Heikki Oja: Aurinkokunta uusiksi. Ursa 2008.
Tietämys oman Aurinkokuntamme toiminnasta, rakenteesta ja siellä vipeltävistä kappaleista on kasvanut melkoisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Monia itsestään selvinä pidettyjä totuuksia on jouduttu kumoamaan toista todistavien havaintojen myötä. Niin pitää ollakin, koska niinhän tiede toimii. Täydellistä varmuutta ja absoluuttisia totuuksia on etsittävä ihan toisaalta. Mutta juuri tämä uuden löytäminen ja ainainen ennakkokäsitysten kyseenalaistamisen tarve tekee tieteestä (ainakin minulle) paljon uskontoja (myös ateismia) kiinnostavamman elämän alueen.
”Täytyi olla Newton nähdäkseen että Kuu putoaa, kun kaikki voivat selvästi nähdä että se ei putoa.”
Heikki Ojan Aurinkokunta uusiksi päivittää tietämystä takapihamme maailmoista suunnilleen viime kesän tasolle, ja näyttävästi tekeekin. Hieno kuvitus tekee teoksesta mainion katselukirjan. Toisaalta kuvia korostava taitto tuo minulle jotenkin mieleen 1970-luvun alun ”nuorten tietokirjat”, joiden visuaalinen näyttävyys peitti usein – näin jälkeenpäin arvioiden – kovin kepeätä ja tyhjää tekstisisältöä. Ojan tapauksessa tästä ei onneksi ole kyse. Teksti on pätevää eikä minun silmissäni sorru taannoisen Aurinko-kirjan lässyttävyyteen.
Toisaalta Aurinkokunta uusiksi ei ole välttämättä kaikkein paras mahdollinen perusopas aiheeseensa: se on selkeästi suunnattu tähtitieteestä, planeetoista ja muusta ympärillämme vipeltävästä tavarasta jo kohtuullisen paljon tietäville ja keskittyy esittelemään viime aikojen uutta tietoa. Pohjat pitää lukea ensin jostakin muualta ja täydentää sitten tämän kirjan tiedoilla.
Tällainen rakenne tekee kirjasta tietenkin myös nopeasti vanhenevan. Kirjan sivuilla on runsaasti viittauksia jo kirjoitusaikoina matkalleen lähteneisiin luotaimiin, jotka saavuttavat kohteensa joskus 2010-luvun alkupuolella. Silloin Aurinkokunta jouduttaneen panemaan jälleen uusiksi. Kotoisilla kulmakunnilla on taatusti vielä monta yllätystä takataskussaan.
Millä tavoin ateistit vastustavat aurinkokunnan tutkimista? Mistä toistuva vihamielisyys ateismia kohtaan?
Minulle ateismi on yksi monista mahdollisista lyhennysmerkinnöistä itseään korjaavalle (tieteelliselle) todellisuuden hahmotukselle, eikä se sulje pois vaikkapa esteettisiä kokemuksia, päinvastoin.
Kaino, en väittänyt että ateistit vastustaisivat Aurinkokunnan tutkimusta. En väittänyt että muutkaan uskonnot välttämättä vastustaisivat: Aurinkokunnan tutkimuksen pioneerien joukossa on ollut melkoinen määrä pappistaustaista porukkaa.
Itselleni ateismi on yksi uskonto muiden joukossa. Inhoan kaikenlaista uskonnollista fanatismia (paitsi tietysti fanaattista agnostismia 8-), ja olen sattunut elämässäni olemaan tekemisissä turhan monen ateistifanaatikon kanssa. _Jotkut_ ateistikiihkoilijat yrittävät sitä paitsi perustella uskoaan vääristellyllä tieteellä lähestulkoon samassa hengessä kuin Intelligent Design -porukat, mikä saa minunkaltaiselleni tieteellistä metodia kunnioittavalle karvat välittömästi pystyyn. Tiedettä ei voi käyttää esittämään kyllä/ei-väitteitä asioista tai ilmiöistä, jotka ovat jo määritelmällisestikin tieteellisen tutkimuksen havaintomahdollisuuksien ulkopuolella.
Siitä tämä joskus ehkä kohtuutonkin epäluuloisuus.
Minulla agnostismin määritelmässä tökkii ainakin se, että siinä väitetään yhtä lailla ehdottomasti, että jotakin ei voida tietää kuin että jotakin tiedetään. Mistä tiedetään, että asiasta ei edes voi tietää? Esimerkiksi Ilkka Niiniluodon kirjoituksissa agnostismi liittyy enemmän 1800-luvun kuin 2000-luvun tilanteeseen, jossa piti tehdä jonkinlainen raja teologian ja tieteen hallitsemien alueiden välille. Niiniluoto mainitseekin 1800-lukulaisen ignorabimus-periaatteen, jonka mukaan on olemassa maailmanarvoituksia, joihin ei ole ratkaisua.
Esim. lause ”tiede ei esitä väitteitä siitä, onko olioita x olemassa” palautuu minulla lauseeksi ”todellisuuden tutkimus ei esitä väitteitä siitä, kuuluuko todellisuuteen olioita x vai ei”. Lause ”noitia ei ole olemassa” (eli ”noidat ovat satuolentoja”) on samassa asemassa kuin lause jumalien olemassaolosta, mutta jostakin syystä jälkimmäistä lausetta pidetään erikoisessa asemassa. Rahvaandarvinistisesti ajatellen tulee mieleen esim. Steve Pinkerin ajatus siitä, kuinka mielikuvituksettomia uskonnolliset käsitykset ovat: ne ovat juuri sellaisia kuin tällä planeetalla evoluution tuotteena syntyneiden kädellisten voisi kuvitellakin kehittelevän: laumalla on näkymätön johtaja(uros) ja kaiken todellisuuden takana on näkymättömiä animistisia toimijoita, lopulta koko kaukoputkilla hahmotetun kaikkeuden takana, ja tämän kiistäminen on tabu.
Buddhalaisessa ajattelussa on mielenkiintoista se ajatus jumalolennoista, että suunnattomissa voimissaan jumalat kuvittelevat olevansa kaikkitietäviä (kuten ne tietyt ateistit joidenkin mielestä) ja ikuisia, vaikka kaikki on pysymättömyyden alaista ja lopulta taivastodellisuudetkin hajoavat.
Kaino,
Kovin evankelisluterilainen ajatus, että jumalien olemassaolo olisi todennäköisempää kuin noitien olemassaolo. Noituudella – ainakin jos šamanismi lasketaan sellaiseksi – on kristinuskoa tuhansia vuosia, ehkä kymmeniäkin tuhansia vuosia pidemmät perinteet. Voisi hyvin ajatella, että noituus on osoittautunut erinomaiseksi selviytymismenetelmäksi yhteisölle vaikeina aikoina. Pitäisin noitien olemassaoloa jopa todennäköisempänä kuin jumalien olemassaoloa.
Näistä asioista voisi tietysti väitellä pitkäänkin – luultavasti pääsemättä juoksuhaudoista edes niiden väliselle mutavellialueelle. Oma agnostismini juontaa pitkälti tieteen historian opiskelusta ja ennen kaikkea 1800-luvun loppupuolen klassisen fysiikan katteettoman ylpeydenkauden asenteisiin tutustumisesta: ”Kaikki tärkeät asiat on selvitetty, jäljellä on vain yksityiskohtien viilaamista.” Esimerkiksi ajan parhaan, punnitun ja tieteellisesti pätevän tiedon mukaan vuonna 1880 ei ollut olemassa mitään sellaista, mitä nykyään kutsumme röntgensäteiksi.
Nykyhetken tieteessä onneksi tajutaan yleensä olla nöyrempiä. Etenkin kun ei voida edes olla ihan varmoja siitä, montako perusvoimaa maailmankaikkeudessa oikeastaan vaikuttaa…
Lopuksi on kyllä vielä sanottava, että JOS tieteellisisti päteviä todisteita jumalien olemassaolosta koskaan ilmaantuu, uskon että nämä jumalat ovat jotakin hyvin erilaista kuin mitä kristin- tai muukaan usko on koskaan kuvitellut.
Sehän kummallista onkin, että mahdollisia olentoja pidetään taikauskona ja epätodennäköisempiä tai jopa mahdottomia olentoja pidetään kunnioitettavina. Nimettömien ja tuntemattomien olentojen pitämisessä mahdollisena ei ole muuta vikaa kuin se, että ajatusta niistä käytetään näiden nimettyjen uskomusolentojen kilpenä.
Minäkin päätän tähän, mainitsen että esimerkiksi sellaisessa kirjassa kuin Tarja Kallio-Tammisen Kvanttilainen todellisuus – fysiikka maailmankuvan mullistajana minua pistää mietityttämään se, että klassista fysiikkaa mollataan siinä minusta osittain aiheettomasti ja nojaudutaan sellaisiin oletuksiin kuin Bohrin tulkinta (en ole fyysikko enkä sellaisen tuntija), jota on käytetty kaikenlaisten uusi aika -oppien osana ja jolle viime aikoina on tullut kai jossain määrin kielteistä näyttöä. ”Determinismin kumoutumista” mainostettiin myös kovasti kvanttifysiikan nousun ja myöhemmin kaaosteorian myötä, ja meikäläinen korpiajattelija suhtautuu epäluuloisesti kun sellaista yritetään kaupata. Kirja-arvostelussani tekisin tällaisissa tapauksissa varmaan samanlaisen huomion kuin tämän blogin maininnassa ateisteista, kohteena vain olisi Kallio-Tammisen taustayhteisöihin kuuluva Luonnonfilosofian seura, jossa vaikutti esimerkiksi kristinuskoa ja fysiikkaa yhdistävä K. V. Laurikainen. Determinismin ja vapaan tahdon ongelma ei ole samanlainen esimerkiksi buddhalaisessa kulttuurissa.
Kirjassa käsitellään myös Einsteinin suhteellisuusteoriaa, ja niihin kannattaa minusta uskoa yhtä vähän kuin jumalolentoihin. Pikemminkin kannattaa pitää niitä hyödyllisinä välineinä ilmiöiden järjestämiseksi ja olla varuillaan, jos tällaisten mallien avulla kaupataan ajatusta että painovoimaa ei ole olemassa tai että perusvoimia on kahmalokaupalla. Eri suhteellisuusteorioita on useita, mutta Einsteinin käsitystä pidetään tällä hetkellä vallitsevana.
Samoin ”paradigma” ja ”tieteellinen vallankumous” missä tahansa kirjassa saa minut poistamaan varmistimen. Vastikään edesmennyt professori Raimo Lehti kirjoitti aiheesta kirjan Leijonan häntä – luoko tietoa luonto vai ihminen.
Kaino,
heitto perusvoimiin juontaa juurensa siihen, että pimeän aineen tutkimuksessa on viime(kin) aikoina pohdiskeltu, mahtaisiko pimeän aineen hiukkasiin liittyä oma perusvoima (ks. esim. http://www.newscientist.com/article/mg19325874.500-dark-matter-gets-its-own-dark-force.html).
Mainitsemaasi kirjaa en ole lukenut. Fysiikan opiskeluaikoinani kyllä kävin kvanttifyysikan emeritusprofessori Laurikaisen vetämän Tieteen historia ja filosofia -kurssin. Hän oli itse asiassa erinomainen henkilö pitämään ko. kurssia: me, jotka emme jakaneet hänen uskonnollista vakaumustaan, olimme jatkuvasti varuillamme kurssilla esitettyjen asioiden suhteen. Niin kuin tuollaisella kurssilla pitääkin: se edistää omaa ajattelua.