Sähkökirjallisuudessa on puolensa. Muistilehtiön kokoiseen kapineeseen mahtuu valtava määrä netistä ladattua tavaraa ”tämä pitäisi joskus lukea”- ja ”tätä en olekaan aikoihin lukenut” -kategorioista, vaikka valikoiman rajoittaisikin vain yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksiin (jotka, tekijänoikeuksien vanhennuttua, ovat vapaasti ladattavissa vaikkapa Project Gutenbergin sivuilta). Mukana vaikkapa junamatkalle saa valtaisan valikoiman luettavaa kulloiseenkin mielentilaan sovitettavaksi.

Rudyard Kiplingin (1865–1936) poikakirja Meren urhoja (Captains Courageous, 1897) kuuluu minun tapauksessani jälkimmäiseen kategoriaan ja on yksi niitä teoksia jotka synnyttivät minussa elinikäisen viehtymyksen purjelaivoihin.

Teoksen tarina on jotakuinkin suoraviivainen perinteisessä poikakirjain tervehenkisyydessään: pilalle hemmoteltu rautatie- ja kaivosmiljardöörin poika Harvey Cheyne Jr. putoaa Eurooppaan matkalla olevan matkustajahöyryn kannelta pian sen jälkeen, kun laiva on lähtenyt New Yorkista. Hänet pelastetaan pienelle matalikkokalastuskuunarille. Kuunarin kippari Disko Troop ei usko teinipojan sekavilta vaikuttavia jorinoita miljoonista ja siitä suunnattomasta palkkiosta, joka laivan väkeä odottaisi kunhan poika toimitettaisiin maihin: kalastuskausi on vasta alussa, eikä rantaan palaaminen löisi leiville. Pojalle annetaan ainoaksi mahdollisuudeksi jäädä kuunarille muutamaksi kuukaudeksi töihin kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkalla ja, yhden kunnon läimäytyksen ja yhden yön miettimisen jälkeen, poika suostuu. Hän alkaa ystävystyä kipparin pojan Danin kanssa ja kasvaa, aikuistua ja saada työmiehen kovettumia kämmeniinsä. Kun kuunari Tässä ollaan (We’re Here) sitten palaa kotisatamaansa, kippari-Troopia ja muuta miehistöä odottaa yllätys: hullun pojan jutut olivat sittenkin aivan tosia. Muutama kuukausi merellä kunnon töissä on kuitenkin muuttanut ja aikuistanut poikaa melkoisesti, niin että isällä ja hermoheikolla äidillä on totuttelemista kuolleista palanneesta pojastaan kuoriutuneeseen rehtiin merenkävijään.

Nyt, aikuisena lukiessa, Kiplingin tekstistä huomaa uusia tasoja. Nuorempana sitä ei osannut ajatella aikalaisromaanina eikä yhteiskunnallisena kommenttina. Kirjan tekemisen aikaan Yhdysvaltain Vermontissa asunut Kipling avaa keskiluokkaiselle, ”sivistyneelle” itärannikon lukijakunnalleen maailmaa, joka on aivan heidän vieressään mutta josta he eivät tiedä mitään. Merielämän tervehenkisen, rehdin toveriuden rinnalla aikuislukijan silmä huomaa kuvaukset ahdistavasta köyhyydestä ja särkkäkalastuskuunarien maailman hengenvaarallisuudesta – ja sivistyneistön maailman välinpitämättömyydestä tätä kaikkea kohtaan: matkustajahöyry ajaa sumun keskellä erään kuunarin upoksiin, eikä edes pysähdy auttamaan henkiinjääneiden pelastustyössä. Lopussa ollaan muistotilaisuudessa, jossa luetellaan päättyvän kalastuskauden aikana menehtuneiden gloucesterilaiskalastajien nimiä: pienestä satamakaupungista on menetetty toista sataa isää, poikaa ja aviomiestä. Rannalla odottavien vaimojen, äitien ja tyttärien osana on viettää suurin osa vuodestaan yksin kaivaten ja peläten meren viljaa pyytävien rakkaidensa hengen puolesta.

Niin eskapistisen viehättävältä ja romanttiselta kuin särkkäkalastuskuunarien maailma nykyään tuntuukin, on aivan hyvä että sellaista maailmaa ei enää kukaan joudu oikeasti elämään. Ainakaan täällä ns. länsimaissa. Muun maailman kalastajien tämän päivän elämän romanttisuus nähdään vasta seuraavien sadan vuoden kuluttua, jos silloinkaan.

Nyt, alkuteosta ensi kertaa lukiessa, huomio kiinnittyy siihen, että vuoden 1958 laitoksen suomentanut Hannes Korpi-Anttila on aika tavalla häivyttänyt alkutekstin gloucesterilaisten mehevää murteellisuutta, vaikka meritermistö onkin ollut aivan hyvin hallussa: tässä hengessä nuortenkirjoja tietysti aina  suomennettiin ennen kuin murteiden käytöstä tuli hyväksyttyä vuosikymmeniä. (Minua on kyllä aina viehättänyt kirjassa laivan perästä käytetty sana ”tyvipää” – en tiedä onko se ”oikea” meritermi missään suomen murteessa, mutta asiayhteydessään se toimii oikein hyvin.) Joku voisi palkata vaikkapa Tapio Koivukarin työstämään uutta suomennosta, joka tekisi lopultakin oikeutta Kiplingin kielelle. Raumalaishenkinen jaaritus sopisi loistavasti tämän kirjan särkkäkalastajien suuhun.

• Tweet
• Pin It