En voi väittää olevani kovin hyvin perillä Kalervo Palsan elämänvaiheista. Hänen taiteestaan on vahva mielikuva: niitä maalauksia on vaikea unohtaa, jos ne on kerran nähnyt. Tai Eläkeläinen muistelee -sarjakuvakirjaa, sen puoleen. Ne ovat väkevää tavaraa, piti niistä sitten tai ei. Täynnä ahdistusta, angstia, seksuaalista turhautumista, epätoivoa, niin mustaa ja julmaa huumoria että sille on pakko nauraa silkkana itsepuolustusreaktiona vaikka ei näkisikään hommassa mitään hauskaa.

Kun Rosa Liksomin ja Kristian Smedsin näytelmä Palsa – ihmisen kuva alkaa keskiyöllä ja monologin ilmoitetaan kestävän kolme tuntia ilman väliaikaa, aihetta edes pintapuolisesikaan tunteva katsoja odottaa jotakin samanlaista kokemusta. Alkuun vaikutelma vahvistuu: yleistö päästetään ukkossateesta Kansallisteatterin isoon saliin, jonka metalliesirippuun heijastetaan kuvaa Kittilän kunnan nettisivuista: näkymätön selailija etsii sivuilta mainintaa Palsasta tai hänen työpajastaan (ja kuolinmökistään) Getsemanesta, mutta turhaan. Yhä edelleen.

Sitten tapahtuu sama kuin Smedsin parin vuoden takaisessa Mr Vertigossa: Yleisö johdatetaan näyttämön sivusta itse lavalle, jonne muodostuu pyöreä katsomo, keskellään teatterilavan pyörivä osa liikkeessä, sen keskellä koroke jossa ovat muusikko Timo Kämäräinen ja tavoittamaton nainen Aina Bergroth. Korokkeen ympärillä ja sivussa pyörii ikuista kehäänsä Kristian Smeds, joka esittää – tai on esittävinään – itseään Kalervo Palsaa. Seinälle heijastuvat natsilipun päälle Janten lait.

Ei, pian selviää ettei näytelmä sittenkään kerro siitä kuinka ahdasmielinen yhteisö tukahduttaa poikkeusyksilön. Angsti ja ahdistus muuttuvat nopeasti Smeds-mäiseksi karnevalismiksi, joka sekään ei ole, tietenkään, pohjimmiltaan erityisen hilpeää. Näytelmästä tulee lopulta enemmänkin Smedsin hätähuuto pohjoisen taiteilijoille kuin taiteilijoiden puolesta: Älkää sortuko siihen mihin palsat, lammet, mukat ja reidarit, lähtekää pois pikkukylästä, hakekaa apua ja hakekaa uudelleen, jos sitä etten ensimmäisellä kerralla saa. Hakekaa apua niin kauan kunnes saatte, älkää hakeko apua alkoholista, sillä alkoholi ei auta. Sivaripaikkakunnaltani Muhokselta – joka ainakin muistikuvissani näyttää ihan samalta kuin Kittilän kunnan keskustaajama nettisivujen kuvissa – lähtenyt ohjaaja-Smeds tuntee olevansa henkisesti samaa joukkoa kuin Palsan kaltaiset itsensätuhoajat, yhdellä erolla: hän on selvinnyt hengissä, oppinut jotakin ja jatkaa taiteen tekemistä ihan silkkaa jääräpäisyyttään. Ei ole antanut periksi. Ylitorniolaisesta Rosa Liksomista voi tieten sanoa samaa.

Kolmituntinen melkein-monologi kesti, ällistyttävää kyllä, koko mittansa, säilyi kiinnostavana ja toimivana (vaikka takalisto protestoikin kovia puupenkkejä). Ja oli siinä eräänlainen väliaikakin. Niin, ja kossuvissytarjoilu. Teos on mahdollista nähdä vielä ensi lauantaina. Jos lippuja vielä saa, kannattaa mennä näkemään.

• Tweet
• Pin It