Hän onnistuu hytkäyttämään spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa jo esikoisteoksensa ensisivuilla:
Suurin osa kirjailijoistamme toimii vielä vanhuksen verenkalkkeutumista potevan realismin lumoissa, ja kun kuvaamataiteemme voimakkaasti uudistuivat viimeksi kuluneella vuosikymmenellä, katsovat niiden edustajat nyt, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oikeudekseen levätä laakereillaan kuvitellen kehityksenkin pysähtyneen samaan kohtaan kuin he itse.
En seuraa kuvataiteita niin tiiviisti kuin pitäisi, mutta suomalainen kirjallisuus on ollut realismin lumoissa vielä kahdeksankymmentäviisi vuotta Olavi Paavolaisen (1903–64) esikoisteoksen Nykyaikaa etsimässä (Otava 1929) ilmestymisen jälkeen.
Tavallaan aika masentavaa, vai mitä? Ei siinä, kyllähän realistinenkin kirjallisuus pystyy parhaimmillaan kuvastelemaan aikaansa ja ajan tuntoja ihan mukavasti, ja muutamat tyyliltään realistiset romaanit ovat muodostuneet jopa klassikoiksi, mutta yhden ilmiöiden käsittelyn musertavan dominoiva asema suomalaisessa kirjallisessa kentässä on kyllä yksinomaan masentavaa. Onneksi tilanne on hyvää vauhtia muuttumassa, ja minäkin voin jossakin takarivissä ainakin pikkuisen röyhistää rintaani: Olen siellä minäkin, joukossa murtamassa vanhaa pakkovaltaa. Edes kirjallisuuden osalta.
En tosin tiedä, mitä Olavi Paavolainen mahtaisi ajatella nykyaikaisesta spekulatiivisesta fiktiosta, suomikummasta. Hän eli perin toisenlaisessa maailmassa, toisena aikana: etsin Nykyaikaa etsimässä -teoksen käsiini, koska sitä suositeltiin minulle hyvänä ajankuvana 1920-luvun suomalaisesta ilmapiiristä. Jossain mielessä kirja sitä tekeekin, mutta Paavolaisen Suomi oli hyvin paljon eriytyneempi ja luokkakuntaisempi kuin meidän nykyinen Suomemme (tokihan tietyt puolueet yrittävät kovasti saada aikaan uusia luokkarajoja ja alkavat jopa puhua asiasta jotakuinkin avoimesti). Paavolaisen suomalaiset piirit ovat Helsingin älykköjä, jotka luultavasti tuntevat Pariisia ja Berliiniä – jopa Yhdysvaltain itärannikon suurkaupunkeja – paljon paremmin kuin, no, sanotaan vaikka viipurilaisen rautatieläisen elämää. Tai viipurilaisen rautatieläisen tytärtä, joka kyllä opiskeli itsensä maisteriksi Helsingin yliopistossa, muttei jäänyt roikkumaan Paavolaisen nokkeliin piireihin vaan lähti matematiikan ja fysiikan opettajaksi Tampereelle ja Lahteen ennen kuin toteutti elämänikäisen haaveensa lähetyssaarnaajan työstä Kiinassa.
Omaa Suomeaan Paavolainen kyllä kuvaa mainiosti. Viime vuosien esseisteistä – sikäli kuin olen heitä edes vähän lukenut – Paavolainen erottuu siinä että hänellä tuntuu olevan loputtomasti energiaa olla innoissaan, innoissaan kaikesta uudesta sekä tekniikan että taiteen alalla, innoissaan siitä että ikkunat Eurooppaan ovat lennähtäneet auki, innoissaan siitä että maailma on muuttumassa. Hän ei totisesti katkerana kaipaa mitään (kuvitteellista) parempaa menneisyyden kulta-aikaa. Jotkut hänen innostuksensa kohteista tuottivat toki sittemmin perin katkeraa kalkkia hänen itsensäkin juotavaksi – hän intoilee esimerkiksi italialaisesta futuristiliikkeestä, joka jo 1920-luvun lopulla oli sitoutunut ja sulautunut Benito Mussolinin fasisteihin. Toisaalta Paavolainen osaa olla myös yllättävänkin ennakkoluuloton: vaikka hän kuvaileekin Venäjän vallankumousta ”uusimman ajan historian suurimmaksi tragediaksi” [siihen mennessä, sanoisi nykylukija], hän kykenee varauksitta arvostamaan Neuvostoliiton ensimmäisen vuosikymmenen tuottamia taiteellisia helmiä, Malevitšin ja kumppaneiden konstruktivismia sekä Sergei Jeseninin ja Vladimir Majakovskin kaltaisia runoilijoita.
Paavolainen pohtii myös runsaasti 1920-luvun alastomuusinnostusta, sen suhdetta moraaliin, sekä moraalinvartijoiden vanhakantaista närkästystä, joka parhaimmillaan meni niin naurettaviin mittoihin että veistotaiteen vanhojen mestariteosten sukuelimiä peitettiin jälkikäteen viikunanlehdillä. Suomessahan riideltiin vielä tähänkin aikaan, oliko sopivaa että Helsingin Kauppatorilla, kaikkien nähtävänä, oli Ville Vallgrenin veistämä alastoman pariisittaren kuva, tai Hugo Simbergin Tampereen Johanneksenkirkon friisissä köynnöstä kantavia alastomia poikia. Niissä suhteissa maailma ei ole juurikaan muuttunut, iltalehdet tuntuvat edelleenkin keräilevän klikkauksia tekopyhillä hihihi-jutuillaan jonkun julkimon juhlatamineen raosta vilahtaneesta perskannikasta.
Toisinaan Paavolainen malttaa huomata tosin myös asioiden kääntöpuolia: romanssi Pariisin kanssa ei estä häntä näkemästä niitä kodittomia, vammaisia ja rampoja, jotka öisin nousevat siltojen alta häiritsemään kutsuilta palaavan intelligentsijan esteettistä silmää.
Mutta onko Pariisin yöelämä mitään »modernia»? Muuttuuko suomalainen ihminen moderniksi, jos hän rupeaa ryypiskelemään ja jatsaamaan? Sitä eivät totisesti usko ketkään muut kuin eräät keski-ikäiset pikkuporvarisrouvat, jotka muuttavat Helsinkiin ja leikkaavat itselleen polkkatukan juuri silloin kun ensimmäiset harmaat hiukset alkavat ilmestyä. Ja mitä on sitten se moderni »rohkeus» jota nuoret kirjailijat näissä nykyajan kuvauksissaan muka ovat osoittaneet? Se on rohkeutta, joka on naurettavaa, koska se vain tyytyy kuvailemaan mutta ei taistelemaan; rohkeutta jolla ei ole mitään eetillistä siveellistä kantavuutta, koska se ei päädy muuta kuin itkuun, katumukseen ja synnintuntoon osaamatta luoda mitään uutta moraalia, uutta elämäntotuutta, uutta siveellistä periaatetta.
Samaan vuonna 1961 ilmestyneiden Valittujen teosten ykkösniteeseen sidottu Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) keskittyy puhtaammin Paavolaisen kriittisiin (tai pitäisikö sanoa, Paavolaisen mukavan vanhahtavan kielen mukaisesti, »kriitillisiin»?) näkemyksiin suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Sivalluksia saavat niskaansa luullakseni kaikki ajan nimekkäämmät nousukkaat, Mika Waltaria myöten – vaikka toisessa esseessä hän nostaakin Waltarin yhdessä Unto Seppäsen kanssa lupaavimpien kärkeen: Paavolainen arvostaa Waltarin kykyä yhdistää laatukirjallisuuteen viihteellisiä aineksia.
Suursiivous tuli kaksikosta luettua hieman huitaisevammin, sillä oman työni lähdemateriaalina Nykyaikaa etsimässä oli kiistämättä tärkeämpi. Molemmissa viehätti kyllä Paavolaisen vilpitön ja avoin omahyväisyys, juuri sellainen mille on näin vuosikymmeniä myöhemmin niin kovin helppoa ja halpaa naureskella. Lennokas kieli on runsasta, rikasta, eloisaa ja – niin kovin vanhahtavaa, hankaline ja huonosti toimitettuine lauserakenteineen. Paavolainen ylpeili näissä varhaisteoksissaan kirjoihin ja lehtiartikkeleihin painetusta merkinnästä ”kuvitussuunnitelma kirjoittajan”, ja tämän 1960-luvun alun versionkin taitto kuvineen on varsin toimivaa ja tekstin kulkua tukevaa.
Paavolaista pitäisi epäilemättä lukea enemmänkin. Optimismi ja omahyväisyys karisivat varsin pian, ja vaikka Synkkää yksinpuhelua onkin pidetty kelkkansakääntäjän jälkiviisasteluna, se on yhdessä ainakin Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan sekä Ristin ja hakaristin ohella merkittävää ajankuvaa.
Kunhan keritään. Nyt minun on palattava takaisin Kiinan tasavallan historiaan, ja pinon päällä on Shanghain lentokentän kirjakaupasta hankittu teos, joka aiheen, pikavilkaisun ja kuvituksensa perusteella saattaa olla erittäin epämiellyttävä lukukokemus. Epämiellyttävä, mutta tässä tapauksessa välttämätön.
