Kategoria: muutoksia

Jäähyväiset Yrttimaantielle

· 2 kommenttia ·

Muuttohenkilöt ovat hoitaneet hommansa. Tavarat on kannettu uuteen asuntoon, vuokralaatikot palautettu, muutosta ehjänä selvinneet pahvilaatikot kierrätetty seuraavalle muuttajapariskunnalle. Tarpeettomiksi luokitellut tavarat on myyty tai kuljetettu Tammiston Konttiin. Avaimet on luovutettu.

Työhuone, jossa on syntynyt seitsemän romaania ja montakymmentä suomennosta – ynnä aika monta laulua – on tyhjä. Tammikuussa sata vuotta täyttänyt Billnäsin kirjoituspöytä on siirtynyt uudelle omistajalle.

Asuimme Osmola-nimisessä taloyhtiössä Helsingin Töyrynummella yhdeksäntoista ja puoli vuotta. Se on ollut hienoa aikaa. Miltei heräteostoksena päädyimme taloyhtiöön, jossa on koko ajan ollut loistava henki ja yhteisen tekemisen tuntu. On järjestetty juhlia isolle porukalle, pidetty kerran pihakonserttikin, on puuhattu yhdessä ja juhlittu yhdessä. Ison pihan keskellä sijaitseva vanha pienkerrostalo on innoittanut kaikenlaiseen touhuun: kun siirryimme toistakymmentä vuotta sitten kaukolämpöön, maanalainen vanha pannuhuone muuttui nikkaritilaksi, jossa olen väkertänyt monta kitaraa ja bassoa. Taloyhtiölle olen tehnyt muun muassa pari ovea ja portteja. Minusta, joka en erityisemmin tykännyt koulun veistotunneista, kuoriutui iloinen puuntyöstäjä.

Mutta aikansa kutakin. Yli kuusikymmenvuotias, moneen kertaan purkkaviritelty talo on ns. käyttöikänsä päässä. Toki sen olisi voinut remontoida uuteen uskoon, mutta remontista olisi tullut niin kallis, ettei kellään meistä olisi ollut siihen varaa. Niinpä taloyhtiö myytiin. Vanha rakennus – ja pihan lasihuone, jäänne talon varhaisajoilta kauppapuutarhan päärakennuksena – puretaan ilmeisesti huhtikuussa. Tilalle nousee neljä uutta erillistaloa.

Me olemme muuttaneet Koillis-Helsingistä Kaakkois-Helsinkiin, aivan uuteen taloon. Vaikka montaa asiaa Osmolassa tulee taatusti iso ikävä – etenkin kesän koittaessa – tuntuu toisaalta ylelliseltä ettei tarvitse koko ajan pelätä, mikä talossa hajoaa seuraavaksi, ja tapahtuuko hajoaminen yöllä vai juhlapyhänä. Jos jotakin on vialla, voi vain soittaa ammattihenkilöille. Eikä tarvitse tehdä lumitöitä.

Itselleni on eksoottista myös asua korkealla, sillä en ole asunut ensimmäistä kerrosta korkeammalla sitten 1980-luvun. Enkä koskaan hissillisessä talossa.* Ja työhuoneen ikkunasta näkee muutakin kuin puunrunkoja ja naapuritalon tiiliseinän. Valoakin tulvii sisään sen verran, ettei keinovaloa tarvitse aurinkoisina päivinä kuten entisessä työhuoneessa. Ja ajatellessa voi oikeasti katsoa kaukaisuuteen.

Aika näyttää, millaisia tarinoita – romaaneja, novelleja, suomennoksia, lauluja – tämän kirjoituspöydän ääressä syntyy. Monta asiaa on idullaan.
____

* No, jos tarkkoja ollaan, asuin syksyn 1982 Katajanokalla talossa jossa oli hissi, mutta ensimmäisessä kerroksessa majaillessani en sitä koskaan käyttänyt.

Taas satulassa

·

”Siirsin sun fillaris sellaiseen paikkaan ettei se ole niin tiellä.” Yli kymmenen vuotta minun polkupyöräni oli yksinomaan kapine, jota taloyhtiön kellarissa siirreltiin pois tieltä. Olihan se tehnyt sitä ennen pitkän uran: ostin kohtuuhintaisen kotimaismerkkisen kuusivaihteisen retkipyöräni kesällä 1985, kolmekymmentäyksi vuotta sitten, ja vuosien mittaan sillä kyllä tuli poljettua ihan kohtuullisesti. Nykyiseen kotiin muutettuamme pyörä kuitenkin jäi kellariin. En oikein tiedä miksi. Ei huvittanut kaivaa sitä sieltä. Tykkään kävelemisestä. Fillarilla ajaessa ei voi kuunnella pipodiskoa.

Polkupyörän omistaminen sinänsä on aina ollut jotakuinkin itsestäänselvyys. Kontulan Elannosta ostetut pukkisatulaiset Stradat kuuluivat 1960–70-luvun taitteen lapsuus- ja varhaisnuoruusvuosiin. Muutamilla kavereilla oli pyörissään peräti kolme vaihdetta – sellaisia, joiden mekanismi oli rakennettu takapyörän keskiöön. Muistan nähneeni jossakin poikien tekniikkakuvakirjassa (siihen aikaan sellaiset teokset oli avoimesti sukupuolitettu) artikkelin ”Vaihteisto ilman vaihdelaatikkoa” ja ihmetelleeni kuvaa moneen kertaan, sillä en ollut koskaan nähnyt ulkoista ratasvaihteistoa.

Joskus 1970-luvun puolivälissä kävimme faijan kanssa Malmilla sijainneessa Agrumi-nimisessä putiikissa hankkimassa elämäni ensimmäisen vaihdepyörän. Se oli kahdeksanvaihteinen – kaksirattainen etuvaihde ja nelirattainen takavaihde – aitoa neuvostolaatua. Minkäänlaista ketjunsuojusta ei ollut, joten tuhosin erinäisiä lahkeita saamalla ne jumiin ketjun ja rattaan väliin. Vaihteiden vaihtaminen oli muutenkin aikamoista arpapeliä. Oli systeemissä sentään jonkinlaiset pidäkeruuvit, joilla vaihtajan sai olemaan tönimättä ketjua rataspakan ulkopuolelle. Joskus pidäkeruuvit jopa toimivat tarkoitetulla tavalla, ainakin siihen asti kunnes löystyivät pois asetuksistaan. Myöhemmin joku katseli pyöräni rataspakkoja ja totesi, että niiden tarjoamat välitykset olisivat parhaimmillaan ratakilpapyörässä.

Ymmärrettävästi neuvostopyörä ei lähtenyt mukaan, kun teimme faijan ja pikkusiskon kanssa useamman päivän pyöräretken Ahvenanmaalla kesällä 1978, vaan tyydyimme vaihteettomiin vuokrapyöriin. Ne toimivat niin kuin pitikin.

Neuvostopyörä jäi sitten 80-luvun alkupuolella erääksi talveksi solukämppätalon pyörätelineeseen ja katosi siitä kevään korvalla, eikä tullut ikävä. Ehdin muistaakseni olla vuoden verran fillarittomana ennen kuin kulutin kesätyörahojani uuteen ajokkiin. Itäkeskuslaisen kodinkoneliikkeen myyjä – sellaisista paikoista peruspyörät siihen aikaan ostettiin – esitteli ylpeänä sen vaihdevipua: siinä oli oikein merkityt pykälät niin, että vaihtaessa tiesi, mille rattaalle ketju siirtyisi. Uusi vaihdetekniikka oli niin  tarkkaa. Eikä ketju lähtenyt rattailta.

Juuri sen pyörän kaivoin kellarista alkukesästä, vähän sen jälkeen kun olin tullut heräteostaneeksi pyöräilykypärän. (Näissä hommissa olevalla ihmisellä on väistämättä hyvä mielikuvitus ja kyky kuvitella kaikenlaisia skenaarioita, joten kypärään suojautuminen alkoi olla itsestäänselvyys.) Naapurin Dani laittoi säädöt ja öljyt kohdalleen. Ja niin alkoi minun uusi polkupyöräkauteni. Sopivia ajotaipaleita riittää: kauppaan, Kumpulan maauimalaan (ja nyt syksyllä Tikkurilaan viidenkymmenen metrin radan äärelle), laulutunnille Arabiaan tai Kallioon, kirjapiirin tapaamiseen Roihuvuoreen.

Kesän mittaan huomasin kuluttavani aina silloin tällöin muutamia kymppejä uusiin osiin tai varusteisiin. Enimmäkseen kyse oli modifioinnista: vaihdoin vanhan pukkitangon tilalle herrasmiesmäisemmän suoran ohjaustangon ja sitten oli pakko vaihtaa myös jarrukahvat ja -vaijerit. Kerran murtui poljinkampi, onneksi tilanteessa jossa vauhti oli jotakuinkin nolla, joten en päätynyt teho-osastolle ihmettelemään ruhjeita ja kuuden tunnin muistikatkoa kuin samanlaisen haaverin täydessä vauhdissa kokenut tuttavantuttava (joka ilman kypärää olisi luultavasti menettänyt henkensä). Alkoi itää ajatus, että kolmekymmentäyksi vuotta on riittävän pitkä aika yhdelle pyörälle. Niinpä, kerran kun lähdin kävelemään kauppareissulle Malmille, pakkasin reppuun kypärän ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja niin kävi, että kierrettyäni kaupunginosan kolme pyöräliikettä lähdin viimeisestä tuliterän, kohtuuhintaisen, kaksikymmentäneljävaihteisen hybridin selässä.

(Vanha Kulkuri on sittemmin kierrätetty viherpiiperotuttavan pojan opiskelupaikkakuntapyöräksi, viinipullon hinnasta.)

Uuden ajokin olemukseen on ollut tottumista. Suhtauduin – neuvostopyöräaikojen muistona – erittäin epäluuloisesti etuvaihteeseen, mutta siinäkin suhteessa tekniikka on kehittynyt ja jalostunut. Muutenkin vaihteita on tullut käytettyä vanhaa pyörää vilkkaammin, sillä vaihdevivut korvanneet painikesysteemit tekevät rattaiden vaihtamisesta huomattavasti helpompaa ja automaattisempaa. Ja koska pyörien laakereissa ei ole kolmenkymmenen vuoden kulumia, ajokki tuntuu rullaavan jotakuinkin itsestään ja nousevan mäkiä jotakuinkin vaivatta.

Tämänkesäiset seitsemisensataa kilometriä – kolmesataa vanhalla ja loput uudella – eivät ole vielä kovinkaan rautaperseistä polkemista, mutta hyvä alku. Ja luullakseni  enemmän kuin olen koskaan yhdessä kesässä ajanut. Eikä kausi ole vielä lopussa ennen kuin maassa on aamuisin jäätä. Helsingin pyöräteiden puutteista valitetaan kovaan ääneen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että siihen tärkein syy on, että kantakaupungin ulkopuolella on sen verran hyvät väylät, että tasonpudotus keskustaan tullessa häiritsee.* Itse olen toistaiseksi keskustaa enimmäkseen vältellyt – en kävisi siellä muutenkaan muuta kuin silloin kun on työ- tai harrastussyistä pakko, ja suurin osa fillarireiteiltään kiinnostavaa pääkaupunkiseutua on joka tapauksessa häly- ja pakokaasukeskittymän ulkopuolella – joten olen ollut enimmäkseen tyytyväinen. Myös paljon parjatut röyhkeät autoilijat ja poukkoilevat jalankulkijat koirantalutushihnoineen tuntuvat olevan jossakin toisaalla, sillä olen saanut osakseni enimmäkseen kohteliasta ja huomaavaista liikennekäyttäytymistä. Olen yrittänyt nousta samalle tasolle, antaa muille tilaa ja kiittää kun minulle annetaan tilaa.

Seuraavat keväät, kesät ja syksyt näyttävät, onko tämänkesäinen pyöräilyinnostus pysyvämpää laatua. Ja kestääkö uusi ajopeli sekin kolmekymmentäyksi vuotta. Ainakin jonkin aikaa siihen lienee helpompi löytää vara- ja lisäosia kuin nykystandardien mukaan täysin vanhentuneeseen Kulkuriin.

___
* Järkevin toistaiseksi kohtaama kadunlaitapyörätie on tosin ollut Helsinginkadulla: siellä pyöräilyväylää ei ole järjettömästi erotettu olemattomalla viivalla jalkakäytävästä, vaan asianmukaisesti ajoneuvojen puolelta.

Päätöksiä

·

Ainakin ennenvanhaan oli tapana pyytää jollakin tavalla merkittäviä, tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti arvostetuissa asemissa olevia henkilöitä puhumaan koulunsa päättäville, ylioppilaille tai muille tutkinnon suorittaneille. En tiedä, harrastetaanko tapaa edelleen. Minä en ole ainakaan niin merkittävässä asemassa että minua kukaan olisi mihinkään pyytänyt, eivät edes omat vanhat kouluni Vesalan kansakoulu tai Helsingin yhteislyseo.

En minä kyllä ole koskaan ollut erityisen merkittävä kyseisten koulujen oppilaanakaan. Totta kyllä, olin keskikouluvuosina jotakuinkin luokan priimus ja luokan paras keskikoulun viimeisen luokan valtakunnallisessa taloustietokilpailussa (palkinnoksi saatu sanakirja löytyy yhä hyllystä), mutta luokan taso oli sen verran matala että suhteellisen hyviä tuloksia saattoi saada varsin vaatimattomalla työpanoksella. Näinä aikoina opittu laiskuus kostautui lukiossa, jossa olin perin kovatasoisella pitkän matikan luokalla jossakin keskitason tietämillä. Luin paljon, mutta monessakin mielessä ”vääriä” kirjoja: niistä ei ollut juurikaan hyötyä opintojen suhteen eivätkä ne myöskään (useinkaan) olleet mitään kirjallisuuden klassikkoja, joiden suhteen sivistykseni on edelleen perin aukkoinen. Ylioppilastodistuksen yleisarvosana oli magna cum laude ja joukossa oli laudaturit äidinkielessä ja englannissa, minkä lisäksi sain satasen stipendin kirjallisista ansioista ainekirjoittajana. Ei ihan huonosti, sitten loppujen lopuksi, ja tavallaanhan tuosta olisi voinut vetää tulevaisuuden kannalta johtopäätöksen tai pari.

(Lahjakkuuden perinnöllisyyteen uskovaiset olisivat tietysti huomauttaneet, että molemmat vanhempani olivat ammattikirjoittajia joten tekstintuotanto ”on minulla geeneissä”, ja jättäneet huomiotta sen että kummankin vanhemman vanhemmat olivat peräisin hyvin epäkirjallisista ja äidin tapauksessa jopa kirjallisuusvihamielisestä perheestä, joten joko he olivat molemmat mutantteja tai sitten kirjallinen lahjakkuus ei ole perinnöllinen ominaisuus.)

Olin kuitenkin kiinnostunut lukiovuosina tähtitieteestä, ja se auttoi pärjäämään matematiikassa ja fysiikassa sen verran että onnistuin pääsemään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Perinteinen laiskuus ja lyhytjänteisyys, ainejärjestön kautta auennut sosiaalistuminen, musiikki- ja soittamisinnostus sekä silloin tällöin oireillut (yleensä onneksi varsin lievä) kaksisuuntaisuus pitivät opintomenestyksen ja -nopeuden varsin heikkona, ja kun sitten seitsemisen yliopistovuoden jälkeen vaihdoin pääaineekseni filosofian, kyse oli kiinnostuksen kohteiden muuttumisen ohella siitä että olin tajunnut ettei minusta koskaan mitään fyysikkoa kuitenkaan tulisi. Matemaattis-luonnontieteellinen tausta auttoi kuitenkin pärjäämään tietokoneiden kanssa, ja ehdin muutaman vuoden ajan kuvitella, että pärjäisin taloudellisesti ihan hyvin mikrotukihenkilön töissä. Monistakin syistä kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani asuntovelkainen peruspäivärahatyötön keskellä 1990-luvun alun suurta lamaa. Seuraavat vuodet ovat tuntuneet jälkeenpäin hyvinkin mustalta ajalta. Oli hankalia ihmissuhdeasioita, jatkuvaa rahapulaa, jokunen epämiellyttävä työsuhdekokemus pitkien työttömyyskausien välissä – onneksi yksi näistä epämiellyttävyyksistä auttoi minut peruspäivärahalta ansiosidonnaiselle – masennuskausia jolloin asiat jäivät hoitamatta ja hypomaniapäiviä, jolloin tilillä mahdollisesti olleita rahoja ei tullut käytettyä ainakaan laskujen hoitoon. Olisi epäilemättä kannattanut etsiä ammattiapua, mutta kukapa masentunut sitä itse saisi haettua, ainakaan jos kukaan läheinen ei patista?

Kesti melkein vuosikymmenen loppupuolelle ennen kuin tulevaisuudessa näytti olevan taas jotakin muutakin kuin epätoivoista pyristelyä päivästä päivään. Päädyin tekemään ensin kirjakäännöstöitä, sittemmin omiakin kirjoja. Päädyin sellaiseen kiinnostavaan tilanteeseen, että kaikki se kummallisten alojen sälätieto, jota olin aikoinaan tullut lukeneeksi ja tutkiskelleeksi, oli yhtäkkiä hyödyllistä – jos ei oman käännös- tai kirjaprojektin kannalta, niin ainakin jonkun virkasisaren tai -veljen hankkeen tarvitsemien neuvojen tai vinkkien kannalta. Huomasin myös päätyneeni tekemään hommia joista olin ollut kiinnostunut jo nuorena: ainahan minä olin kuvitellut joskus vielä kirjoittavani kirjoja, ja kääntäminenkin oli kiinnostanut ainakin silloin tällöin siitä lähtien, kun suomentelin äitini avuksi Punasulka-sarjakuva-albumien strippejä varhaisteini-ikäisenä. Ja, vähitellen, aloin tulla paremmin toimeen (sekä taloudellisesti että henkisesti) näillä epämääräisillä hörhöhommilla kuin siihen aikaan jolloin yritin sinnitellä töissä, joita tein lähinnä saadakseni palkkaa. Tärkeä apu kaikessa tässä on ollut myös vaimoni Sippi, jonka tapasin vuotta ja seitsemän tuntia ennen vuosituhannen päättymistä.

Mitä tästä voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Muutamia vuosia sitten entinen pääministeri, nykyinen entinen pääministeri Matti Vanhanen julisti jossakin juhlapuheesa, että kyllä nuorten pitäisi viimeistään lukioon mennessään tietää, mille alalle aikovat. Ymmärrän tunteen: minä itse kyllä tiesin, minusta piti nimittäin tulla arkeologi. (Tähtitiedekiinnostus syttyi vasta lukion ensimmäisellä.) Minulta on kuitenkin puuttunut järjestelmällinen määrätietoisuus saavuttaa tavoitteita nopeasti ja tehokkaasti. Silloin kun olen yrittänyt tehdä järkeviä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen, maailma on muuttunut ympärillä sen verran vauhdikkaasti ja/tai omat henkiset/aineelliset rahkeet ovat osoittautuneet sen verran riittämättömiksi ettei hyvistä suunnitelmista ole välttämättä tullut juuri mitään. Jossakin Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa olisin saattanut hyvinkin päätyä asunnottomaksi ja vakavasti mielenterveysongelmaiseksi kerjäläiseksi, Suomessa minulle on onneksi käynyt aika paljon paremmin. Itse asiassa melkoisen hyvin. Aivan loistavasti, jos tarkkoja ollaan.

Joten:
Jos teillä, tutkinnonsuorittaneet tai muuten vain koulunne päättäneet, on mielessä mitä haluatte tehdä ja tieto siitä miten tavoitteeseen pääsette, nauttikaa siitä tunteesta, nauttikaa siitä täysin rinnoin. En minä sano että se tunne katoaa tuota pikaa, ja toivon ettei katoa: jos saavutatte tavoitteenne suunnitelmienne mukaan, nauttikaa siitä vieläkin täydemmin rinnoin, sillä olette osoittaneet olevanne paitsi lahjakkaita myös tavattoman onnekkaita. Ja jos niin ei käy, niin… kannattaa muistaa, että kaikki tiet määränpäihin eivät ole suoria ja haarautumattomia. Ja matkalla voi löytyä uusia, kiinnostavia kohteita. Matka kestää kauemmin ja saattaa olla paljon rankempi, eikä mielekästä määränpäätä ehkä koskaan edes löydy. Taivaltaminen, katuojassa räpiköimenen, saattaa käydä monille aivan liian raskaaksi. Mutta yksin te ette polullanne ole. Koettakaa löytää apua, koettakaa pitää ympärillänne ihmisiä tukenanne. Tukekaa heitä, ja teitä tuetaan.

Pitkästä aikaa pientä säätöä

·

Blogin ulkonäössä on tapahtunut pikkuriikkisiä muutoksia, mikä johtuu siitä että tarkoituksena on tehdä muutoksia myös koko Yrttimaa.net-sivustoon. Ulkonäön hiomisen lisäksi keskeinen tehtävä on poistaa sivustolta asioita, jotka tällä hetkellä tuntuvat vähän turhanpäiväiseltä ja tarpeettomalta.

Odotellessa voitte käydä vaikka Kansalaisaloite-sivustolla allekirjoittamassa Äitiyslaki-aloitteen niin että lasten ja vanhempien asema saataisiin turvattua niissäkin perheissä jotka eivät ole ihan kaikkein kliseisintä (kuviteltua) perinteistä mallia.

Viimeisiä viedään

· 2 kommenttia ·

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Taannoin toisenlaista

·

Vuoden 1985 vappua vietin eri tavalla kuin edellisiä. Aattona en riekkunut opiskelijabileissä – tai, tarkkaan ottaen: en ollut järjestämässä opiskelijabileitä muiden riekkumista varten – vaan istuin kotona ja kuuntelin radiota.*

Syitä poikkeavaan käytökseen oli kaksi. Ensinnäkin olin seuraavana aamuna menossa kello puoli kahdeksaksi töihin Suursuon sairaskotiin – tein näihin aikoihin paljon keikkoja kouluttamattomana apuhoitajana – joten ei ollut mahdollisuuksia valvoa ja heilua. Tyydyin siis viettämään rauhaisaa iltaa kotioloissani Itäkeskuksen opiskelijasolukämpässä ja maistelemaan tyylikkäästi äidin lahjoittamaa Dubonnet-jälkiruokaviiniä. Sen pullon kohtaloa olin pohdiskellut vapun alla hyvinkin pitkään: Alkot olivat olleet lakossa, ja mietin että ainaisen rahapulainen opiskelija olisi saattanut tehdä hyvää tiliä laadukkaalla ranskalaisella pimeällä pullolla. Lakko ehti kuitenkin loppua juuri ennen parasta markkinointiaikaa, enkä muutenkaan tiennyt mistä olisin lähtenyt hakemaan kiinnostunutta ostajaa.

Sitä paitsi sinä nimenomaisena vappuna radiossa oli ennenkuulemattomia asioita. Radio City aloitti toimintansa Elmun Lepakkoluolassa vappuaattona kello 18, ja monen muun lailla olin säätänyt radioni 96,2 megahertsin taajuudelle jo puolta tuntia ennen kuunnellakseni kohinaa. Siihen asti radion ei-iskelmien, ei-jazzin ja ei-klassisen tarjonta oli rajoittunut muutamaan viikkotuntiin, jotka nekin putosivat pois aina jos jossakin päin Suomea tapahtui jotakin tärkeämpää, vaikkapa kiekonheiton kuntamestaruuskisat. Nyt radioaalloille tulvi kaikenlaista musiikkia. Radio Citystä saattoi tulla jotakuinkin ihan mitä tahansa.

Ja niin sieltä kyllä tulikin: kun seuraavana päivänä töissä, kahvitunnin aikaan, väänsin taukotilan radion Cityn taajuudelle, juontajien runsas kiroilu aiheutti aikamoista tuhahtelua vanhempien työtoverien puolelta. Mutta silti. Yhtenäiskulttuuri oli tältäkin osalta vähitellen rapistumassa, sikäli kuin sitä oli koskaan ollutkaan.

Toistaiseksi. Puolta vuosikymmentä myöhemmin muutin Korsoon, jonne City kuului perin huonosti, ja vuonna 1990 aloittanut Radiomafia täytti pitkään oikein mainiosti monenlaisemman musiikin kuulemistarpeita. Palatessani Helsingin puolelle vuoden 1998 alussa yritin aloittaa Cityn kuuntelua uudelleen, mutta en kyennyt. Siitä oli tullut, kuten moni väänteli aseman mainoslausetta, ”Stadin ainoa rock-radioasema jolla on vain kymmenen levyä”. Brežneviläinen soittolistasensuuri alkoi nopeasti kuristaa monen muunkin radiokanavan tarjontaa entistäkin ankeammaksi yhtenäiskulttuuriksi, ja pian sen uhriksi joutui myös Radiomafia.

Nykyään radiota tuleekin kuunneltua aika vähän, ja jos kuuntelen kuuntelen Radio Helsinkiä, joka sinnittelee alkuperäisen Cityn henkisenä perillisenä, ainakin toistaiseksi. Välivuosina olen kuitenkin menettänyt taitoni kuunnella radiota töitä tehdessä. Musiikki vielä menisi, ehkä, jotenkuten, mutta radiomainokset ärsyttävät. Ne olivat alkuperäisessä Cityssäkin se hermostuttavin puoli, ja kiusallista kyllä niitä muistaa ärsyttävän hyvin edelleenkin. ”Irti arjesta – Veikon koneessa!” ”Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle!” Minun kohdallani aiheutti erityisen paljon tuhahtelua upouusia ja kymppitonnien hintaisia matkapuhelimia tekopirteästi kaupitellut ”Kohta sinulle voidaan soittaa taskuusi!” Ärsyttävää oli, että 1980-luvun puolivälin matkapuhelimet olivat monikiloisia ja salkunkokoisia klönttejä, joiden akun jännite kesti hyvässä lykyssä parin puhelun verran ennen uuden latauksen tarvetta. En osannut kuvitella, että niin kalliit ja turhat keekoiluvekottimet koskaan yleistyisivät. Itse siirryin kännykkäkauteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun sain sellaisen huomenlahjaksi vasta vihityltä vaimoltani.

1985 oli muutenkin minulle muutosten vuosi. Turhautuminen heikosti eteneviin fysiikan opintoihin oli saanut minut pohtimaan vakavasti alan vaihtoa: menisin ensin pysyvämmin töihin sairaskotiin ja pyrkisin sitten opiskelemaan apuhoitajaksi. Vähän pidempään mietittyäni en kuitenkaan ollut enää varma, jaksaisinko neljääkymmentä vuotta fyysisesti raskasta (mutta henkisesti antoisaa) kolmivuorotyötä. Päädyin sitten vaihtamaan seuraavana syksynä fysiikasta vielä työllistävämpään alaan, teoreettiseen filosofiaan. Saman vuoden syksyllä sattumanvarainen kapakkikohtaaminen puolitutun matematiikanopiskelijan kanssa johti sitten viisivuotiseen avoliittoon. Sen suhteen ja ennen kaikkea sen suhteen katastrofaalisen päättymisen syyllisyyden- ja epäonnistumistunteiden aiheuttamista henkisistä vaikeuksista toipumiseen meni paljon kauemmin.

Mutta vappuna 1985 kaikki se oli vasta edessä.

___
* Ei, en tuota nimenomaista radiolaitetta. Salora 810V:n ostin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin korsolaiselta kirpputorilta ja laitoin toimintakuntoon vaihtamalla putket ja kondensaattorit (sekä myöhemmin myös repaleisen kaiuttimen). Vuonna 1985 soluhuoneessani oli sen ajan tyypillinen solukämppämediakaluste: kohtuullisen laadukkaat stereot puolen metrin korkuisine kaiuttimineen.

Pieniä vaikenemisia

·

Tulin sunnuntai-illan puuhasteluksi käyneeksi läpi selaimeen kirjanmerkityt blogit. Aika moni näyttää nyykähtäneen parin viime vuoden mittaan, tai kadonneen kokonaan. Ei sillä etteikö niitä olisi aikamoinen määrä edelleenkin vallan aktiivisena.

Osa on lakannut olemasta (tai päivittymästä) siksi että niiden perustamisen aiheuttama tarve on päättynyt – joissakin tapauksissa suureksi onneksi: eräs ystäväni, esimerkiksi, kirjoitti muutaman vuoden blogia syöpähoidoistaan. Merkkejä sairauden uusiutumisesta ei ole ollut kolmeen vuoteen joten voin olla ystäväni kanssa yksinomaan iloinen jokaikisestä päivästä jona blogi ei päivity.  Kirjanmerkeissä oli myös toinen, minulle tuntemattoman ihmisen blogi, joka (kun jälkeenpäin katsoin vanhoja merkintöjä) alkoi nuoren naisen arjesta kirjoitteluna ja muuttui vähitellen parantumattoman sairauden etenemisen kuvaukseksi. Viimeisessä merkinnässä hän kertoi ettei enää jaksa kirjoittaa. Nyttemmin blogi on näköjään kadonnut kokonaan.

Toisia blogeja ei alunperinkään tarkoitettu kestämään kuin tilapäistä, muutamien kuukausien tai vuoden tarvetta. Ne ovat päättyneet kun tarve on päättynyt. Toiset blogit ovat päättyneet, kadonneet tai nyykähtäneet päivittämättömään tilaan, kun kirjoittaja on kyllästynyt tai elämään on tullut niin paljon muuta tekemistä, ettei bloggaamiseen ole enää aikaa eikä/tai kiinnostusta. Niin se käy. Poistin näitä myös tuosta blogini sivupalkista, jonka edellisestä päivittämisestä on (siitäkin) tovi.

En voi kieltää ettenkö itsekin olisi aina silloin tällöin miettinyt, jatkaako bloggaamista. Palveluntarjoajan tilastojen mukaan blogisivuilla kyllä käydään ihan kohtuuvilkkaasti, mutta en ole aikoihin tullut kirjoittaneeksi mitään sellaista joka olisi provosoinut pahemmin kommenttikeskustelua. Mutta tämä kertoo ehkä yhtä paljon nettikeskustelukulttuurin muutoksesta kuin blogini tylsyydestä (mikä sinänsä on sekin ihan varteenotettava selitys). Kymmenisen vuotta sitten keskusteluliikenne alkoi pikku hiljaa siirtyä nettifoorumeilta blogien kommenttiketjuiksi, ja nyttemmin keskustelu tuntuu siirtyneen enemmän a) itse kunkin facebook-kaveripiirin väliseksi, b) avoimesti luettavien fb-profiilien päivityksissä käydyksi, c) Twitteriin ja d) joissakin tapauksissa takaisin erilaisille foorumeille.

Tässä on tieten järkeä: blogikommentit olivat alun alkaenkin vähän omituinen ja hankala paikka keskustella. Yhtä kaikki sitä kautta on tullut tutustuttua erinäisiin loistaviin tyyppeihin, joista on sittemmin tullut tuttuja myös ns. livenä ja (muualla) somessa.

Blogimaailma itsessään on jossain määrin jakautunut erilaisiin ja toisistaan etääntyviin alueisiin. Toisaalta ovat nettilehtien sun muiden ammattimaiset blogit, joiden kirjoittajille joko maksetaan tai jotka keräävät mainostuloja. Sitten ovat toiveikkaiden blogit, joissain tapauksissa samoilla ammattimaisilla nettilehtialustoilla. Niiden kirjoittajat eivät saa bloggaamisestaan tuloja, mutta heidän mielessään elää toive – ja mahdollisesti julkaisevan tahon esittämä (katteeton) lupaus – että bloggauksen tuoma huomioarvo parantaa heidän mahdollisuuksiaan päästä kiinni ammattimaiseen (ja tuloja tuovaan) kirjoittamiseen. Monet bloggaavat kertoakseen harrastuksestaan, kiinnostuksenkohteestaan tai intohimostaan: tarkoitus on levittää hyvää sanaa mielekkäästi koetusta tekemisestä tai kokemisesta, ja tämä ilo korvaa vaivannäön, joskus ruhtinaallisestikin.

(Tämän viimeksi mainitun ryhmän kirjoittajat ovat myös korvaamattoman arvokas resurssi meille kirjoittajille ja kääntäjille, jotka joutuvat tuon tuostakin penkomaan tietoa erikoisalasta tai toisesta. He ovat myös monessa suhteessa 1970-luvun lopulla Suomessa virinneiden vaihtoehto- ja punk-omakustannelehtien tekijöiden henkisiä perillisiä.)

Jotkut bloggaavat siksi että bloggaavat. Heille kyseessä on, kuten alkuperäinen idea olikin, julkinen (tai nimimerkin ansiosta anonyymi) päiväkirja. Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, ja se saattaa tuntua vielä mukavammalta jos joku toinenkin saa lukea. Sitten on niitä, joille bloggaaminen on tiedottamista – ja mainontaa – heidän muista tekemisistään. Tähän kuuluvat tietenkin poliittiset toimijat, joiden blogiaktiviteetti lienee tällä hetkellä, kuukautta ennen eduskuntavaaleja, likipitäen huipussaan. Siihen kuuluu myös paljon meitä kulttuurialan freelancereita ja taiteilijoita, jotka korvaavat bloggaamisellaan (osittain) sitä, että lehdet ja muut mediat ovat enemmän tai vähemmän lopettaneet kaiken ei-suositun* kirjallisuuden ja kulttuurin arvostelujen, arvioiden ja haastattelujen julkaisemisen. Tämä on meidän keinomme mainostaa toimintaamme, kertoa mitä on tehty (sekä miten ja miksi) ja mitä on odotettavissa.

Itse löydän itseni aika monestakin kategoriasta. Tämä blogi – siinä missä Yrttimaa.netin ns. staattiset sivut ja Facebookin ”J. Pekka Mäkelä, kirjailija” -sivu – on osaltaan kirjailija-Mäkelän ja suomentaja-Mäkelän (ynnä musiikintekijä-Mäkelän) tekemisten mainostamista, mutta samalla se on foorumi kertoa asioista, jotka sattuvat kiinnostamaan minua syystä tai toisesta. Minua ei ole kyselty mihinkään mediaan kolumnistiksi tai palkkabloggariksi, enkä ole ihan varma lähtisinkö puuhaan jos joku kysyisi. Rahalle toki olisi käyttöä, ja tekisi ehkä kirjoittajallekin hyvää tehdä jotakin kurinalaisempaa, aikataulutetumpaa ja määrämittaisempaa säännöllistä kirjoittamista. Toisaalta se, että maksan hieman nettipalveluntarjoajalleni siitä että tämä blogi pyörii omalla virtuaalitontillani merkitsee sitä, etten ole riippuvainen mainostajista tai työnantajista, vain Suomen laista ja sen kunnianloukkauksia ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevista pykälistä – sekä omasta tolkusta, ihanteista ja moraalista. Se sopii minulle oikein hyvin.

___
* Kirjallisuuden (ja television) kohdalla tämä tarkoittaa nykyään lähinnä sellaista kirjallisuutta, joka ei sisällä rikostarinoita. Toivon ettei tätä lueta katkerana heittona – rikostarinat ovat parhaimmillaan oiva tapa käsitellä isoja(kin) yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia kysymyksiä – mutta on vaikeaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota esimerkiksi siksi, että Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtinen (entinen Helsingin Sanomat) antoi sivun verran palstatilaa Lars Kepler -nimimerkin kirjallisuudelle ja motivoi tekstiä yksinomaan sillä että kirjat ovat ”suosittuja”.

Ovi

· 2 kommenttia ·

Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon liittyminen oli minulle toistakymmentä vuotta sitten iso ja tärkeä askel. Olin aloittanut kirjallisuuden suomentajan uran ikään kuin kadulta reväistynä amatöörinä, jolla ei ole alan koulutusta. Liittoon pääseminen tarkoitti, että minusta oli vähitellen tullut ammattilainen muidenkin kuin itseni mielestä. Tutustuin sitä kautta moniin alan pitkän linjan ammattilaisiin – joista osa oli ollut aikaisemmin tuttuja niminä kääntäjien avuliailta postituslistoilta – ja aloin ymmärtää, että moni muukin kirjallisuuden suomentaja on opetellut ammattinsa käytännön työssä. Liiton ykkösjaoston – kirjallisuuden kääntäjien jaoston – kuukausittaiset kokoukset ovat olleet mainio tapa tavata kollegoja, oppia uutta esitelmistä ja yrittää (toisinaan varsin epätoivoisest) parantaa kääntäjien asemaa tai edes pitää sitä yhtä vähän huonona kuin ennenkin. Liiton kautta olen saanut myös ammatillista koulutusta.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat kuitenkin vain yksi osa SKTL:n jäsenkuntaa: meitä on nelisensataa liiton paristatuhannesta jäsenestä.* Järjestötovereitamme ovat olleet asiatekstikääntäjät, av-kääntäjät, tulkit sekä opettajat ja tutkijat. Heidänkin joukostaan on löytynyt loistavia tyyppejä, kavereitakin. Monet alan ongelmat ovat yhteisiä: toimeksiantajat ovat yhä kitsaampia maksamaan sellaisia palkkioita joilla kääntäjä tulisi toimeen, oli kyse sitten asiakirjasta tai kirjasta. He palkkaavat mieluummin (hah!) kadulta reväistyjä amatöörejä tai opiskelijoita, jotka osaavat vielä vanhoja kääntäjiäkin vähemmän pitää huolta oikeuksistaan tai vaatia sellaisia palkkioita, joilla Suomessa pystyy elämään. SKTL on sääntöjensä mukaisesti kulttuurialan järjestö, joten sillä ei ole ammattiyhdistyksen (heikkoja) mahdollisuuksia neuvotella kollektiivina. Suuri osa alalla toimivista on yksityisyrittäjiä, joilla ei ole muutenkaan sellaisia oikeuksia neuvotella palkkio- tai muista asioistaan joukolla. Juuri tästä syystähän isot yritykset ovat nykyään niin innokkaita ”ulkoistamaan”, toisin sanoen maksamaan vähemmän samasta työstä.†

Ehkä tämä(nkin) alan tekijöiden tilanteen yleinen kiristyminen on osaltaan johtanut myös välien kiristymiseen liiton sisällä.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat ehkä itsekin suhtautuneet itseensä jonkinlaisena eliittiporukkana: SKTL perustettiin aikanaan nimenomaan kirjallisuuden kääntäjien toimesta, ja pitkään liiton puheenjohtajaksi valittiin aina – hyvässä sovussa – nimenomaan kirjallisuuden kääntäjä. (Tässä oli se käytännön järki, että liiton puheenjohtaja joutuu olemaan alan kasvo myös julkisuudessa, kommentoimaan ja edustamaan, ja iso osa kääntämiseen liittyviä julkisuusasioita liittyi nimenomaan kirjallisuuden kääntämiseen.) Ehkäpä tästä on seurannut muissa jaostoissa huonoja fiiliksiä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että me kirjallisuuden kääntäjät olemme kokeneet saavamme viime vuosina omasta liitostamme perin kylmää kättä. Tämä tuli selväksi viimeistään parin viikon takaisessa syyskokouksessa, jossa kirjallisuuden kääntäjät saivat  kuulla olevansa lähinnä kiukutteleva kuluerä.**

Kiukuttelua ja kulujen aiheuttamista on ollut muun muassa toivomus, että kirjallisuudenkääntäjille tärkeiden Mikael Agricola- ja J.A. Hollo -palkintojen kärkiehdokkaiden julkistamistilaisuuteen voitaisiin saada rahaa muualtakin kuin jaostokokousten järjestämiseen tarkoitetusta jaoston ”kahvikassasta”. (Lopullisten voittajien palkintosummat tulevat toisaalta.) Lyhytlistoista tiedottamista ei myöskään saa missään nimessä sälyttää liiton palkkaaman tiedottajan harteille, vaan sen joutuvat hoitamaan jaoston palkattomat amatöörit.

Rahasta tuli riitaa myös Kirjailija-lehden alkusyksystä valmistunutta, kirjallisuuden kääntämistä monelta kantilta tarkastellutta numeroa tehtäessä. Kyseinen numero oli tarkoitus rahoittaa SKTL:n ja Kirjailijaliiton yhteisvoimin, mutta SKTL:n hallitus yritti pitkään torpata koko hanketta liian kalliina ja siksi, että sehän ei niinku hyödytä koko jäsenkuntaa, ainoastaan kirjallisuuden kääntäjiä. Lehteä oltiin lopulta kuitenkin juuri saamassa painoon, kun vedostiedostot nähnyt SKTL:n puheenjohtaja soitti päätoimittajalle ja ilmoitti, ettei SKTL maksa osuuttaan, mikäli lehdessä julkaistavasta kolmen kääntäjän keskustelusta ei poisteta paria viimeistä kappaletta. Jutun kirjoittaja kielsi poistamasta pätkää: siihen hänellä on jutun tekijänoikeuksien haltijana tietenkin oikeus. Valitettavasti hänen sananvapauttaan lopulta rikottiin, ja viimeiset kappaleet puuttuvat painetusta lehdestä.

(Tekstissä oli ollut jotakin niin kamalanhirveää kuin maininta siitä, että joukko kirjallisuudenkääntäjiä perusti viime keväänä Journalistiliiton alaisuuteen Kääntäjien ammattiosaston eli KAOSin yrittämään auttaa kääntäjien tukaloituvaa asemaa SKTL:n rinnalla.)

Sananvapaus on, niin kuin sen pitää ollakin, kirjallisuuden toimijoille äärimmäisen tärkeä asia. Puheenjohtajan ilmeisesti kenenkään kanssa neuvottelematta tekemän tempauksen vuoksi SKTL on menettänyt ainakin yhden kirjallisuuden alan kansallisen luottamustehtävän ja vahingoittanut välejään mm. Kirjailijaliittoon. Kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokous piti tällaista sananvapauteen puuttumista niin vakavana, että hyväksyi lokakuun kokouksessaan epäluottamuslauseen puheenjohtajaa kohtaan. Samaisen henkilön muuhunkin toimintaan lopullisesti ryytynyt jaoston toimikunta oli jo aikaisemmin ilmoittanut, ettei se jatka tehtävässään eikä SKTL:n jäseninä.

Viime vuoden syyskokous, jossa useampikin kirjallisuuden kääntäjä oli ilmaissut tyytymättömyyttään liiton viimeaikaista toimintaa kohtaan, oli pyytänyt ykkösjaostolta parannusehdotuksia. Jaoston nimeämä kolmihenkinen työryhmä – jossa minäkin olin mukana – laati muistion kehitysehdotuksista, jonka ykkösjaoston kokous hyväksyi. Keskeisiä ehdotuksia oli jaostojen itsenäisyyden vahvistaminen, eräänlainen sateenvarjo-organisaatiomalli, ja toivomus siitä että jäsenkunta tietäisi paremmin, mitä kukin kolmesta toimistohenkilöstä tekee ja kenen puoleen kannattaa milloinkin kääntyä. Muistiota ei otettu syyskokouksen esityslistalle, koska se oli kuulemma sävyltään niin ”negatiivinen”. Sittemmin ykkösjaoston puheenjohtaja lähetti moneen kertaan ykkösjaostossa käsitellyn ja hyväksytyn muistion ykkösjaoston sähköpostitiedotuslistalle, jonka jälkeen häneltä peruutettiin oikeudet käyttää ykkösjaoston tiedotuslistaa. Kun tieto tästä levisi muuta kautta, nousi sen verran haloota että oikeudet palautettiin muutaman päivän päästä.

Nyt kirjallisuuden kääntäjien jaosto on melkoisen hankalassa tilanteessa. Sillä ei ole puheenjohtajaa, sihteeriä eikä edustajaa liiton hallituksessa – koska toimikunnan jäsenet ovat eronneet liitosta – ja ainakin aktiivisemmista jäsenistä moni on ilmeisesti päättänyt äänestää jaloillaan. Tavallaan tämä on, kaikessa ymmärrettävyydessäänkin, typerää: juuri nyt tarvittaisiin aktiivisia toimijoita neuvottelemaan, sovittelemaan, vipuamaan liittoa sellaiseen suuntaan, että se pystyisi jatkossakin toimimaan kääntäjien ja tulkkien yhteisönä, julkisivuna, sananvapauden edistäjänä ja laadukkaan kääntämisen kellokkaana. (Ammattijärjestöhän se ei ole, eikä omien sääntöjensä mukaan voikaan olla.) Samalla kuitenkin tiedän itsestäni, että minulla ei ole henkistä kanttia siihen savottaan, etenkin kun niin monta niin uuraasti vapaaehtoistyötä tehnyttä toveria, kaveria ja ystävää on, enemmän tai vähemmän, ilkeilty, kiusattu ja vittuiltu liitosta ulos.

Niinpä luovun vuodenvaihteesta alkaen itsekin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäsenyydestä.

Toistaiseksi.

___
* Tarkka lasku on vaikeaa, koska yksittäinen liiton jäsen voi kuulua useaan eri jaostoon. Asiatekstinkääntäjien kakkosjaosto on suurin, mutta sen jäsenillä on luullakseni muita enemmän jäsenyyksiä myös muissa jaostoissa. Etenkin ns. harvinaisten kielten kääntäjät – ja ”harvinainen kieli” tarkoittaa melkein kaikkea muuta kuin englantia ja skandinaavisia kieliä – tekevät melkein säännönmukaisesti asiakirja- sun muita käännöstöitä kirjojen lisäksi, etenkin kun ei-englannista ja ei-ruotsista suomennetaan tolkuttoman vähän kirjallisuutta.
† Yrittäjällehän yrityksen ei tarvitse myöskään maksaa ns. sivukuluja, kuten eläkevakuutuksia. Yrittäjä maksaa ne itse, paljon kalliimmalla, siitä pienemmästä palkkiosummastaan, minkä lisäksi yrittäjä joutuu tietysti hankkimaan itse myös työvälineensä.
** Juuri näitä sanoja ei kukaan käyttänyt, mutta mm. liiton uuden varapuheenjohtajan kokouksessa esittämien kommenttien ilmapiiri oli nähdäkseni jotakuinkin tämänhenkistä.