New Orleans, New York. Katrina ja Sandy. Kiinnostavaa kyllä, kahden peräkkäisen illan konsertit liittyivät kahteen myrskyvaurioita – pahempia tai lievempiä – viime vuosina kärsineeseen yhdysvaltalaiskaupunkiin.
Huvilateltta Goes Tremé oli jossakin mielessä ihan osuva otsikko sunnuntai-illan kattaukselle: musiikki oli louisianalaista, saman tyylistä mitä mainiossa Tremé-televisiosarjassa kuultiin, mutta toisaalta lavalla ei nähty juurikaan itse sarjassa esiintynyttä väkeä. Mutta toisaalta: parin vuoden takaisen reissun puolentoista vuorokauden New Orleans -kokemuksen jäljiltä voisi kyllä väittää, että juuri tämänoloista musiikkia voisi hyvinkin päästä kuulemaan, kun vaeltaisi muutaman korttelin verran Bourbon Streetiä kaupungin ranskalaiskorttelissa ja poikkeasti kapakkaan tai pariin.
(Huvilateltassa tosin oli aika paljon vähemmän kännikkäitä.)
Cedric Watsonin ja Dirk Powellin viisihenkinen yhtye antoi ensin tunnin kattauksen juurevaa cajunia ja zydecoa. Tekijämiesten käsissä Louisianan maaseudun enimmäkseen (alunperin) ranskankielisen kreoliväestön perinnetanssimusa kulki komeasti. Haitarit ja viulut vinkuivat, ja teinihiphopparin näköinen nuori neiti (jonka nimeä en pikagooglauksella onnistunut löytämään) rapsutteli pyykkilaudasta napakkaa komppia. Tuli mieleen paljon, paljon mukavia muistoja Queen Idan 1980-luvun Tavastian-keikoilta, jotka olivat minulle ja monelle muulle peruskurssi tällaiseen meininkiin.
Siinä missä Cedric Watson nähdiin Tremén ykköskaudella, Huvila-illan toisen yhtyeen laulajaa John Bouttéa kuultiin kaikkina kausina sarjan tunnussävelmän laulajana. Tällä kertaa Bouttélla oli mukanaan klarinetistin, kontrabasistin ja kitaristin trio. Musiikki nojasi New Orleansin perinteen jazzimpaan laitaan – sovitusten puolesta. Sävellysmateriaali oli enimmäkseen tuoreempaa. Mukana oli bluesia, Annie Lennoxia, soulia ja kertakaikkisen komea versio Leonard Cohenin ”Hallelujahista” – tosin pikemminkin Jeff Buckleyn coverversion hengessä.
Säestävä trio oli erinomainen ja taivutteli laulun kuin laulun mukavasti nykivään neworleansilaisrytmiikkaan, mutta Boutté vei kyllä laulajana koko show’n. Hänellä on vanhan polven soulmiehen ote, asenne ja hyvin samcookemainen ääni, joka toimi erinomaisesti tässä musiikissa ja tässä kontekstissa.
Keikan lopuksi Watsonin ja Powellin bändi palasi lavalle ja molemmat ryhmät vetivät kimpassa Tremén tunnusmelodian. Hieno ilta, mutta olisin kyllä kaivannut mukaan enemmän sellaista vähän uudempaa ja funkympaa New Orleans -meinikiä. Sellaista mitä vaikkapa Neville Brothers tai Dr. John ovat viime vuosina tehneet. Se oli kuitenkin televisiosarjankin oleellista pohjavirettä.
* * *
Maanantai-illaksi sali vaihtui Huvilateltasta Musiikkitalon suureen saliin, ja selkänojattomilla vaneripenkeillä monta iltaa kärsinyt kroppa nautti hyvin muotoilluista, pehmustetuista istuimista. Tällä kertaa salin ylikaikuisa akustiikkakaan ei häirinnyt: istumapaikka oli lähempänä lavaa kuin viimekesäisellä Patti Smithin keikalla, ja toisaalta tämän illan musiikki sopi paremmin salin ominaisuuksiin.
Laurie Anderson tuli nähtyä Huvilateltassa vuonna 2009, silloin Serth Calhounin ja Lou Reedin säestämänä. Nyt hänen, eh, bändinään oli Kronos-kvartetti, jonka tulin nähneeksi Espoon April Jazzissa joskus 1990-luvulla. Andersonin ja (tämän illan yleisön joukosta bongatun) Kimmo Pohjoisen kanssa tekemiensä projektien ohella (hah!) Kronos tunnetaan ennakkoluulottomana jousikvartettina, joka on aukaissut klasaripuolen(kin) yleisön korvia monelle musiikkityylille, ilmaisutavalle ja säveltäjälle, joista kuulijat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan tykkäävänsä.
Laurie Andersonin Landfall on monessakin mielessä hyvin laurieandersonmainen teos. Siinä yhdityy visuaalinen puoli, kiinnostus kieleen ja kirjoitusjärjestelmiin, maalailevat äänimaisemat, puhelaulu, muokattu ääni, syntetisoijat, sähköviulu ja elektroniset rytmit. Tällä kertaa lisäaineksena oli siis jousikvartetti.
Landfallin tarina alkaa ja päättyy Sandy-myrskyyn New Yorkissa, mutta välillä se poikkeilee suuntaan jos toiseenkin. Veden, tuulen ja tulvivien kellareiden lisäksi puolentoista tunnin aikana ehditään pohdiskella muun muassa sukupuuuttoon kuolleiden eläinlajien määrää – lähestulkoon esitelmän verran. Musiikki vaihtelee hitaasta leijumisesta kulmikkaaseen biittiin. Kronoksen nelikko pääsee ottamaan soittimistaan irti melkoisen valikoiman soundeja, säveliä ja hälyääniä, joita Anderson itse täydensi sähköviululla ja syntetisoijalla. Joissakin kohdissa teos tuntui etenevän kovin hitaasti, mutta kyllä kokonaisuus toimi. Useampia kuuntelukertoja se kyllä vaatisi. Tämä yksi kerta jätti mieleen paljon tarkempaa perehtymistä vaativia asioita.
