Lauantaiseen bloggaukseen liittyen vielä: Lasten ja nuorten vähäisempi kiinnostus huippu-urheilua kohtaan saattaa hyvin johtua siitä, että kunnianhimoisilla – mitä sillä sitten tarkoitetaankin – on demokraattisehkossa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa muitakin tapoja ja teitä päteä. Esimerkiksi opiskella.
Kilpa- ja huippu-urheilun merkitys yksilön sosiaalisen aseman kannalta on suurin yhteiskunnissa, joissa on vaikeaa tai mahdotonta nousta muuten köyhyydestä (laillisin keinoin, siis). Mitä suuremmat tuloerot, mitä suurempi köyhällistö, mitä maksullisemmat opiskelumahdollisuudet, sitä todennäköisempää että nousukkaat ovat rahansa tienanneet nimenomaan urheilemalla. Näissä tapauksissa voittamisen nälkä voi olla hyvinkin konkreettinen tunne. Niille harvoille, jotka kykenevät yrittämään köyhyydestä pyristelyä edes tällä keinolla.
No, EK ja sen poliittinen siipi Kokoomus pyrkivät tietysti tekemään parhaansa Suomen saamiseksi takaisin tällaiseksi urheilumahdiksi.
muuan kilpaurheilija sanoi kun häntä lehtijuttua varten haastattelin: ”Onnellisesta lapsesta ei tule koskaan kilpaurheilijaa.” Siinä voi olla vinha perä.
Anneli, väitteessä voi olla perää.
Taitelijoita analysoidaan nykyään turhankin paljon heidän lapsuuden traumojensa kautta, toivottavasti tämä huono ja laiska tapa ei leviä urheilukirjoittamiseenkin.