Viikonloppu on ollut musiikillisesti monipuolinen. Eilen tuli käytyä – vuorokauden varoitusajalla – Uuden musiikin kilpailun finaalissa Espoossa, kun minut pyydettiin puhumaan aikamatkailusta tapahtuman netti-etko-osuuteen. (Minun osuuteni löytyy suunnilleen 24 minuutin kohdalta YLE Areenan UMK-tallenteesta.) Itse häppeningin musiikkikin enimmäkseen viehätti korvaa. Finaaliin oli valikoitunut varsin kelvokkaita lauluja. Itse olen tietysti vähintäänkin periaatteellisen epäluuloinen ”elävään musiikkiin” josta suurin osa tulee taustanauhalta tai -kovalevyltä, mutta kuultiinhan tilaisuudessa sentään elävää laulantaa niiden nauhojen päälle. Livenä artistien laulu kuulosti paljon komeammalta kuin esimerkiksi semifinaalin lähetyksessä, joten oli helpompi olla samaa mieltä jotakuinkin vieressämme istuneiden tuomarien kanssa vokaalisuoritusten kehittymisestä.
Euroviisut ovat sitä paitsi osa kulttuuriperimääni. Ensimmäinen kappale jonka muistan viisuista nähneeni telkkarissa on Vicky Leandrosin (edelleenkin upea) ”Après toi”, joka voitti vuoden 1972 viisut. (Itse asiassa muistan paremmin laulun esikatseluvideon, jossa laulajan taustalla näkui vihreitä ja punaisia muoviputkia – jos muistan oikein.) Äitini oli sitä paitsi toimittajana paikan päällä lukuisissa viisuissa 1970-luvulla, taisi olla jonkun kerran 60-luvullakin: ainakin hän on kertonut olleensa mukana siinä porukassa, joka kuuli sen vuotisen Suomen edustajan Viktor Klimenkon laulavan iltabileissä venäläisiä lauluja, ja kannusti tätä levyttämään venäjäksi. Viki levytti ja loppu on historiaa. (Muista äidin tarinoista kyseisen vuoden viisujen suhteen minä sitten vaikenen sitäkin jyrkemmin.)
Tuossa hupaisassa pikku haastattelussa oli kysymys, joka oli minulle kerrottu jo ennen lähetystä valmiiksi ja olin vähän pohtinutkin mitä siihen sanoa, mutta samalla kun kysymystä minulle sitten esitettiin, muutin vastaukseni ja olen ratkaisuun huomattavan tyytyväinen. Että mitäkö tämän hetken artisteja haluaisin esittää vuodesta 3000 tulevalle aikamatkailijalle? No tietenkin sen, miten monenlaista, monikulttuurista musiikkia nykyään tehdään! Jos yhdeksänsadankahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua tiedetään yhtään mitään meidän aikamme musiikista, silloin tiedetään muutama harva nimi (keitä ne sitten lienevätkään). Mutta kun nykyään tehdään paljon muutakin, erilaista ja kummallista musiikkia, ei huonompaa eikä parempaa kuin ilmeisimmät (minunkin) vastaukset, mutta toisenlaisempaa. Tämä on tämän ajan musiikin suuri, vahva asia.
Sopivasti sunnuntai onkin kulunut ihan erilaisen musiikin parissa. Espoolainen urheiluhalli vaihtui (akustisesti melkein yhtä kyseenalaiseen) Paavalin kirkkoon ja päivän pop Johann Sebastian Bachin Johannes-passioon.
”Muistelinkin, että sä pidät Bachista”, totesi esityksen jälkeen yhdessä mukana olleista kuoroista (Tikkurilan laulajat) laulava ystävä. Kyllä. Kaverini Kimmo opetti minua kuuntelemaan Bachia ollessani parikymppinen, eikä asiaa lainkaan haitannut, että silloin tuoreehko muusikkosankarini Jack Bruce on joskus julistanut Bachin ”maailman parhaaksi basistiksi”. En ole viime vuosina kuunnellut kovinkaan paljoa vanhan mestarin musiikkia – jotakuinkin kaikki Bach-levyni ovat yhä vinyylejä – enkä ole hirveästi käynyt koskaan ns. vanhan musiikin konserteissa, mutta kun kerran ystävä kutsui, oli sopiva päivä jnpp. Ja kyllähän tuo kannatti.
Paavalin kirkon iso, kaikuisa, yksilaivainen sali oli täpötäynnä ja jouduin tyytymään penkkiin salin perällä, minkä ansiosta paljon musiikin yksityiskohdista katosi kaiun sekaan. Parikymmenhenkisen Galantina-barokkiyhtyeen, solistien ja ison kuoron ilmaisun voima ja väkevyys kuitenkin välittyi hienosti. Bachin monet melodiat ovat perin tuttuja hänen omien sävellystensä ohella monista muista yhteyksistä, mutta tällaisessa isossa teoksessa tutut ainekset vuorottelevat varsin mallikkaasti äkkiväärien koukkausten ja rytmimuutosten kanssa.
Omaan korvaani etenkin resitatiiviosissa – niissä missä varsinaista Johanneksen evankeliumin pääsiäistarinaa kuljetetaan eteenpäin – rytmi oli aivan liian laahaava. Toisaalta etenkin näin kaikuvassa tilassa räväkämpi tempo olisi tehnyt tekstistä ja osin musiikistakin kovin helposti muodotonta puuroa (ja laulajilla olisi ollut vieläkin rankempi homma: laulettavaa on paljon, eikä se ole helppoa). Koraali- ja resitatiiviosuuksien välille jäävät tauot tuntuivat lisäksi syövän dramattista kaarta: usein kuoro vastasi resitatiivitekstiin, ja resitatiivi jatkoi kuoron jälkeen joskus jopa samaa virkettä, jolloin muutaman sekunnin tyhjä kohta katkaisi kiusallisesti ajatuksen. Esitystradition lisäksi tauotus johtui tietysti soittaja- ja laulajakombinaatioiden sekä myös kuoronjohtajien vaihdoksista: tämä toteutus toimi monille heistä opinnäytteenä.
Solistisista suorituksista mieleen jäivät ennen kaikkea alttoaariat, jotka – barokkitavan mukaan – esitti mieslaulaja. Kontratenori David Hackston, mainio mies, on tuttu kääntäjäkuvioista ja minulla on ollut tilaisuus kuulla hänen lauluaan vähän intiimimmässä tilassa, mutta ei voi väittää etteikö hänen äänensä olisi soinut vallan huikeasti myös isossa hallissa.
Hieno keikka. Kuorojen vuoden mitainen harjoittelukausi kuului, jopa tällaisen barbaarinkin korvaan. Pitäisi käydä enemmän myös barokkikeikoilla ja muuta elävää vanhaa musiikkia kuulemassa.
