (vielä) yhtään meriaiheista suomennettavaa, on tästä tietämyksestä ollut apua merisanaston kummallisuuksien kanssa painiville kollegoille. Ja luulen, että minä tulen vielä joskus kirjoittamaan romaanin, jossa on paljon purjelaivoja. Itse asiassa minulla on kyllä mielessäni sellaiselle sopiva alkukohtaus…
‡‡ Vaikka omat musiikin äänitykseni ovat olleet pitkään hyvin… eh, kotitekoisen oloisia, teoreettista tietoa tuli kasattua vuosien mittaan niin paljon, että Kotistudio– ja Oma studio -kirjat ovat saaneet hyvää palautetta myös äänitysammattilaisilta. Älkää tehkö niin kuin minä olen tehnyt, vaan niin kuin minä sanon.
**** Sodankäynnin historiaan tutustuminen teki minusta jo teinivuosina pinttyneen pasifistin.

Kaksitoista vuorokautta selvitystilassa

·

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Anttolanhovissa, Mikkelin lähettyvillä ja osallistunut kirjailijoille tarkoitetun TYK- eli työkyvyn ylläpitokuntoutuksen selvitysjaksoon.

AnttolaI__9308

TYK-kuntoutus koskee yleensä lähinnä niitä, joilla on ns. oikea työpaikka – vakituinen työsuhde, lakisääteinen työterveyshuolto ja niin edelleen. Me itsensätyöllistäjät putoamme tässäkin asiassa yhteiskunnan turvaverkkojen ohitse. Kirjailijaliitto on kuitenkin saanut neuvoteltua muutaman TYK-ryhmän omalle jäsenistölleen, ja muut kulttuurialan itsensätyöllistäjien järjestöt pystyvät toivon mukaan seuraamaan vähitellen esimerkkiä. Toivottavasti kirjailijoillekin järjestetään lisää ryhmiä ja kirjailijat tajuavat niihin hakeutua: ainakin nämä kaksi ensimmäistä ryhmää ovat olleet varsin pieniä.

Itse lähdin kuntoutuksen aloittavalle selvitysjaksolle avoimin mielin ja arvellen, että tilanteeni on tällä hetkellä aika hyvä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden puolella. Ylipainoa toki on runsaasti, mutta kohtuullisen miellyttäväksi dieetiksi osoittautunut 5:2-pätkäpaastoilu on vuodenvaihteen jälkeen saanut painoa putoamaan ihan kohtuullista tahtia. Runsas ja runsastuva säännöllinen liikunta on lisäksi muuttanut läskiä lihaksiksi ja parantanut pitkään kovin heikkoa kehonkuvaani. Viihdyn omassa olemuksessani paljon paremmin kuin aikaisemmin. Minulla on vanhastaan ollut taipumusta bipolaarisuuteen, mutta viime vuosina hyvä elämäntilanne ja erittäin hyvä parisuhde on pitänyt heilahtelut aika mukavasti kurissa ja poissa ääripäistä. Halusinkin ennen kaikkea vahvistusta sille, että mielikuva paranevasta tilanteesta vastaa todellisuutta eikä pinnan alla piile mitään sen uhkaavampaa.

Siinä suhteessa ennakkokäsitys näyttää vahvistuneen: Aion kyllä lähitulevaisuudessa käydä terkassa otattamassa normaalit labrakokeet, varmuuden vuoksi. Kuten lääkäri on jakson aikana todennut, eräitä suomalaisia kansallissairauksia on helpompi hoitaa jos ne havaitaan ennen kuin oireilu on ehtinyt alkaa.

Ennakko-odotusten vahvistumisen lisäksi olen kuitenkin joutunut panemaan itseäni peliin ja paljastamaan itseäni ehkä enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

AnttolaI_AarrekarttaVaikka olen viime vuosina liikkunutkin varsin innokkaasti – kroolaamalla kolmen kilometrin yhtämittaisen matkan keskimäärin kolme kertaa viikossa, kävelemällä paljon, käymällä taiji-tunneilla – täällä on joutunut tutustumaan järjestettyyn liikuntaan paljon läheisemmin sellaisilla tavoilla, jota olen koulun liikuntatuntien aiheuttaman sinnikkään inhon vuoksi vältellyt viimeiset 34 vuotta. Onkin ollut hienoa huomata, että kouluaikojen traumat ovat ehtineet aika pitkälti haihtua. Vielä rohkaisevampaa on ollut huomata, että vaikka fyysinen kuntoni numeerisesti arvioituna ja mitattuna on edelleenkin, mittarista riippuen, keskimääräistä kehnompi tai korkeintaan ikäryhmäni keskivertoa, en ole enää sellainen viimeinen tai toiseksiviimeinen kuten olin aina kouluaikoina: meidän kanssamme yhdessä jumpanneisiin ja kuntoilleisiin muiden TYK-ryhmien ikätovereihin verrattuna olen pystynyt tekemään oikeastaan aika hyvin. Olen jopa nauttinut kouluaikoina syvästi inhoamistani pallopeleistä* – kun niitä ei ole Anttolassa harrastettu hampaat irvessä, vaan mahdollinen kilpailu on rentoa ja leppoisaa. Pari päivää sitten laadittu henkilökohtainen voimisteluohjelma on sekin jotakin uutta: Pikku hiljaa kasvava keski-ikäisen äijän kuntoiluvälinekokoelma saa lähiaikoina täydennyksekseen viiden kilon käsipainot. Kävelysauvojakin voisi oikeastaan harkita.

Jossakin mielessä henkinen puoli on ollut paljon rankempaa. Vaikka oma psyykkinen tilanne onkin aika hyvä, on selvitysjakson mittaan tullut vierailtua sellaisissa oman menneisyyden tapauksissa joiden muistelemista mieluiten välttelen, ja vielä niin että niistä on kertonut toisille ryhmäläisille ihan yhtä avoimesti ja kiertelemättä kuin hekin ovat kertoneet omista asioistaan. Siitä syystä jotkut menneisyyden epämiellyttävät ajanjaksot ovat päätyneet uniinkin, joskaan eivät onneksi kovin painajaismaisina. Koska kyse on nimenomaan työkyvyn ylläpidosta, tässä on käsitelty (etenkin omassa päässä) myös omia käsityksiä ja pelkoja oman lahjakkuuden, kykyjen ja ammattitaidon suhteen: Onko minusta jatkamaan kirjailijan (ja suomentajan) työtä? Näissä hommissa ei voi luottaa edes yt-neuvotteluihin tai irtisanomisaikoihin: töitä, apurahoja ja julkaisuja tulee jos on tullakseen, ja ei tule jos ei tule, ennalta varoittamatta. Voi hyvin käydä niin, että parikin vuotta antaumuksella, huolella ja ahkeruudella rakennettu teos tipahtaa kustantamoiden ohjelmien ulkopuolelle, pöytälaatikkoon. Voi hyvin käydä niin, ettei yksikään kustantaja tarjoa minkäänlaisia käännöshankkeita tai ole kiinnostunut kuulemaan ehdotuksia. Voi hyvin käydä niin, että apurahapäätökset ovat kielteisiä. Kirjailijan tai kääntäjän itsensä mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat aikamoisen heikot.

Olen päässyt tutustumaan myös moniin minulle aikaisemmin tuntemattomiin näiden kysymysten käsittelymenetelmiin, kuten aarrekarttojen tekemiseen (tuossa ylempänä minun esikoisteokseni, jota on tarkoitus lukea alhaalta ylöspäin, kuvien portaita pitkin) ja GAS- arviointiin.

Kuulemma jotkut TYK-kuntoutettavat ovat ottaneet liikuntaohjelmaansa kävelyretken Anttolan taajaman baariin ja kimppataksikeikan takaisin majapaikkaan pilkun jälkeen. Me kirjailijat olemme olleet näköjään sen verran introvertteja, että olemme enimmäkseen viihtyneet virallisen ohjelman ulkopuolella ihan omissa oloissamme (meille saatiin onneksi järjestettyä yhden hengen huoneet). Sanataiteen ammattilaisilla on sitä paitsi mahdollisuus kuljettaa konttorimme mukana ja käyttää ilta-aikoja (ja selvitysjakson ainoaa vapaapäivää) töiden tekemiseen.

AnttolaI_9380Olen pikku hiljaa täälläkin työstänyt rauhallisesti, mutta vääjäämättömästi etenevää Hunania pidemmälle, jatkanut lähdemateriaalin lukemista ja luettujen asioiden soveltamista tarinani (tai oikeastaan tarinoiden punoksen) henkilöiden vaiheisiin. Työpiste hotellimaisen huoneen ainoan pöydän ääressä ei ole lainkaan ihanteellinen ergonomian eikä muidenkaan asioiden kannalta. Iso osa lähdemateriaalia on muutaman sadan kilsan päässä kotosalla, ja on vaikeaa tottua tekemään töitä kannettavalla tietokoneella kotoisamman, kahdella ylileveällä näytöllä varustetun oikean tietokoneen (ja sen ergonomianäppäimistön ja -hiiren) sijaan. Mutta jotain on syntynyt, jotain kehittynyt. Teksti etenee. Ei se etene nopeasti, mutta etenee kuitenkin.

En vielä tiedä, missä määrin tämä reissu tulee vaikuttamaan Hunaniin tai tuleviin kirjoihin. Luultavasti vaikuttaa, tavalla tai toisella. Aikaisemmat kehonkuvaan liittyvät itsereflektion tuokiot ovat vaikuttaneet hyvinkin paljon.

AnttolaI_9399Karstan päähenkilö Tria syntyi hyvin pitkälti Malmin uimahallin altaassa. Hän harrastaa uimista, kuten kirjan lukeneet hyvin tietävät, mutta hänelle hänen kehonsa ja olemuksensa on hyvin paljon yksityisempi asia kuin meille (suomalaisille) keskimäärin – jopa siinä mitassa, että hän pitää omaa sukupuoltaan yksityisasiana, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin häntä hoitavalle lääkärille, joka sattuu olemaan myös hänelle läheinen ystävä.

Tämän ja Trian muiden kehonkuvaan (sanan monissa merkityksissä!) liittyvien ongelmien taustalla on oma havaintoni itsestäni uimahallissa. Olen ollut jotakuinkin koko ikäni ylipainoinen ja olen monessakin suhteessa oppinut jossain määrin nolostelemaan kehoani ja olemustani jopa siinä mitassa, että   olen yleensä vähän etukumarassa asennossa. (Se ei välttämättä edes saa vatsaa näyttämään pienemmältä, mutta silloin saattaa tuntea ettei ainakaan kauhean paljon tyrkytä läskejään näkyville.) Kulttuuri on ollut lapsuudestani lähtien sellaista, että poikkeavanpainoisille (puoleen tai toiseen, olen ymmärtänyt hyvin hoikilta tuttavilta) tehdään kyllä suoraan tai välillisesti selväksi, että tekisit jotain tai ainakin vähän häpeäisit.

Kun minä astelen pesutiloista uimahallin altaan laidalle, liki alastomana, kroppani kaikki nolot yksityiskohdat reilusti näkyvillä, kuljen hartiat varsin kyyryssä ja luikahdan varsin nopeasti piiloon veteen. Kroolaamisessa on se kiinnostava puoli, että muista altaan käyttäjistä näkee enimmäkseen pelkän vartalon ilman päätä – etenkin kun useimmat uivat pääosin rintauintia – tai (altaan päädyssä ollessa) pelkän pään erottamatta kovinkaan paljoa vartalosta. Tavallaan tämä antaa sekä minulle että muille uijille jonkinlaisen anonymiteetin suojan ja, toisaalta, tilaisuuden tarkkailla toisia veden alla suhteellisen huomaamattomasti. Siinä on hyvä huomata, ettei suinkaan kuulu muodoltaan ihmiskehojen kirjon mihinkään ääripäähän. Kun on sitä paitsi kroolannut allasta edestakaisin rivakkaan tahtiin parin–kolmen kilometrin matkan, huomaa kyllä nousevansa altaasta ja kävelevänsä pesutiloihin kuin kuningas. Tässä suhteessa kuluneet pari viikkoa Anttolassa ovat nostaneet itsetuntoa ja parantaneet kehonkuvaa yhtä lailla. Ja sen olen jo kauan sitten huomannut, ettei painonpudottaminen eikä kuntoilukaan onnistu ilman itsetuntoa tai joltisenkin positiivista kehonkuvaa.

AnttolaI_9392Kaksiviikkoinen selvitysjakso on joka tapauksessa ollut aikamoisen pitkä kertarysäys aivan erilaista elämää. Kirjailija-suomentajan vapaudesta, pomottomuudesta ja vuorokausirytmittömyydestä suurimman osan vuotta nauttivalle on toisaalta ollut vallan miellyttävääkin elää jonkin aikaa tällaista kesäleirielämää, jossa joku muu on laatinut ohjelman ja aikataulut eikä tarvitse kuin kävellä oikeaan paikkaan oikeana ajankohtana ja tehdä sitten mitä ohjaaja pyytää – oli se sitten vesijumppaliikkeitä tai oman työhistoriansa (ja muun elämänsä mustempienkin hetkien) kartoittamista flappitaululle. Harvapa kirjailija silti tällaista laitostuneisuutta kaipaa tämän enempää, sen lohdullisuudesta ja (jopa) terapeuttisuudesta huolimatta – jos kaipaisi, ei olisi kirjailijaksi edes ryhtynyt. Selvitysjaksoon tyytyväinen kirjailija palaa Anttolan lihapatojen‡ ääreltä omaan kotiinsa, omaan arkeensa oikein tyytyväisenä sekä kuntoutusjaksoon että tietoon, että seuraavaan seurantajaksoon on melkein puoli vuotta.

AnttolaI_9387___
* Minulla on ollut – kuten varmaan monilla muillakin silmälaseistaan riippuvaisilla – jonninmoinen pallofobia, jonka ansiosta etenkin lentopallo oli aina yhtä ahdistavaa. Fobiamaisen epäloogisesti ainoa pallopeli mistä aikoinaan tykkäsin oli – pesäpallo, jossa pallon nopeus ja vahingontekokyky on paljon suurempi. Lentistä tai pesistä ei tällä reissulla kokeiltu, mutta pehmeämpien isojenkin (ja minulle foobikkona pelottavien) pallojen kanssa pelailu tuntui oikein mukavalta.>
† Lukuun ottamatta muutamaa vuotta vähän yli parikymppisenä, jolloin tulin laihtuneeksi jonnekin ”normaalipainoisen” ylärajoille.
‡ Anttolanhovin lähiruokahenkisen ruokalistan laadusta ei ole oikeastaan muuta pahaa sanottavaa kuin pääruokien liha- ja etenkin possupainotteisuus. Paljon enemmän on hyvää sanottavaa: etenkin kylmäsavuhaukiskagen oli huikea herkku.

Missä majailimme kerran

·

Taannoin skannasin melkoisen määrän äidin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löytyneitä valokuvia, negatiiveja ja dioja. (Suosittelen edelleenkin Vuescan-nimistä ohjelmaa skannerin jatkoksi, toimii ainakin minun vanhalla skannerillani paremmin kuin laitteen mukana tulleet ohjelmistot.) Meillä on aina valokuvattu kohtuullisen paljon, joten lapsuuttani on siinä suhteessa dokumentoitu huomattavan paljon paremmin kuin nuoruuttani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Kun negoja ja dioja 1960- ja 1970-luvuilta tuli käytyä läpi niinkin valtaisa laatikollinen, kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Esimerkiksi tässä jouluaattoillan yhteispotretissa vuodelta 1973:

Tai tässä tunnelmallisessa  iltakuvassa vuodelta 1965, jossa tuleva kirjailija tutkiskelee lähdemateriaalia ennen yöpuulle asettumista:

Myöhemmin ilmiö on havaittavissa tässä seuraavassa kuvassa, jossa ollaan uuden harrastuksen kimpussa:

Kyseinen siimaohjattava Zeron malli ei päässyt koskaan lentokuntoon. Sittemmin keskityinkin lähinnä muovimalleihin, ja seuraava niistä otettu kuva valaisee jälleen asiaa, jota tässä bloggauksessa yritän tuoda esille:

Meidän koirastamme Pennistä on runsaasti kuvia. Vinkki koiraa havittelevalle valokuvauksen harrastajalle: musta villakoira on loistava lemmikki, mutta siitä on miltei mahdotonta saada kunnollisia valokuvia.

Ja lopuksi pieni ”hupsista”-räpsäisy vuodelta 1965:

No niin, mikä näitä kuvia yhdistää? Mitä niissä kaikissa on – tai paremminkin, mitä niistä kaikista puuttuu melkein kokonaan, paitsi tahattomasti?

Koti.

Minulla on kokoelmissa gigatavuittain valokuvia itsestäni vauvana, lapsena ja teininä, mutta jos haluaisin muistella millaista meidän kotona oli, joudun tihrustamaan potrettien laitoja tai sirittämään epäonnistuneita, epätarkkoja vahingonlaukauksia. Vanhempani olivat ammattitoimittajia, ja senkin takia he kuvasivat mielellään ihmisiä, eikä siinä mitään pahaa. Mutta olisi joskus kiva nähdä kuvia myös niistä asunnoista, niistä kodeissa, missä minä ja perheemme vietimme monia vuosia, arkia ja pyhäpäiviä.

On skannatussa kokoelmassa yksi kuvasarja, jossa näkyy vähän paremmin ihmisten lisäksi ympäröivää huonettakin:

Vahinko vain, ettei kuva ole meiltä. Lyhyt valokuvamallin urani käynnistyi ja päättyi siihen, kun minut, pikkusisko ja serkkupoika kuljetettiin tuntemattomaan vironniemeläiseen luksuslukaaliin näyttelemään leikkimistä hienoilla uusilla leluilla, jotka eivät olleet meidän ja joita emme saaneet. Kyseessä oli ”Lapsen työkalut” -niminen juttu, joka ilmestyi aivan 1960-luvun loppuvuosina, mahdollisesti vastikään perustetussa Kodin kuvalehdessä. Osa kuvista päätyi näköjään äidin haltuun.

Aikuisiän asunnoistani on vieläkin vähemmän kuvia. Vaikka en muistelekaan kaikkia niitä koteja, asuntoja ja asuinkumppaneita millään kaipaavalla nostalgialla, olisi silti mukavaa jos muistin tueksi olisi myös dokumentteja entisen elämän entisistä kodeista.

Ehkä on aika korjata tapansa, ja kuljeksia kamera kourassa myös kotosalla. Myös arkena.

Sininen sadetakki (jota ei tarvittu)

· 2 kommenttia ·

Olen nähnyt Leonard Cohenin konsertoivan kahdesti muutaman vuoden sisään.* En ole juurikaan kirjoitellut niistä keikoista blogiin, koska molempia keikkoja varjostivat isommat ja henkilökohtaisemmat asiat. Äitini kuoli vuonna 2009 saman päivän aamuna, jolloin lähdimme Lissaboniin: matka oli alkuaan varattu nimenomaan Cohen-keikan takia, ja äiti oli ollut (vielä kun oli tajuissaan) innostunut matkastamme. Hjallis-areenalla Cohen esiintyi vuotta myöhemmin, elokuussa 2010, ja jotakuinkin samoihin aikoihin konsertin kanssa isäni tehohoito päättyi antibesilaisessa sairaalassa. Hän oli saanut muutamaa päivää aikaisemmin kohtalokkaan aivoverenvuodon, eikä toivoa toipumisesta ollut.

Tällä kolmannella kerralla ei kukaan läheinen, sukulainen tai tuttava ole tietääkseni kuollut. Kiitos siitä.

Jalkapallostadionin muovinurmikko ei ole erityisen ihanteellinen paikka Leonard Cohenin intiimille, mietiskelevälle musiikille. Vaikka meillä oli varsin hyvät paikat ”permannon” yhdeksännellä rivillä, melkein lavan edessä, tapahtumia tuli kovin usein seurailtua videonäytöiltä oikean lavan sijaan. Illan hämärtyminen tosin auttoi asiaa häivyttämällä ympäristöä ja tilan suuruutta.

Muuten konsertti noudatteli edellisten polkuja. Bändi oli melkein sama, ohjelmisto samanoloinen valikoima tunnetuimpia paloja 1960-luvulta nykytuotantoon, sovitukset samoja, suurin osa välispiikeistä ja hiljaisita pikku huulistakin hyvin samanoloisia. Biisijärjestystäkään ei ollut pahemmin muutettu: väliajan jälkeen toinen puolitoistatuntinen alkoi Lenny-sedän soittaessa lavan eteen nostettujen kotiurkujen automaattikompilla ”Tower of Songin”. Mitäs sitä hyvin toimivaa juttua turhaan uudistelemaan. Ei oopperakaan ole asemaansa saanut reuhtomalla suuntaan tahi toiseen.

Homma nimittäin kyllä toimi, ja hienosti toimikin. ”Tower of Song” on lemppari-Cohenini, eikä ainoastaan meidän kaikkien äänialarajoitteisten mielisäkeen vuoksi:

I was born like this, I had no choice:
I was born with the gift of a golden voice

Sitä seurasi toinen lemppari-Cohenini ”Suzanne”, juuri oikealla tavalla herkkänä, romanttisena ja yhtä aikaa kyynisenä, joten minulla ei tosiaankaan ole mitään valittamista.

(”Suzanne” on tietysti hyvä kohta miettiä viime aikojen keskustelua kirjailijoiden oikeudesta käyttää lähipiirinsä ihmisiä ja heidän elämiään fiktion aiheina. Cohen ei ole koskaan vaivautunut edes muuttamaan nimiä: Suzanne Verdal on todellinen henkilö, samoin ”So Long, Mariannen” Marianne Jensen, jonka kanssa Cohen eli vuosia Kreikan saaristossa ennen kuin päätti siirtyä runoudesta musiikin tekemiseen. Samoin ”Sisters of Mercyn” viettelijättäret. En tiedä, onko kukaan protestoinut.)

Cohenin kumara, hauras hahmo lavalla antaa jotenkin ymmärtää – kerta toisensa jälkeen – että käsillä saattaa olla viimeiset hetket nähdä häntä livenä. Cohenin rento hypähtely ja tanssahtelu lavalle tullessa ja sieltä lähtiessä puolestaan kertovat, että fyysisessä kunnossa ei ole sittenkään mitään vikaa. Kyllä minut on jatkossakin helppo houkutella Cohen-konserttiin, jos taso säilyy näin hyvänä.** Mutta mieluummin sisätiloissa, kiitos.

___

* Ai niin, näinhän minä Cohenin Roskildessakin joskus 1980-luvulla.
** Tuore Old Ideas -albumi ei ole kyllä oikein innostanut. Mutta ehkä se vaatii vain lisää aikaa?

50 vee

· 10 kommenttia ·

En muistaakseni erityisemmin juhlinut kymmenvuotispäivääni. Paras kaverini Karri oli nimittäin ilmoittanut, että hän lopettaa synttärien viettämisen kymmenvuotisbileisiin ja pitää seuraavat vasta täyttäessään 20, ja minä seurasin esimerkkiä. Koska olin Karria (ja muita silloisia kavereitani) vuoden nuorempi, lopetin synttärikutsujen järkkäämisen (tai pikemminkin äidin taivuttelun niiden järkkäämiseen) yhdeksänvuotispippaloihin.
Olin samaisten kaverien takia mennyt kouluun vuotta etuajassa, joten tuoreena kymmenvuotiaana jouduin jännittämään, riittäisivätkö kevättodistuksen arvosanat oppikouluun vai joutuisinko jatkamaan kansalaiskoulussa, josta ei olisi ollut pääsyä lukioon. (Helsinki siirtyi peruskoulujärjestelmään viimeisten joukossa, joten ongelma olisi joka tapauksessa haihtunut parin vuoden kuluttua.) Olin koko koulu-urani loppuun asti luokkani nuorin. Jälkeenpäin ajatellen se saattoi näkyä enemmän kuin silloin luulin, etenkin kun olin muutenkin ujo ja ehkä vähän hitaasti kypsyvää laatua.
Kaveripiiri ei enää tässä vaiheessa tuntunut niin tärkeältä kuin kuusivuotiaana, sillä valitsin oppikoulukseni Kontulan yhteiskoulun sijaan Lapinpuiston yhteislyseon, joka sijaitsi jo silloin Kontulan Rintinpolulla ja sulautui pari vuotta myöhemmin samassa talossa edelleenkin toimivaan Helsingin yhteislyseoon.

En muista varmasti, vietinkö kaksikymppisiäkään. Se oli joka tapauksessa tärkeä ikä – ei siksi, että 20-vuotias sai ostaa Alkosta väkeviä, vaan siksi että vanhempien tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukeen, joten mahdollisuus muuttaa pois kotoa oli huomattavan paljon realistisempi. Näin tapahtuikin seuraavassa elokuussa, kun muutin ensin puoleksi vuodeksi isäni uuden vaimon tyhjäksi jääneeseen kaksioon Katajanokalla (asunto oli menossa myyntiin) ja tammikuussa Itäkeskuksen HOASille.
Opiskelin toista vuotta fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä Helsingin yliopistossa, mutta olin vastikään löytänyt itsestäni (edes hivenen) sosiaalisen järjestötoimijan ja vaikutin ainejärjestössämme Limes ry:ssä (ja saman vuoden syksyllä, vähän aikaa, myös Elävän musiikin yhdistyksessä ELMUssa). Järjestötoiminta, soittoharrastus ja kaikenlainen muu sälä alkoi vähitellen vaikuttaa opintoihin sen verran negatiivisesti, että muutamaa vuotta myöhemmin päätin ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siirryin opiskelemaan teoreettista filosofiaa.

Kolmekymppisiä vietin, joskin perin pienimuotoisesti. Lähisukulaisia kävi kakkukahveilla, muistaakseni tosin useampana päivänä. Tunnelmat olivat muutenkin perin ristiriitaiset, joskaan eivät ikääntymisen vuoksi. Olin vuodenvaihteessa menettänyt työpaikkani erään valtion tutkimuslaitoksen mikrotukihenkilönä keskellä pahinta lamaa, ja jouduin sinnittelemään peruspäivärahoilla. Lisäriesana oli vielä viljalti tekemätöntä surutyötä mm. puolisentoista vuotta aikaisemmin päättyneestä avoliitosta.
Seuraavat vuodet kuluivat rahapulassa, ylivelkaantuneena, tilapäistöissä ja puolivillaisissa yrityksissä jatkaa kesken jääneitä opintoja, eivätkä ne ole kovin miellyttävää muisteltavaa. Jälkikäteen ajatellen minulla oli luultavasti muiden riesojen lisäksi (ja epäilemättä osittain niiden vuoksi) sen verran paha masennus, että ammattiavusta olisi saattanut olla hyötyä, jos olisin sellaista tajunnut yrittää hakea. (Sairaalakeikkahommat olivat kuitenkin jättäneet niin syvän epäluulon lääkärikuntaa kohtaan, etten olisi välttämättä pystynyt pääsemään siitä yli vaikka olisinkin tajunnut tilanteen.)
Toisaalta näinä vuosina tutustuin sosiaalisen median varhaisiin muotoihin, ja sitä kautta syntyneet ystävyydet auttoivat selviämään ja toipumaan. Mukavien ihmisten piiri sai järjestämään synttäribileitäkin monena vuonna. Itse asiassa järjestin muutamana vuonna, ”syy se on tekosyykin” -hengessä, synttäribileet myös Rickenbacker-bassolleni. Sarjanumeron perusteella sen syntyajankohdaksi tiedettiin nimittäin lokakuu 1974.

Nelikymppisbileissä oli jo paljon positiivisempi tunnelma. Olimme menneet S:n kanssa naimisiin vähän vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, asuimme mukavassa ASO-kolmiossa Puistolassa ja olin alkanut pärjätä kohtuuhyvin suomentajana, sen verran hyvin että sain pikku hiljaa makseltua vanhoja velkojanikin (vaikka niitä riittikin vielä moneksi vuodeksi). Ikiaikainen haave kirjojen kirjoittamisesta alkoi saada pohjaa alleen, tosin tietokirjallisuuden puolella, kun Kotistudio-kirja oli tukevasti työn alla. (Ensimmäisen romaanin syntyy meni vielä toista vuotta, vaikka luulen että olin jo kirjoittanut sen ensimmäisen luvun suunnilleen siinä muodossa mitä se kirjassakin on.)
Olimme juhlistaneet tapausta jo etukäteen kymmenpäiväisellä Kuuban matkalla, ja itse päivänä kylään tuli joukko ystäviä ja kavereita. Tosin 42-vuotisbileet (tietysti!) tänne Töyrynummelle muuttamisen jälkeen olivat kyllä paljon riehakkaammat…

Nyt ollaan sitten viidessäkymmenessä. Aikoinaan uusien opiskelijoiden ryhmäämme kaitsenut tutor Jasu kertoi eräissä bileissä kaveristaan, joka arvioi kanssaihmisten luonteita heidän ”perusilmeestään” – siitä miltä kasvot näyttävät, kun ihmisellä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Jasun arvion mukaan minun perusilmeeni oli optimistinen: ”Kohta tapahtuu jotain kivaa.” Ehkä niin. Tunnistan itseni tuosta, ja luulen että optimismi on auttanut selviämään muutamastakin pohjamudasta. Koskaan ei ole tuntunut täysin mahdottomalta, etteikö kohta voisi tosiaan tapahtua jotakin kivaa, miten epätodennäköistä se sitten on ollutkin.

Ja paljon kivaa, onnellista, hienoa on tapahtunut. Luultavasti tapahtuu tästäkin eteenpäin. On aika laulaa, tanssia ja kasvaa.

.