Äsken katselin 25. lukuun kirjoittamaani tekstiä ja, vaikka pähkäilin, en keksinyt mitä siihen pitäisi lisätä. En myöskään keksinyt enää yhtään uutta täydennystä lisättäväksi kahteenkymmeneenneljään aikaisempaan lukuun. Joten uskottava se on: Paluun ensimmäinen versio on nyt valmis.

Hetkittäin hanke on hirvittänyt. Kun kyseessä on itsenäinen jatko-osa Alshainiin, on tietysti otettava huomioon edellisen kirjan tapahtumat: loppuviikosta tulinkin huomanneeksi – kun etsin vuosia sitten kirjoittamastani teoksesta erästä detaljia – että nyt kirjoittamani teksti on pikkuriikkistä pahemmin ristiriidassa eräiden Alshainin lopussa mainittujen asioiden kanssa. Onneksi siistihkö paikkaaminen ei ollut mitenkään mahdotonta eikä tolkuttoman työlästä. Joku voi ehkä valmiista kirjasta huomata mihin jouduin tekemään pikkukiemuran, mutta sille ei mahda mitään. Tällä mennään.

Oli myös otettava, alusta alkaen, huomioon Alshainin rakenne ja noudatettava sitä myös tässä: viisi osaa, jokaisella oma kertoja, jokaisessa osassa viisi (numeroimatonta tai nimeämätöntä) lukua.* Kaikki vuorovaikuttavat keskenään. Kaikki kokevat – tavalla tai toisella – saman yksittäisen tapahtuman, mutta sen merkitys on heille erilainen. Alshainissa oli kyseessä eräänlainen detalji, jonka merkitys tosin paljastuu kirjan loppua kohtaan suuremmaksi kuin miltä aluksi näyttää. Paluussa kyseessä on kaikkien kertojien – ja monien muiden – kohdalla iso, dramaattinen, ja hengenvaarallinen tapahtuma. Kyseinen tapahtuma mainitaan jo Alshainissa. Uuden kirjan rakenteessa on vielä yksi kommervenkki, jonka sain päähäni teosta hahmotellessani ja jonka onnistuin ainakin tähän ensimmäiseen versioon toteuttamaan mielestäni ihan kelvollisesti.

Varsinainen kylmä rinki -tekijä tämän kirjan kirjoittamisessa oli perinteisesti kirjalle laatimani huolellinen ja kohtuullisen yksityiskohtainen lukusuunnitelma, jossa on sivukaupalla ranskalaisia viivoja: tässä luvussa X tekee tätä ja kohtaa ohimennen Y:n ja ajattelee tuota. Tälläkin kertaa tein lukusuunnitelman, jota en sitten loppujen lopuksi noudattanut kovinkaan hyvin. Alun perin hahmottelemani kertojat – kunkin osan päähenkilöt kyllä pysyivät alunperin ajatellussa kuosissaan – yhtä lukuun ottamatta. Heidän järjestyksensä muuttui moneen kertaan, ja ensimmäistä osaa lukuun ottamatta lukusuunnitelmasta sitten loppujen lopuksi jäi kokonaan puuttumaan luvuittainen suunnitelma. Annoin homman mennä eteenpäin ns. perstuntumalla. Koska edellä mainittu, jokaista kertojaa yhdistävä tapahtuma on niin iso juttu, minulla oli sentään kohtuullisen hyvä käsitys siitä mitä lukuihin piti saada. Sitä ei vain tullut missään vaiheessa kirjattua suunnitelmaan. Pari kertaa kävi kyllä niinkin, että jouduin miettimään yön yli keksiäkseni kertojalleni mielekästä tekemistä yhden luvun verran ennen kuin hänen pitää olla siinä paikassa mihin hänen tulee päätyä, mutta jotenkin sellaista aina löytyi viimeistään parin yön nukkumisella. Karstan kanssa koettua epätoivoiselta tuntunutta jumivaihetta (jota hoitelin kääntämällä välillä loppuun Jonathan Tropperin romaanin Kuinka lähestyä leskimiestä) ei tällä kertaa tullutkaan.

On toisaalta ilahduttavaa huomata, että en ole kangistunut kaavoihini. Toistaiseksi jokainen kirja on syntynyt hieman erilaisella työmetodilla. Tällä kertaa en aina edes pitänyt ihan tarkkaan kiinni normaalista lineaarisesta kirjoittamistavasta, vaan esimerkiksi viimeisen luvun viimeinen kappale – kirjan kolme loppuvirkettä – oli valmiina omassa tiedostossaan jo ennen kuin neljää edellistä lukua oli edes aloitettu.

Tämä tekstiversio (joka kulkee nyt tylsästi nimellä ”1.0”) ei vielä pääse kustannustoimittajan eikä ateljeekriitikkojen luettavaksi. Pidän nyt puolisentoista viikkoa lomaa (ainakin tämän kirjan) kirjoittamisesta ja palaan sitten tekstin pariin toivon mukaan vähän toisenlaisin katsein. Muuta kirjoittamista kyllä on lähitulevaisuudessa tiedossa: käännösten korjauksia, teksti kesän Finnconin ohjelmalehtiseen, toisen Finncon-kunniavieraan novellin käännös, noin ensi alkuun. Tekemistä riittää.

___

* Alshainin ykkösosassa oli tosin lopulta kuusi lukua, koska ensimmäisestä tuli niin pitkä että se oli mielekkäämpää jakaa kahtia.

• Tweet
• Pin It