Istuessamme eilen ystävän kanssa kahvilla tulimme pohtineeksi, miten ihmiselle ikään kuin vähemmät tärkeät aistit saattavat jättää muistiin hyvinkin voimakkaita muistoja. Tänä kesänä minulla itselläni on nimittäin ollut vahva hajumuisto: sadepäivinä ulos astuminen, kesäsateen tuoksu, on palauttanut mieleen 1970-luvun kesiä Yleisradion henkilökunnan kesäsaaressa. Edelleenkin yleläisten käytössä oleva saari sijaitsee Espoon Suvisaaristossa, joten se tunnetaan ”Suvisaarena”, vaikka maantieteellinen paikannimi onkin muistaakseni Högkloppan. Majailimme siellä monena kesänä viikon pätkiä pienissä lautamökeissä. Säät eivät aina suosineet silloinkaan – vaikka seiskötluvulla kuulemma kaikki olikin aina paremmin – ja minulle on näköjään jäänyt vahvin aistimuisto nimenomaan sadepäivistä.

Sadepäivät Suvisaaressa ovat tietysti tavallaan aikamoisessa vastuussa siitä mitä teen nykyään työkseni. Niinä kosteina kesäviikkoina luin muun muassa Topeliuksen Välskärin kertomukset ja, kun itse tuomani kirjat loppuivat kesken, ahmin äidin itselleen ottaman teoksen nimeltä Sormuksen ritarit. Se oli järkälemäisen paksu ja alku oli oikeastaan aika kuivakka, mutta kun ei ollut muutakaan lukemista tai tekemistä…

Menneisyyteen palaamiseen on muitakin keinoja kuin madeleineleivokset.

Tämä kesä on vasta alussa, mutta selvää on jo, että tämä kesä muistuu mieleen ainakin tasatahtisesta ”skriik skriik skriik” -äänestä, jota on viime päivinä kuulunut iltaisin ja alkuyöstä milloin talon takaa, milloin edestä, milloin vuorovedolla takaa ja edestä. Toissailtana syylliseksi paljastui tämä vakavailmeinen kaksikko.

Nämä kaksi sarvipöllön poikasta eivät juuri ole hermostuneet, vaikka majailevatkin vilkkaiden lenkkipolkujen lähituntumassa ja kaiken lisäksi muutama hullu käy joka ilta moikkaamassa heitä ja räpsimässä kuvia. Edes salamavalo ei nuorisoa hätkäytä. Emoa ei ole vielä päästy näkemään; se tuntuu suosivan diskreetimpää olemista.

• Tweet
• Pin It