Viime viikon New Scientistissä haikailtiin elämään sattumanvaraisuutta. Netin ravintola-arvostelut, reittipalvelut ja GPS:t ovat loistava asia, mutta ne kiistämättä heikentävät mahdollisuuksiamme törmätä uusiin asioihin vahingossa – siksi että olimme menossa jonnekin, mutta eksyimme ja törmäsimme sitten… tähän makeaan/kammottavaan/upeaan/pelottavaan juttuun. Tai ihmisiin.

Artikkeli vetosi minuun siksikin, että luin sitä pienen hiljaisen aamiaishetken aikana Ruovedellä Muusikoiden.netin jokavuotisessa tapaamisessa. Porukalla on tapana kokoontua johonkin leirikeskukseen pariksi päiväksi juttelemaan, soittelemaan, rentoutumaan, ottamaan kuppia, olemaan mukavia toisilleen. Päädyin soittamaan, ensimmäistä kertaa elämässäni, nelkyt-viiskytlukuista jazzia tilapäiskokoonpanossa, jossa oli mukana eläkkeelle jäänyt lääketieteen tutkija, keväällä laulun ammattilaiseksi valmistunut nuori nainen (joka soitti alttosaksofonia), äänitekniikan ammattilainen ja vielä kaksi perin eri-ikäistä tyyppiä, joiden elämästä ja tekemisistä en tiedä mitään ja jotka tapasin ensimmäistä kertaa paikan päällä. Muun porukan joukossa oli musiikin (tai musiikkitekniikan) ammattilaisia, vakavia harrastajia, kaikenlaista sakkia eri puolilta maata. Osan kanssa halattiin kun tavattiin pitkästä aikaa, monen kanssa kohdattiin ensimmäistä kertaa. Ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikista oli hyvä ajatus kokoontua pariksi päiväksi jonnekin soittelemaan, jutustelemaan ja viettämään mukavaa aikaa.

Isä totesi aikoinaan, että ainoa hyvä puoli armeijan käymisessä on, että joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa. Huomasin itse sittemmin, että sama pätee siviilipalvelukseen. Sama pätee, yhtä lailla, moniin harrastuksiin.

Ihminen tarvitsee rutiineja – ystäviä, jatkuvuutta – mutta ihminen tarvitsee myös sattumanvaraisia kohtaamisia elollisten ja elottomien asioiden kanssa, sellaisia joista ei ole etukäteen lukenut ruokalistaa ja nähnyt, montako tähteä edelliset kävijät ovat antaneet. Joskus on hyvä (antaa) johdattaa itseään harhaan.

(Koska elämme nykyaikana, there’s an app for that, kuten New Scientistin juttu toteaa.)

Tämä pätee isompiinkin asioihin. Moni poliitikko ja talouselämän edustaja vaatii nykyään koululaisia päättämään tulevasta urastaan jo ennen lukiota. Epätervettä, suorastaan vahingollista sekä ihmisille että yhteiskunnalle. On toki ihmisiä, jotka tietävät jo pienenä, mitä heistä tulee. Minäkin olin sellainen: tiesin oikein hyvin ja aivan varmasti, että minusta tulee luonnontutkija (kansakoululaisena), arkeologi (lukioon mennessä) ja tähtitieteilijä (lukiolaisena). On tietysti niitäkin, jotka tiesivät tulevan ammattinsa oikein jo lapsena ja viihtyvät hommassa edelleenkin. Mutta ei heitä montaa ole. Paljon enemmän on niitä, jotka huomaavat aikuisena, että nuoruuden toiveammatti, se jota varten tuli tehtyä niin valtavasti työtä, onkin ihan väärä ala. Paljon on niitä, jotka juuttuvat väärään alaansa, katkeroituvat ja leipääntyvät. Tekevät huonoa, epämieluisaa työtä vain tullakseen toimeen.

Onneksi on paljon niitäkin, jotka löytävät oman alansa vasta aikuisena, ehkä vasta eläkeiän kynnyksellä. Riittävän kauan väärillä kaduilla harhailtuaan. Kohdattuaan asioita ja ihmisiä, joista he eivät etukäteen tienneet mitään.

• Tweet
• Pin It