Eilisilta tarjosi kaksikin vahvasti perinnepitoista musiikkikokemusta. Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeestä kertova dokumentti Kovasikajuttu on tietysti kuulunut jo pitkän aikaa ”tämä pitää nähdä” -elokuviin. Eikä se odotuksia pettänytkään.
Hetkittäin tämä elokuva herätti samoja tunteita kuin bändi keikalla: onko tämä sittenkään hyväksi näille tyypeille, vai onko neljä keharia vain nostettu lavalle ja elokuvaan meidän ns. terveiden viihteeksi, sirkuspelleiksi 1800-luvun freak show -perinteen niljakkaassa hengessä? Mutta toisaalta: elokuva teki erinomaisen selväksi, ettei näitä tyyppejä niin vain pompoteta. Ilman bändiä tyyppien olisi vieläkin vaikeampaa tehdä oman tahtonsa mukaan, vaikkapa kieltäytyä jalkahoidosta silloin jos ei huvita, jos vain haluaisi viettää rauhallisen koti-illan. Bändi, ja elokuva, ovat samalla kehareiden itsemääräämisoikeuden julistusta yleisemminkin, eivät vain bändin jäsenten henkilökohtaisessa elämässä.
Jukka Kärkkäisen ohjaama työryhmä on selvästikin tajunnut materiaalista yhden oleellisen asian ja hetkittäin intoutunut jopa riemukkaasti revittelemään sillä: Kovasikajutun keharien pieni punkbändi ei eroa dynamiikaltaan ja ihmissuhdekiemuroiltaan oikeastaan yhtään kaiken maailman metallicoista sun muista. Huumori on samaa tasoa. Sekoilu on samaa tasoa. Naispuheet ovat samaa tasoa. Taiteelliset ja henkilökohtaiset erimielisyydet ovat samaa tasoa, ja bändin jäsenten kiukuspäissään julistamat eroamiset ovat samaa tasoa. Tämän näkemisen jälkeen rokkibändidokkareiden katsojilla on epäilemättä yhtä vino hymy kuin vaikkapa (ainakin periaatteessa fiktiivisen) Spinal Tapin yleisöllä.
Ilta jatkui Tavastialla hikisissä merkeissä, kun lauteille nousi helmikuisen keikkansa siirtämään joutunut perinnesoulin lipunkantaja, Daptone-levymerkin lippulaiva the Dap-Kings, taustalaulajinaan mainiot Dap-Ettesit ja solistinaan huikea Sharon Jones.
Kokoonpanon levyjä on leimannut hieman kiusaannuttavan puristinen kuivakkuus: 60-luvun äänitystekniikan ja äänityskäytäntöjen puritaaninen noudattaminen on ehkä vähän häirinnyt Daptone-levyjen ilmaisua. Vanhat soullevyt eivät kuulosta nykyäänkin niin makeilta siksi että ne äänitettiin aikansa tekniikalla – samoilla kamoilla ja samoissa studioissa äänitettiin kasapäin laimean kliinistä, nyttemmin syystäkin unohdettua musaa – vaan siksi että sekä esittäjät että äänittäjät repivät resursseistaan irti kaiken sen minkä niistä saa, ja enemmänkin. He myös ryntäsivät riemumielin jokaisen uuden vehkeen ja vekottimen kimppuun: mitäs kivaa tästä saisi irti?
Livenä näitä ongelmia ei totisesti ollut. Kuvittelisin, että tällaista meininkiä olisi hyvin voinut kuulla 1960–70-lukujen soullevyfirmojen yhteiskiertueilla – ainakin olettaen, että konserttipaikoissa olisi ollut läheskään yhtä hyvä äänentoisto kuin eilen Tavastialla (mitä syvästi epäilen). Perinteiseen tyyliin Dap-Tones aloitti parilla instrumentaalilla, sitten lavalle kutsuttiin Dap-Ettesit laulamaan omat palansa, ja lopulta Sharon Jones otti salin suvereenisti haltuunsa.
Jones on huikeakurkkuinen laulaja, souläänien eliittiä, sekä railakas live-esiintyjä. Hän antaa tilaa bändilleen ja yleisölle – lavalle tanssimaan kutsutut joutuivat tosiaan pistämään parastaan! – vaikka hallitseekin meininkiä täysin kiistattomasti. Bändi suhtautuu häneen kuin James Browniin: tarkkailee herkeämättä, koska pomolta tulee seuraava komento muuttaa sointua, biisiä, tempoa tai rytmiikkaa. Ei, en ole nähnyt Brownia koskaan livenä, mutta hän on tosiaan saanut tehdä duunia hartiavoimin, jos on pistänyt Jonesia paremmaksi.
Ohjelmisto oli tanakka oppitunti 60-luvun soulin ja 70-luvun alun funkin rytmisiin ja harmonisiin saloihin. Oikeastaan ainoa, mikä minua kiusasi, oli biisimateriaali: nämä uusvanhat soulpalat kuulostivat paljon enemmän vanhojen Motown- ja Stax-klassikoiden jäljitelmiltä kuin omilla jaloillaan seisovilta tulevilta klassikoilta. Mutta ei se livenä niin haittaa.
