Kategoria: Kiina

Euraasian selkäranka

Minun kouluaikanani 1970-luvulla historiantunneilla opetettiin oikeastaan yksinomaan Euroopan ja vähän Pohjois-Amerikan historiaa, ja vielä pitkälle 1980-luvulle asti Vironniemen sanomatkin sijoitti lähes kaikki oleelliset noiden alueiden ulkopuolisten alueiden tapahtumat muutamaan palstasenttimetriin ”Maailman ihmisiä” -palstalle. Pikku hiljaa tilanne on parantunut, ja nyttemmin uutisissa – ja toivon mukaan myös kouluopetuksessa – otetaan paremmin huomioon myös mitä esimerkiksi Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa tapahtuu tai on tapahtunut.

Mutta on yhä katvealueita, jotka jäävät katveeseen, tai joita tarkastellaan lähinnä sen kannalta mitä eurooppalaiset tai pohjoisamerikkalaiset siellä tekevät tai jättävät tekemättä. Erästä varsin merkittävää aluetta valaisee brittiläisen Bysantin tutkijan Peter Frankopanin alkuaan vuonna 2015 ilmestynyt Silkkitiet – uusi maailmanhistoria (Silk Roads – A New History of the World; suomentanut Jaana Iso-Markku 2021).

Mahtipontisesta ja harhaanjohtavasta nimestä huolimatta Frankopan ei edes yritä sulloa vajaaseen tuhanteen sivuunsa mitään koko planeetan historian kokonaishistoriaa, vaan keskittyy alueeseen joka monesti tulee sivuutettua aina silloin kun kyse ei ole siitä että länkkärit (tai venäläiset tai kiinalaiset) tekevät alueella jotakin tai ovat tekemättä alueella jotakin: keskiseen Aasiaan, käytännössä pitkälti alueeseen joilla nykyään sijaitsevat Afganistanin, Iranin ja Irakin valtiot. Ajoittain Frankopanin huomiota saavat hänen keskeisen alueensa reunamat, kuten Kaukasus, Ukraina, Syyria ja Pakistan sekä koilisen suunnan ”-stanit” ja nykyään Kiinaan kuuluva Xinjiang. Muu maailma mainitaan lähinnä silloin kun sillä on jotakin tekemistä Keski-Aasian kanssa: Afrikasta ainoa maininta taitaa olla 1300-luvun Malin imperiumista ja sen legendaarisesta hallitsijasta Mansa Musasta, jonka rikkaus perustui (keskiaasialaisten valtakuntien tavoin) karavaanireitteihin.

Frankopanin tarkastelu alkaa suunnilleen samoista ajoista jolloin Euraasian länsilaidoilla vaikutti Rooma-niminen valtakunta ja Keski-Aasiaan syntyi ensi kertaa myöhemmin ”silkkitieksi” nimettyjä lukuisia itä-länsisuuntaisia kauppareittejä, ja kauppareittien varrelle tavatoman rikkaita ja myös henkisesti kukoistavia valtakuntia. Kauppatavaran lisäksi karavaani- ja vesiteillä liikkuivat myös aatteet, tieteelliset löydöt sekä ihmiset: en esimerkiksi tiennyt, että Intian läntisen rannikon satamakaupungeissa vaikutti parisen tuhatta vuotta sitten roomalaisten maahanmuuttajien yhteisöjä. Frankopanin tarkasteleman alueen länsilaitamilla syntyi myös uskonto, jonka kolme riitelevää lahkoa – juutalaisuus, kristinusko ja islam – levisivät sittemmin muuallekin maailmaan. Ja toistatuhatta vuotta Keski-Aasia oli maailman tieteellisen tutkimuksen keskeistä aluetta, joilla kehitettiin iso liuta esimerkiksi matematiikan ja tähtitieteen perustutkimusta.

Asetelma alkoi muuttua oikeastaan vasta 1500-luvulla jaa. löytöretkien myötä, jolloin maailman taloudellisen toimeliaisuuden ja silmittömän ahneuden painopiste siirtyi ensin Iberian niemimaalle ja vähän myöhemmin pohjoisempaan Länsi-Eurooppaan. Frankopanilla ei ole kovinkaan paljon hyvää sanottavaa kotimaastaan Britanniasta, jonka taloudellinen, poliittinen ja teknologinen nousu saatiin alkuun merirosvouksella ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä siirtomaiden ryöstelyllä. Luonnonvaroiltaan(kin) rikas Keski-Aasia oli yksi brittihallinnon rautasaappaiden jalkoihin jääneistä alueista. Vaikka brittien siirtomaavalta alkoi pikku hiljaa rapautua 1800-luvun mittaan, brittien kiinnostus ”Aasian selkärankaan” ei vähentynyt. Vielä ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina he kuvittelivat seuraavan suuren konfliktin tapahtuvan heidän itsensä sekä Afganistania ja Persiaa kohti pohjoisesta hivuttautuneen Venäjän välillä. Myös Ranska pyrki parhaansa mukaan heilumaan alueella, välillä asevoimin, välillä neuvotellen, lahjoen ja uhkaillen. Alueen rajoja piirrettiin (Afrikan tavoin) eurooppalaisilla piirustuspöydillä, ja esimerkiksi Irakin (myöhemmin itsenäistynyt) valtio syntyi yhdistämällä kolme täysin erilaista kansakuntaa yksien hallinnollisten rajojen sisään.

Mielenkiintoinen detalji, jota en tiennyt: Persian šaahi muutti 1930-luvulla valtakuntansa nimen Iraniksi, koska uusi nimi viittasi siihen aikaan Euroopassa suosittuihin arjalaisiin, historian ensimmäiseen indoeurooppalaisia (tai nykytermein indoiranilaisia) kieliä puhuneeseen valloittajakansaan (nykyisen Intian luoteisosissa).

Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä vahvemmin Frankopan kritisoi eurooppalaisten ja Britannian pitkälti syrjäyttäneen Yhdysvaltojen lyhytnäköistä ja silmittömän ahnetta sekoilua keskisessä Aasiassa. 1980-luvulla USA tuki ja aseisti Afganistanissa neuvostomiehitystä vastaan taistelleita mujahideen-sissiryhmiä, joista seuraavalla vuosikymmenellä kehittyi Taliban-liike. (Myös Kiina kannusti Xinjiangin uiguureja mukaan Afganistanin taisteluun, samoja uiguureja joiden muslimius on nykyään Kiinalle tuhottava kauhistus.) Kun islamilainen vallankumous oli murskannut Yhdysvaltain ja Englannin valtaistuimelle nostaman šaahin hirmuhallinnon (ja muodostanut tilalle oman hirmuhallintonsa), USA vuoroin yritti suistaa ajatollia vallasta ja vuoroin toimitti näille (salaa tai avoimesti) aseita ja varaosia, koska Iran oli sodassa Irakia vastaan. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Israelin valtion perustaminen ja alueella asuneen väestön ajaminen kodeistaan maahanmuuttajien tieltä on tietysti oma (pitkälti) angloamerikkalaisen sekoilun ja typeryyden lukunsa.

(Ei, en kiistä nykyisen Israelin oikeutta olemassaoloon valtiona. Sen perustaminen olisi kyllä luultavasti voitu hoitaa huomattavasti paremmin, inhimillisemmin ja järkevämmin, ja valtio itse olisi voinut historiansa mittaan toimia monessa tilanteessa vähän kaukonäköisemmin. Ei sillä että Israelin naapurivaltioidenkaan – tai palestiinalaisjärjestöjen – toiminnassa olisi pahemmin kehumisen aihetta. Nykytilanne on tragedia kaikkien osapuolten kannalta.)

Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Frankopan ei tietenkään ole kyennyt ennustamaan Afganistanin viime vuosien tapahtumia tai Venäjän hyökkäystä Ukrainaan (joskin Krimin kriisiä hän kyllä käsittelee), mutta merkkejä näistä kehityskuluista voi kyllä jälkiviisaasti nähdä tässäkin tekstissä. En silti ihmettele, että Frankopanista on sittemmin tullut hyvin kysytty asiantuntija näiden uusien kriisien tunkiessa uutisotsikoihin.

Erityisesti kirjan jälkisanat antavat hyvin valaisevaa aineistoa lähitulevaisuutta koskeviin spekulaatioihin. ”Uutta silkkitietä” on pitkälti käsitelty lähinnä Kiinan hankkeena, mutta paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet ne valtiot joiden kautta tämä ”Uusi silkkitie” kulkee. Ne eivät ole olleet pitkään aikaan – jos koskaan – mitään epämääräisiä paimentolaiskyliä, vaan luonnonvaroiltaan ja taloudeltaan erittäin rikkaita ja modernisoituneita maita. Toki ne ovat Kiinan lailla vallan ja omistuksen suhteen hyvin keskittyneitä ja epäilemättä myös korruptoituneita maita, joissa demokratiasta ei voi juuri puhua, mutta voi hyvin olla ettei Kiina tule lähivuosikymmeninä suinkaan olemaan silkkiteiden tärkein valtio (jos se on sitä tälläkään hetkellä). Voi olla, että Kazakstanista, Uzbekistanista, Turkmenistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta tulee lähitulevaisuudessa niin kauppasuhteiden kuin isompien uutisotsikoiden kohteita, toivottavasti rauhanomaisessa mielessä. Ja toivottavasti myös Pakistanista, Iranista, Irakista, Syyriasta, Saudi-Arabiasta ja niiden naapurimaista kuullaan mahdollisimman pian uutisia muustakin kuin väkivallasta ja despotismista.

Vanhan vitsin mukaan ”Saisitpa elää mielenkiintoisia aikoja!” on kiinalainen kirous. Kirottua tai ei, mielenkiintoisten aikojen keskellä ollaan.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Kongin jälkeen Meng

»… Se, joka edustaa keskitietä, on lähellä oikeaa Tietä. Mutta se, että edustaa keskitietä puntaroimatta ääripäiden etuja ja haittoja, on sama kuin edustaisi jompaakumpaa ääripäätä. Vastenmielistä yhden ääripään edustajissa on se, että he ovat Tien tuholaisia, poimivat yhden ajatuksen ja heittävät pois sata.»

Jyrki Kallion kääntämä ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) kuului siihen pariin hyllymetriin Kiina-aiheista kirjallisuutta, jota käytin Hunanin lähdemateriaalina. Kallio on jatkanut – muun Kiina-aiheisen tutkimuksensa ja työnsä sivussa – sarjaa ja saanut nyt suomennettua, toimitettua, kommentoitua ja taustoitettua Mestari Kongin ajatusten kenties tärkeimmän edelleenkehittäjän Mengzin (mahdollisesti 372–289 eaa. tai 390–305 eaa.) kootut ajatukset – sellaisena kuin ne ovat meidän aikaamme säilyneet.

Mestari Meng eli satakunta vuotta mestari Kongin jälkeen, joten hän ei ole kuullut suuren esikuvansa ajatuksia suoraan lähteestä, vaan erilaisina muistiinmerkittyinä ja perimätietona kulkeneina katkelmina. Samaan tapaan hänen omat ajatuksensa ovat sitten säilyneet: kyseessä on sarja keskustelukatkelmia oppilaiden ja opetuslapsien kanssa, keskusteluja. Ne on merkitty muistiin tai muistettu sitten pitkän aikaa Mengin kuoleman jälkeen, kunnes ne on koottu kirjaksi, jota on kopioitu sitten käsin ennen kuin kiinalaiset tulivat keksineeksi kirjapainotaidon monta sataa vuotta Mengin kuoleman jälkeen.

Vaikka Menzi on Mestari Kongin keskustelujen lailla kirjoituskokoelmana kanonisoitu ja vakiinnutettu toista tuhatta vuotta sitten, kyseessä on kuitenkin varsin hajanainen ja yli kaksituhatta vuotta vanha tekstikokoelma, joka on saattanut alkuvaiheissaan muuttua melkoisesti, aina jokaisen kopioijan mahdollisten virheiden (tai omien näkemysten) myötä. Myös kiinan kieli ja kirjoitustapa ovat muuttuneet, joten joissakin kohdissa Kallion(kin) on ollut pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta alaviitteessä, ettei tästä kohdasta oikein saa selkoa mitä siinä halutaan sanoa. Silti urakka on ollut epäilemättä valtaisa.

Kallion toimittama laitos sisältää myös Menzin alkutekstin nykykiinaksi.

Mengziä voi jossain mielessä pitää eräänlaisena Platonina mestari Kongin Sokrateelle (ajallisesta erosta huolimatta), vaikka kungfutselainen filosofia keskittyy oikeastaan yksinomaan yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan. Mesari Meng oli varhaisista ”(kungfutselaisista) kirjanoppineista” idealistisimpia, ja hän korostaa ”rahvaan” (ts. kansan) merkitystä, minkä lisäksi juuri häneltä on peräisin ajatus siitä, että huono hallitsija menettää Taivaan mandaatin, joten hänen syöksemisensä vallasta on hyveellinen teko. Tätä ajatusta, ymmärrettävästi, on haluttu aika tavalla häivyttää lukijoiden mielestä sekä siihen aikaan kun kungfutselaisuus on ollut Kiinan keisarikunnan virallinen filosofia, että nykyään, jolloin Kommunistinen puolue on ottanut ”uuden kungfutselaisuuden”, sosialisten silmälasien läpi tulkittuna, erääksi yhteiskunnallisista ohjenuoristaan. Yhteiskunnallinen hierarkia on tärkeää molemmille.

Tämä vanhojen tekstien uudelleenkäyttäminen tietysti sopii monessa suhteessa siihen henkeen, millä sekä Kong että Meng aikoinaan ajatuksiaan esittivät. Heidän ajattelussaan Kiinassa oli vallinnut kultainen, hyveellinen kausi varhaisten, legendaaristen Xia- ja Shang-dynastioiden hyvien ja jalojen keisarien aikaan. Ajatus on ymmärrettävä sikälikin, että sekä Kongin että Mengin aikaan Kiina oli jakautunut lukuisiin keskenään sotiviin pikkuvaltioihin. Ei ole varmuutta, oliko varhaisia keisareita todella olemassa ja oliko heidän keisarikuntansa muuta kuin varhainen Erlitou-kulttuurin (n. 1900–1350 eaa.) pikkuvaltio Keltaisen joen laaksossa, mutta yhtä kaikki, kungfutselainen tulkinta ammoin vallinneesta yhtenäisestä Kiinasta synnytti sittemmin erittäin tärkeäksi muodostuneen ajatuksen, että keskiset valtakunnat pitäisi yhdistää Keskustan valtakunnaksi – ajatus yhtenäisestä Kiinasta on kestänyt läpi lukuisten hajaannuskausien ja vieraiden valtojen miehitysten.

Joka tapauksessa kulta-aika-ajatuksen ansiosta menneisyyden parempina päivinä syntyneiden klassikkoteosten ja, aivan erityisesti, perinnäistapojen merkitys korostuu – siitä huolimatta että Meng-mestari kyllä muistaa huomauttaa että perinnäistapojen tärkeydestä huolimatta ihminen saa kyllä käyttää tervettä maalaisjärkeäkin: kohtuullisuutta. Keskitietä.

Mestari Kongin keskustelujen lailla Menzi on huolella viitteistetty, taustoitettu ja kommentoitu teos, joka myös näyttää klassikkoasemansa arvoiselta. Siinäkin suhteessa täytyy nostaa hattua kustantaja-Gaudeamukselle, graafikko Jukka Aallolle panostuksesta ja satsaamisesta: pienenä miinuksena vain kirjan kuvituksena käytettyjen piirrosten välillä vähän heikko laatu, mutta se johtunee siitä että vanhoista puupiirroksista ja litografioista ei ole säilynyt parempia kopioita.

Toivottavasti kirjasarja jatkuu – seuraavaksi olisi luontevasti vuorossa Mengzen lähes-aikalaisen, ”maanläheisemmän” Xunzin ajatusten kokoelma, mutta maltan kyllä odottaa vähintään sen viisi vuotta joka on vierähtänyt Kongzin ja Mengzin välillä.

F-vuosi

Melko tarkkaan vuosi sitten kalenterissani oli askeettinen merkintä: ”Päivi 9:15”. Minua oli varoitettu etukäteen pitämään kaikessa nettiin menevässä kieli keskellä suuta, ja koska käytän kalenterinani monessa laitteessa toimivaa näppärää, mutta tietoturvaltaan kyseenalaista kansainvälistä nettipalvelua, tein merkinnän varman päälle. Kyseinen Päivi oli Liken kustannusjohtaja Päivi Paappanen, ja koska asumme noin viidensadan metrin päässä toisistamme, meillä oli tapaaminen lähibussipysäkillä.

Me molemmat olimme tietenkin tienneet jo muutaman päivän, että Hunanista oli tulossa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas, mutta asia kuului tietenkin pitää tiukasti salassa.

Ehdokkuudesta on nyt kulunut vuosi. Asian tuottama mediahässäkkä jäi varsin lyhyeksi, vaikka minun romaaniani toki analysoitiin useassakin mediassa ennen lopullisen voittajan julkistamista muutama viikko myöhemmin. Hunan on myynyt kotimaiseksi, suhteellisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi aika hyvin, ts. yli kolmetuhatta kappaletta, ja myynee sähkökirjana vielä jokusen kappaleen lisää: paperipainosta alkaa olla vaikeampi löytää. Normaaliin tapaan myynti hiipui vuodenvaihteen jälkeen eikä kustantaja katsonut enää aiheelliseksi ottaa vielä yhtä lisäpainosta. Kirjaston varausjonokin on täällä P-seudulla pudonnut yli kuudensadan innokkaan ja kärsivällisen määrästä alle sataan. Jonon pituuden ja Hunanin paksuuden vuoksi kirjan lainausmäärät eivät ole ainakaan vielä viime vuoden puolella olleet mitenkään poikkeuksellisen valtavat. Käytin Helsingin kirjamessuilla hyväkseni tilaisuutta kysyä Sanaston tiskiltä joulukuun lainauskorvaussummaa, eikä se ole mitenkään poikkeuksellisen suuri. Myyntirojalteja toki kilisi tilille alkuvuodesta ihan kohtuullisesti, ja kun sain täksi vuodeksi vielä yksivuotisen apurahan, taloudellinen tilanne on tänä vuonna ollut vakaampi kuin aikoihin.

Ensi vuosi on sitten asia erikseen. Ensi vuosi ja seuraava kirja.

Romaanikäsikirjoitus syntyi kesällä oikeastaan odottamattomankin vauhdikkaasti ja kivuttomasti. Mukana ehkä oli hieman hybristä, ehkä hieman enemmänkin. Nyt kun olen saanut kommentteja sekä ateljeekriitikoiltani että kustannustoimittajalta on selvää, että tekstissä on paljon työstämistä ja uudelleenkirjoittamista. S. tiivisti asian parhaiten: Tämä olisi ollut ihan hyvä minun romaanikässärikseni ennen Hunania, mutta nyt pitäisi olla nextillä levelillä.

Niinpä ensi kesään ja Finnconiin alustavasti kaavailtu julkaiseminen siirtyy näillä näkymin vuoden 2021 alkuun: olen kaikkien kanssa samaa mieltä siitä, että parempi julkaista hyvä romaani ajan kanssa kuin läyhäisempi tekele turhalla kiireellä. Nimikin muuttuu: Wolanda osoittautui kustantamoportaassakin hankalaksi muistettavaksi, joten käsikirjoitus ja kirjahanke kulkee nyt nimellä Pahasilmä.

Tällä hetkellä kokoilen ideoita seuraavaan, osin uudelleenkirjoitettavaan versioon, ja suomennan Lintuhäkin (eli Bird Boxin) kirjoittajan Josh Malermanin seuraavaa romaania. Toisen kirjailijan tekstin pähkäily on erittäin hyvää terapiaa ja harjoitusta siihen, kun palaan oman käsikirjoitukseni pariin.

***

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaina ovat Johanna Venho, Hanna-Riikka Kuisma, Monika Fagerholm, J-P Koskinen, Pajtim Statovci ja Mikko Rimminen. Koskisen kirja on ainoa jonka olen ehtinyt lukea, muutama muu on tuota pikaa luettavien pinossa, mutta epäilemättä muutkin ovat ehdokkuutensa ansainneet. Onnea!

Yhden asian ihminen

Mai Jian Koodinmurtaja (suom. Rauno Sainio, Aula & Co. 2017) alkaa maagisrealistisena sukukronikkana ja jatkuu eräänlaisena vale-elämäkertana. Kirjan minähahmo, nimimerkki Mai Jia (oik. Jiang Benhu) yrittää selvittää salakirjoituskoodeihin paneutuneen Erikoisyksikkö 701:n tähden Rong Jinzhenin elämänvaiheita ja sitä, miksi tämä, selvitettyään ”Purppuraksi” kutsutun salakirjoitusjärjestelmän, romahti psyykkisesti yrittäessään ratkaista sen seuraajaa, ”Mustaa”.

Jiang Benhu on itsekin työskennellyt Kiinan kansantasavallan tiedustelupalvelun hommissa, joten aihepiiri liippaa läheltä hänen omia kokemuksiaan – kenties. Kirjan Rong Jinzhen on eräänlaisessa tynnyrissä kasvanut poika, joka opetteli lapsena matematiikan perusteet omin voimin, kun huomasi laskutaitoa tarvitsevansa. Päästyään kosketuksiin muun maailman ja yliopiston kanssa hänestä oli kehittymässä merkittävä matemaattinen kyky, kun Erikoisyksikkö 701 värväsi hänet omaan, äärimmäisen suljettuun maailmaansa. Sellainen elämä sopi oikein hyvin autistisehkolle Rongille, jolla oli kyky keskittyä hyvin tiukasti yhteen asiaan ja jättää kaikki muu pois mielestään – jopa oman vaimonsa, jonka kanssa Rong ehti mennä naimisiin, ikään kuin ohimennen, vain vähän ennen hajoamistaan.

Koodinmurtajassa on hieman vakoilutrillerin aineksia, mutta ei sitä sellaisena voi oikein pitää. Siinä on jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta ei sekään ole välttämättä oleellisin juttu. Se sivuaa koodinmurtamisen periaatteita, mutta hyvin ohimennen. Tavallaan kyseessä on fiktiivinen elämäkerta jo lapsena psyykkisesti vammautetusta ihmisestä, joka onnistuu nousemaan oman alansa huipulle, josta ei enää pääse kuin alaspäin – kirjassa miltei ohimennen esiintynyt psyykkisesti sairas mies paljastuu, jotakuinkin yhtä ohimennen, tarinan loppupuolella erääksi Rongin edeltäjistä. Omaa tunnelmaansa luo kirjan tapa häivyttää todellisia paikkoja käyttämällä ”N-kaupungin” ja ”Y-valtion” kaltaisia vanhahtavia nimityksiä.

Kaiken kaikkiaan vallan toimiva ja kiinnostava romaani. Täytyy etsiä käsiin myös Mai Jian seuraava suomennos, edelleen Erikoisyksikkö 701:n ihmisiin paneutuva Pimeä voima.


Changsha–Beijing (Peking) 1991

Kahdenkymmenenviiden vuoden takainen valokuvamatka Kiinaan ja Hunanin maakuntaan – Hunanin tapahtumapaikoille – on päässyt viimeiseen episodiinsa.

Hunanin pääkaupunkiin Changshaan palattuamme saimme hyvästellä meidän mukanamme pienempiä kaupunkeja pikku Lite-Acella kiertäneet Hunanin kirkon oppaamme, Edith Shin, rouva Zhengin ja autonkuljettajamme Shao Lin. Mutta Hunanin kristillistä kirkkoa emme vielä hyvästelleet. Koska lentokone Beijingiin lähti vasta illankoitteessa, isäntämme katsoivat velvollisuudekseen keksiä meille tekemistä pitkän päivän ajaksi – vaikka suomalaisintrovertit olisivat olleet ihan tyytyväisiä siihen jos olisivat saaneet olla vähän aikaa omissa oloissaan, vaihteeksi.

Toisaalta ymmärrän hyvin tarpeen esitellä kirkon vallan ansiokasta toimintaa vähäosaisista ja vammaisista huolehtijana maassa, jossa yhteiskunnan panos näissä asioissa on varsin vaihteleva – joskin huomattavasti parempi kuin Helvi-tädin aikaan 1930–40-luvuilla, jolloin ei-rikkaiden pääasialliset selviytymiskeinot olivat kerjääminen ja varastelu.

Ensimmäinen kohde oli kuurojen lasten koulu, jossa meno oli kaikkea muuta kuin äänetöntä.

Pääsimme tutustumaan pikaisesti myös kilpailevaan uskonnolliseen yhteisöön, kun meidät vietiin piipahtamaan taolaisessa temppelissä. Pappien/munkkien rento hippimeininki vaikutti oikein mukavalta, ainakin näin käymäseltään.

Changsha muistaa toki myös Hunanin suurta poikaa: edesmennyt vapaustaistelija, kommunistijohtaja ja diktaattori, ”suuri ruorimies” Mao Zedong oli kotoisin Shaoshanista Changshan eteläpuolelta.

Changshan kohteisiin kuului tietysti myös ”Vanha rouva” Xin Zhui, markiisitar Dai (n. 213–163 e.a.a.), joka löydettiin erittäin hyvin säilyneenä muumiona, kun hänen hautansa avattiin yli kaksituhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Valitettavasti minulla ei ole kuvia Vanhan rouvan museosta (siellä kuvaaminen oli kielletty), haudan esineistö ja itse muumio olivat hyvin kiinnostavia ainakin minulle, joka nuorna halusin arkeologiksi.

Vielä ehdimme jonkin aikaa kuunnella opetusta kirkon – valtion valvonnassa – pyörittämässä keskikoulussa ennen kuin oli aika suunnata lentokentälle ja pohjoiseen Beijingiin. Kiinan tasavallan aikana kaupungin nimi oli (vanhalla translitteraatiolla) Peiping, ”pohjoinen palatsi” ja siitä tuli Beijing eli Peking (”Pohjoinen pääkaupunki”) vasta kun siitä tuli vastaperustetun Kiinan kansantasavallan pääkaupunki 1948.

Muutaman päivän Beijing-rupeama oli sitten pitkälti normaalia turistimeininkiä. Kävimme katsomassa Ming-keisarien hautoja ja Muuria Badalingissa, jossa filmille tarttui tämä toiveikas pienyrittäjä-turkiskauppias.

Vuonna 1991 Badalingin entistetty osuus Muuria ei ollut vielä ihan niin turistico kuin se on kuulemma nykyään, eikä aivan niin tupaten täysi.

Muurireissulla filmille tarttui myös kulkupeli, jota kutsuimme paremman termin puutteessa ”traktoriksi”. On kahden pyörän päälle nostettu isohko moottori, johon on kiinnitetty ohjaustanko ja avolavaperävaunu. Kuski istuu perävaunun etureunaan kiinnitetyllä puupenkillä – tai seisoo vetoaisalla. Ei, en pyytänyt päästä koeajolle: olinhan jo melkein kolmekymmentä, joten teini-iän kuvitelma perimmäisestä kuolemattomuudesta oli rapissut jo kauan sitten.

Beijingissä kuuluu tietysti syödä myös Beijingin ankkaa. Valitsemamme ravintolan ”kansainvälinen” puoli oli täynnä, joten meidät päästettiin hieman pitkin hampain kiinalaiselle puolelle. Helposti ajattelee, että turistien ja paikallisten erotteleminen johtuu siitä, ettei kansalaisten haluta saavan erityisen suoria kontakteja ulkomaalaisiin. Siinä saattaa olla perää, mutta toisaalta tuntuu myös, että kiinalaisia hävettää, miten meluisia kiinalaiset ovat syödessään – ja sottaisia. Luut ja muut roippeet sopii heitellä lattialle.

Toki turistikohteisiin kuului myös Kielletty kaupunki, Ming- ja Qing-dynastian keisareiden palatsialue. Tämä valokuva viimeisen* keisarin Puyin työpöydästä oli pitkään blogini otsikkokuvana, strategisesti rajattuna. Vaikka erilaiset äärioikeistoapologeetat kuinka inisisivät että hakaristi on vanha intialainen symboli ja niin edelleen, kyseinen merkki on kyllä niin perusteellisesti tahrittu etten sitä halunnut blogin otsikkoon, en edes vaakasuorana enkä väärinpäisenä. Niinpä kuvasta piti leikata iso osa muuten tyylikästä seinäristikkoa.

Tällä reissulla keisarillisista kohteista suurimman vaikutuksen teki Kesäpalatsi, monestakin syystä. Ensinnäkin siellä oli suhteellisen hiljaista – toisin kuin neljän vuoden takaisella reissulla, jolla meidät heitettiin tupaten täyteen Kesäpalatsiin jotakuinkin suoraan yölennolta, pahan jetlagin kourissa. Toiseksi ylöspano oli tyylikästä ja viimeisteltyä: jopa siivoojilla oli periodiasut.

Kolmas syy oli koko Kesäpalatsin täydellinen mielettömyys. Koska kiinalaisella kesämökillä pitää olla järvi ja vuori mutta Beijingin seudulla ei sellaisia ollut, kaivettiin järvi ja pinottiin vuori. Hovin mielipuolinen rahanhaaskuu omaan hyvinvointiinsa tuntuu täysin järjettömältä maassa, jossa oli tuon tuostakin nälänhätiä ja jota Englannin, Yhdysvaltain, Ranskan, Saksan ja Japanin kaltaiset ulkovallat ryöstivät erinäisin laillisin ja laittomin keinoin puhtaaksi. Kungfutselaisen perinteen mukaan hallitsijalla on ”taivaan mandaatti” vain niin kauan kun hän toimii kunniallisesti ja hyveellisesti. Taivaan mandaatin menettäneen hallitsijan kukistaminen on hyveellinen teko. Kesäpalatsi on erinomainen esimerkki siitä, millä keinoin Qing-keisarit Taivaan mandaattinsa menettivät.

Kesäpalatsin jälkeen reissu olikin sitten tehty, ja palasimme Suomeen. Niinpä on aika päättää tämä kuvakertomuskin.

PS.

Muistutettakoon vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – ylihuomenna – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

 

___
* Jos ihan tarkkoja ollaan, Puyi ei ollut ihan viimeinen keisari. Kenraali ja presidentti Yuan Shikai julisti itsensä perustamansa uuden dynastian ensimmäiseksi keisariksi vuonna 1915, mutta hänen valtakauttaan ei kestänyt kuin muutaman kuukauden.

Jinshi (Tsingshi) 1991

Hitaanpuoleinen matka Lishui-joen varren kaupunkeihin vuonna 1991 jatkuu nyt Jinshiin, jonka nimen translitteraatio oli Hunan-kirjan aikaan Tsingshi.

1930–40-luvuilla Jinshi toimi suomalaisten lähetystyön keskuspaikkana. Jo vuonna 1991 kaupunki oli edellisiä matkakohteitamme selkeästi suurempi ja modernimpi. Vanha lähetysasema ei ole enää kristillisessä käytössä, ja jos oikein muistan, rakennukset on purettu.

Aktiivista kristillistä toimintaa kaupungissa kuitenkin oli, ja pääsiäisen kunniaksi osallistuimme jumalanpalvelukseen. Eturivissä istuvan ison länkkärin kasvoilta voi ehkä lukea jonkinlaisia ”en oikein tiedä olenko oikeassa paikassa” -ajatuksia, ja voin sisäpiirin tietona kertoa, että jotakin sentapaista mielessä saattoi pyörähtää.

Virsikirjoja ei käytetty, vaan pastori näytti virren tekstejä alttariseinälle ripustetusta paperista. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että eräs suomalaisten(kin) lähettien tärkeä perintö – lukutaidon yleistäminen – on edelleen hyvissä voimissa ja kunnollisissa kantimissa.

Joukko uusia seurakuntalaisia kastettiin pääsiäispalveluksen yhteydessä. Kastemaljana toimi sininen muovisoikko, ja tehtävänsä tuo hoiti oikein kunniallisesti, samoin kuin ehtoollisviinin tehtävässä käytetty mehu.

Jumalanpalveluksen jälkeen papit, työntekijät, ulkomaalaisturistit ja osa seurakuntalaisia kokoontui tietenkin kirkkokah– ei vaan kirkkoteelle. Vihreä tee kuului kohteliaisuuden perusasioihin. Minne tahansa menimmekin, käteen työnnettiin lämmin mukillinen. Siihen ehti kymmenessä päivässä tottua niin, että kun sitten Beijingiin palattua hotellihuoneessa ei odottanutkaan termospulloa, piti käydä valittamassa. Pian teetarpeet silloinkin järjestyivät, asiallisten anteeksipyyntöjen kera.

Koska keväinen ilma oli oikeastaan koko reissun ajan viileä ja kostea eivätkä kiinalaiset juurikaan harrasta lämmittämistä – on aivan hyvien tapojen mukaista istua bankettipöydässä päällysvaatteet yllä – tee oli ehdottomasti arvossaan, ja turistikin osasi ottaa mukillisen vastaan aidosti kiitollisena.

Toinen jinshiläiskohteemme oli kaupungin sairaala, jonka johtaja, näin ymmärsin, oli itsekin lähetyskoulun kasvatteja. Sairaalan periaatteisiin kuului ainakin tähän aikaan yhdistää länsimaista ja kiinalaista lääketieteellistä perinnettä, kutakin aina tarpeen mukaan. Tässä meille esitellään perinteisten kiinalaislääkkeiden varastoa.

Länkkärin silmissä jossain määrin kyseenalaisempaa oli, että meidät vietiin tutustumaan myös sairaalan keskososastolle. Tässä hoitajalla on kyllä hengityssuoja, mutta puolta metriä kauempana seisoneilla vierailla ei ollut mitään – edes käsiä ei pyydetty pesemään. (Emme tokikaan koskeneet yhteenkään potilaaseen.) Täytyy vain toivoa, ettemme tulleet tarkoittamattamme levittäneeksi osastolle mitään tarttuvaa.

Jinshissä saimme myös tutustua perinteiseen – joskaan ei romaanini ajoilta periytyvään – polkupyörätaksiin. Kun Edith-oppaamme meni kysymään taksikuskilta, ottaako hän kolme matkustajaa, kuski ei arvannut että saisi kolmen hoikan kiinalaisen sijaan kyytiinsä yhden hoikan kiinalaisen ja kaksi paksua suomalaista. Perille kuitenkin päästiin, ja tässä vaiheessa hymykin irtosi.

Tämä laite lienee jonkinlainen kirjoituskoneen ja monistevahakon tekolaitteen yhdistelmä. Arkikielessäkin on aiheellista hallita erinäisiä tuhansia kirjoitusmerkkejä, joten kirjurilta vaaditaan aikamoista tarkkuutta – ja erittäin tarkkaa näköä.

PS.

Lisättäköön vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – viikon päästä – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

Shi(h)men 1991

Matka vuoden 1991 Hunanin maakunnassa jatkuu reilun kuukauden mittaisen tauon jälkeen. Nyt olemme matkalla Shimeniin, joka esiintyy Hunan-romaanissa vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisessa muodossa ”Shihmen” ja lausutaan, muistaakseni, suunnilleen ”Shömen”, missä ”e” hädin tuskin kuuluu.

Kaupunkiin saapuminen tapahtui suhteellisen perinteisellä menetelmällä: Lishui-joen yli ei vienyt siltaa, vaan käytössä oli pienen hinaajan voimin liikuteltava lossi. Tarkkasilmäinen saattaa tihrustaa, että hinaajan komentosillan alle olisi maalattu rauhanmerkki, mutta tihrustaisi väärin: merkissä on päällekkäin punainen, tasapaksu versio ”mersunmerkistä” ja musta ankkuri.

Ensivaikutelma Shimenistä oli tihkusateinen, mutainen, kulunut ja teollistunut. Lossimatkan kaupunginpuoleisessa päässä oli kuitenkin kaupustelija myymässä sokeriruo’on pätkiä, joista saa sopivasti pilkkomalla kerrassaan maukkaan hiilihydraattitäräyksen matkalaisen makeannälkään.

Pääkohteemme Shimenissä oli edelleenkin pystyssä ollut entinen lähetysasema, paikka jossa Helvi oli aikoinaan asunut hyvän aikaa ainoana eurooppalaisena koko kaupungissa. Nykyään paikka on asuintalo. Helvin entisen huoneen oviaukko on suunnilleen luhtiparvekkeella roikkuvan korin ja pyykkinarun takana.

Lähetysasemalla oli aikoinaan myös – tietenkin – sauna. Nykyään pieni siipirakennustila toimii talon pyykkitupana.

Pihamaalla parveilevien paikallisten joukosta kerrottiin, että joku tuntee tyypin joka oli asunut talossa lähetysaseman aikoina, ja häntä lähdettiin hakemaan torilta, jossa hän toimi kaupustelijana.Tämä oli jotenkin tyypillistä koko reissulle: ensinnäkin niin usein joku tunsi jonkun, joka tunsi… ja toiseksi siinä suhteessa, että paikalliset olivat aina valmiita näkemään vaivaa omituisen näköisten ulkkareiden avuksi. Niin, ja siinä suhteessa että minne menimmekin, ympärille keräytyi utelias ihmisjoukko. Välillä olo oli kuin kiertävällä sirkuksella.

Meille esiteltiin kohtelias vanha herra, joka kertoi isänsä toimineen lähetysaseman talonmiehenä silloin kun hän oli itse ollut vielä pikkupoika. Äiti haastatteli Edith-tulkkimme välityksellä häntä(kin), mutta valitettavasti en ole onnistunut löytämään äidin haastattelumuistiinpanolehtiöitä. Yhtä kaikki sijoitin Hunanin Shimenin lähetysasemalle sijoittamaani kohtaukseen myös parivuotiaan, uteliaan pikkupojan, jollainen tämä kohtelias vanha herra ehkä siihen aikaan oli. Johann Caspar Wolff ehkä yöpyi huoneessa, jonka ovi näkyy kuvan yläreunassa.

Me sen sijaan yövyimme Shimenin vierastalossa, joka oli ehkä kulunut ja karu eurooppalaisiin retkeilymajoihinkin verrattuna, mutta täysin kelvollinen yönviettopaikka yhtä kaikki. Minun uniani häiritsi lähinnä äidin kuorsaus, ennen kaikkea ne pitkältä tuntuneet jaksot jolloin hän lakkasi kokonaan hengittämästä.

Vastoin tapojaan äiti kuunteli kun kerroin asiasta, ja meni matkan jälkeen uniapneatutkimuksiin. Hän sai käyttöönsä CPAP-laitteen ja, oman kertomuksensa mukaan, alkoi herätä aamuisin virkeänä ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

Seuraavana päivänä, matkalla Shimenistä Jinshiin (Tsingshiin), vaadimme kuljettajaamme pysähtymään, kun huomasimme joella purjehtivan sampaanin. Jotta vaikutelma hetkellisestä siirtymästä vuosikymmenten takaiseen maailmaan olisi ollut täydellinen, vastarannan rinteeltä kuului korviaraastava vihellys ja ohitse kulki höyryveturin vetämä juna.*

Toinen kuva samaisesta veneestä löytyy Hunanin viimeiseltä sivulta.

___

* Hunan-kirjan aikoihin 1930–40-luvuilla Kiinassa oli tosin varsin vähän rautateitä, lähinnä maan pohjois-eteläsuunnassa halkaiseva linja Peipingistä (nyk. Peking tai Beijing) Kantoniin. Itä-länsisuunnassa liikenne tapahtui enimmäkseen jokia pitkin.